Ilkka Frankfurtissa

Agra, 3. päivä

2010-09-16T20:12:00.001+02:00

Kolmas päivä alkoi aikaisella herätyksellä. Automatka kohti Agraa alkoi vähän neljän jälkeen.

Kuuden aikaan kuski piti teetauon. Pian sen jälkeen päästiin aamiaiselle. Valitsimme juusto-omletin, paahtoleipää paistetulla munalla ja paahtoleipää hillolla. Hillo oli hyvää, mutta muuten ruoka oli korkeintaan keskinkertaista. Kahvi ja tee eivät olleet sen parempia. Opaskirjamme mukaan kyseinen ravintola on kuitenkin suosittu ja suositeltu ruokailupaikka. Ehkä päiväruoka on parempaa? Aamiainenhan on tunnetusti vaikea ateria vieraassa kulttuurissa.

“Fatehpur sikri (tjsp.)” – tarkoitus oli mennä Fatehpur sikriin, mutta emme löytäneet sitä. Kuski neuvoi menemään bokilla, mutta meille jäi hämäräksi mikä sellainen bok on. Löysimme bussin, joka vaikutti olevan suosittu turistien keskuudessa, mutta emme lähteneet sen kyytiin. Ajatus pitkästä kierroksesta espanjalaisten turistien miehittämässä bussissa ei houkuttanut, etenkään kun ei ollut varmuutta löytäisimmikö bussireissun jälkeen enään takaisin autolla. Saimme kävelyohjeet nähtävyydelle joltain yli-innokkaalta kauppiaalta. Ohjeet johtivat kuitenkin väärään suuntaan. Mughal-valtakunnan vanhan hallintokaupungin sijasta löysimme jättimäisen moskeijan. Olihan se iso ja hieno, mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuva. Kuvassa näkyvä maailmanpyörä oli paljon kiinnostavampi. Tämä vehje toimii puhtaasti lihasvoimin.

Veivattava bensa-automaatti. Pysähdyimme ensin tavalliselle pumppuasemalle, mutta siellä kuski tankkasi vain pari litraa. Ilmeisesti bensa on halvempaa veivattavasta pumpusta.

Sikandra (tjsp.) – Akbarin mausoleum. Tämän puljun neljä symmetristä tornia ilmeisesti toimivat Taj Mahalin inspiraationa. Komea talo! Onneksi menimme sisälle. Aikataulusta huolestunut kuski kehotti strategiaa “take one picture, come back”, perustuen ajatukseen että ulkoportti on kompleksin hienoin osuus eikä sisäänpääsystä kannata maksaa 100 rupian (kaksi euroa) hintaa.

Taj Mahal – Mykistävä kokemus! Ilmeisesti Taj pääsee varsinaisesti oikeuksiinsa auringon paistaessa, tai mieluiten auringonnousun- tai laskun aikaan, mutta emme jääneet kaipaamaan tämän kummempia valoja. Opaskirjan mukaan tämän haudan rakentaminen vei reilut 400.000 henkilötyövuotta. Olisikohan 1600 –luvun Intiassa ollut joku yleishyödyllisempi käyttö näille resursseille? Lopputulos on kuitenkin todella hieno!

Jo ennen Tajissa käyntiä pyysin kuskia löytämään meille paikallisen Otto –automaatin. Toimivaa sellaista ei löytynyt, mutta käteinen riitti Taj vierailuun silti. Sen jälkeen likviditeettitilanne oli kuitenkin sellainen, ettei käteisen hakua voinut siirtää. Jotenkin mystisesti kaikki Agran automaatit olivat rikki. Kymmenen yrityksen jälkeen olimme täysin valmiita siirtymään suunnitelmaan B: käteisvaluutan vaihtoon (olimme onneksi ottaneet euroja mukaan), mutta kesti kauan saada kuski ideasta vakuuttuneeksi. Pitäisi olla tiukempi, eikä uskoa mitään “I know very good ATM, no problem, last try” –höpötyksiä.

Agra fort – joku linnoitus. Tämän ohi vain ajettiin. Kuski väitti ettei se ole sisältä juuri minkään näköinen, paremmin sen näkee ulkoapäin. Väitteen uskottavuutta syö se, että Sikandra osoittautui vastaavasta varoittelusta huolimatta kiinnostavaksi.

En muutenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, että mikään rakennus olisi parhaimmillaan ruosteisen metalliaidan läpi katsottuna. No, oli miten oli, emme jaksaneet riidellä aiheesta. Emme olisi kiertelyä jaksaneetkaan ilman lounasta, eikä lounasta oikein uskalla ostaa ilman käteistä muuta kuin hotellissa.

Lopulta saimme kuskin uskomaan, että raha-automaateissa on joku laajempi vika, eikä kyse ole vain älyttömän huonosta tuurista, ja voimme vaihtaa käteistä hotellissa. Matkalla hotelliin kuski ylläpiti keskustelua aiheista “enkö minä olekkin hyvä kuski?”, “ei ole minun vika ettei automaatit toimi”, “minulla on kolme lasta", “kirjoitattehan palautelomakkeeseen että olen hyvä kuski”, jne. Yhdistelmä “erittäinen aikainen herätys”+”kova nälkä”+”ärsyttävä kuski” oli lamaannuttava. Olimme oikeastaan helpottuneita kun kuski jätti meidät hotellille ja sovittiin tapaaminen vasta seuraavaksi aamuksi.

Aamu-neljältä alkanut päivä päättyi siis turismin osalta puoli kahdelta. Päättömän kiertelyn jälkeen pääsimme kolmelta hotelliin. Check-inin jälkeen herätimme itsemme henkiin naapurista löytyneen Pizza Hutin avulla.

En vieläkään ymmärrä minkä takia meidän piti lähteä aamu-neljältä ja senkin jälkeen kiirehtiä kaikkien nähtävyyksien ohi. Koko ajan oli hoppu, mutta en tiedä minne. Ehkä kuski oli menossa iltapäivällä jonnekin?

Oikeasti päivä oli oikein mukava, mutta olimme kyllä hyvin tyytyväisiä siitä, että Delhissä meitä odottaa uusi kuski. Ei matkailu ole aina helpooa vaikka olisikin palvelusväki apuna.

Jaipur, 2. päivä

2010-09-06T12:00:00.000+02:00

Kymmenen tunnin yöunien jälkeen valuimme hotellin ravintolan aamiaisbuffetille. Kuitin mukaan kyseessä oli “american breakfast”, mutta se vaikutti enemmän intialais-britti fuusiolta. Paahtoleipää, kana-makkaraa, tuoretta mango- ja ananasmehua, jne. Yhtään muffinia, vohvelia, bagelia tai muutakaan jenkki-safkaa en nähnyt. Tai no, ehkä se corn flakes edusti amerikkalaisuutta. Ihan hyvää, saatiin syötyä.

Ravintolassa oli meidän lisäksi myös muutamia muita turisteja. Jotenkin rauhoittavaa nähdä, että tässä maassa on lisäksemme muitakin ulkomaalaisia.

Lähdimme kuskin kyydissä turistikierrokselle:

Hawal Mahal – viisikerroksinen, mutta vain yhden huoneen syvyinen talo, josta haaremin jäsenet saattoivat seurata kadun tapahtumia huomaamatta. Tänne ei menty sisälle, vaikka se olisi ilmeisesti mahdollista.

Amber Fort – joku linnoitus. Vietimme täällä reilun tunnin ihastelemassa kauniita seiniä.

Jal Mahal – palatsi, jota käytettiin ankkametsästykseen. Monsuuni-aikaan vesi ympäröi sen täysin.

Jantar Mantar – puisto täynnä astronomiavehkeitä. Sähköisestä oppaasta huolimatta vehkeiden käyttötapa jäi meille hämärän peittoon.

City Palace – maharajan nykyinen palatsi, jonka etupiha toimii museona. Kiva paikka!

Temppeli – Joku temppeli. Ei menty sisälle, kun käsitettiin kuskin puheista ettei ehdi/saa. Ilmeisesti oltaisiin kuitenkin voitu mennä. Toinen kerta.

Välissä syötiin hyvä lounas. Nyt syötiin hotellissa iltaruoka. Taas hyvää.

Huomenna on aikainen herätys ja lähtö kohti Agraa ja Taj Mahalia kello 4.30. Hui!

Jaipur, 1. päivä

2010-09-05T17:54:00.001+02:00

Saavuimme eilen aamulla Delhiin. Kentällä oli vastassa kuski, jonka kyydissä lähdimme torkkumaan kohti Jaipuria. Matkanvarrella pysähdyttiin syömään leipiä jossain snadisti epäilyttävän oloisessa ravintolassa. Reilun viiden tunnin ajelun jälkeen Heritage Hotelimme löytyi.

En tiedä hotellin historiaa, mutta ilmeisesti tämä on hotelliksi muutettu vanha palatsi tms.

Aloitimme Jaipuriin tutustumisen hotellihuoneen sängystä. Edelliset “yöunet” nukuimme Finnairin turistiluokassa ja autossa, jossa kuoppaisen tien lisäksi tööttäily ja erinäisten traktoreiden väistely esti rentouttavimman REM-unen. Hotellissa lepäämisen jälkeen soitimme kuskille ja pyysimme kyytiä ravintolaan. Liikkeelle lähdettyämme meille selvisi ettei ruokaa saa niin aikaisin. Ensin pitää kiertää kaupoissa. Ensimmäinen kuskin ehdotus oli kauhea. Jättimäinen ja hieno “mall”, jossa myyjä seurasi meitä jatkuvasti parin askeleen päässä kuin haamu. Koko kompleksissa ei näkynyt yhtään asiakasta meidän lisäksi. Päätimme ettei meillä ole varaa tai halua rahoittaa sen konserin olemassaoloa, joten pakenimme paikalta tyhjin käsin pikaisen kieroksen jälkeen. Kuskin seuraava ehdotus oli vähän parempi, muttei mikään erityisen innostava paikka sekään. Tällä kertaa myyjien yli-innokkuus yhdistettynä nälkään teki shoppailusta mahdotonta.

Sen jälkeen pääsimme vihdoin syömään. Jälleen kerran ahdistavan tyhjään paikkaan, mutta se on ilmeisesti väistämätön seuraus aikaisesta ruokailuajasta. Valitsimme seekh kababin (jauhettua lammasta kastikkeessa), butter masala kanaa (kanaa tomaatti-voi kastikkeessa), naan leipää, pari olutta, pullon vettä ja kupin teetä. Kaikki oli oikein hyvää, mutta hintakaan ei paljoa Suomen tasosta poikennut. Olisikohan ollut 15 euroa yhteensä?

Päivällisen jälkeen oli jo pimeää, mutta niin ihanan lämmnintä, että otimme vielä hotellin puutarhassa lasillisen kokista päivän päätteeksi ja otimme kuvia uima-altaan loisteessa.

Intiaan!

2010-09-03T17:30:00.000+02:00

Lähdemme tänään Intiaan! Matka aloitetaan perinteiseen tyyliin Oak Barrelin gin-toniceilla. Vertaileva tutkimus paljasti, että minä pidän Bombay Saffire lajikkeesta enemmän, onneksi Riikalle meni Gordon's alas.

Laskettelemassa

2010-02-20T15:16:00.001+01:00

Tänään oli tosiaan vielä kylmempi, –26 C lähtiessä. Kaksista sukista huolimatta oli kylmät varpaat oikeastaan koko ajan. Alkuun luulin sen johtuvan siitä, että olin jättänyt monot autoon yöksi eivätkä ne olleet vielä ehtineet lämmitä kunnolla, mutta ei ne varpaat siitä lämmenneet myöhemminkään. Oli muuten typerä idea jättää monot autoon. Muovi ei taivu –26 asteisena järin hyvin. Jätin kaksi ensimmäistä laskua väliin kun lämmittelin monojani ravintolassa.

Laskettelu sujui kuitenkin varsin mukavasti. Pari lämmittelytaukoa välissä ja jo kolmelta pois rinteestä, niin vältyttiin paleltumilta. Ohessa taas Sports Tracker tilastot kuvineen: ensimmäiset seitsemän laskua ja viimeinen lasku. Sports Tracker piti käynnistää uudestaan, kun kännykkä meni lakkoon kylmyyden takia. Alamäessä vauhti nousi ilmeisesti 40 km/h saakka, Sports Trackerin mainitsema 65 km/h huippunopeus lienee puhdas tilastovirhe.

Tahkolla on kylmä

2010-02-19T21:33:00.001+01:00

Täällä on kohtuuttoman kylmä. Tänään lyhyen hiihtoreissun välissä käytiin kodassa grillaamassa makkarat ja juomassa kaakaota. Alla olevassa kuvassa makkarat ovat jääkaappikylmiä.

Joku on vialla jos kylmä makkara höyryää.

Hiihtoa ja sen aikana otettuja kuvia voi tarkastella tästä.

Hiihdon jälkeen käytiin Tahko Spassa likoamassa. Se oli kyllä pettymys. Saunan ja porealtaan lämmittämisessä oltiin selvästi säästetty. Säästämisen tarpeen kyllä ymmärsi kun kertoi asiakkaiden lukumäärän ja pääsylipun (sinäänsä sikamaisen kalliin, 12,5 euron) hinnan. Ei niillä tuloilla kovin montaa allasta voida lämmittää. Ei täällä tosin muuallakaan ole kansaa suuremmin näkynyt. Saa nähdä onko huomenna enemmän kun hiihtolomaturistit saapuvat paikalle.

Span jälkeen siirryttiin Karhu –baariin nauttimaan “kaljoo ja ruokoo” (tai jotain selloista, tämä murre ei jää mun päähän). Ihan jees hampurilainen. Ei mikään erityinen makuelämys, mutta ainakin kilohinta oli kohdallaan.

Tahko, osa 2

2010-02-18T16:44:00.001+01:00

Käytiin taas hiihtämässä. Noin 15 kilometrin lenkki. Matkaa voi tarkastella taas Sports Trackerin kautta tästä.

Tahkolla

2010-02-17T17:25:00.001+01:00

Olen nyt Tahkolla Riikan, Matin ja Juulin kanssa.

Saavuimme eilen. Tänään kävimme hiihämässä, yhteensä ehkä 12 kilometriä.

Suurinta osaa matkasta voi tarkastella tästä (alussa Sports Tracker ei ollut päällä). Tuon linkin takaa löytyy enemmänkin kuvia.

Ihan kivan oloinen paikka.

Antti perusti blogin

2010-02-17T17:18:00.001+01:00

Antti kirjoittaa nyt blogia matkastaan Intiassa osoitteessa http://antti-intiassa.blogspot.com/.

Toistaiseksi ei vielä ole sisältöä, mutta varmasti tulee pian.

Helsingin kaupungin karttarekisteri: Siltasaarenkatu

2009-12-08T15:08:00.001+01:00

Helsingin kaupungin karttarekisteristä löytyy karttojen lisäksi myös havainnekuvia. Alla kaksi suunnitelmaa Siltasaarenkadusta (silloinen Hämeenkatu) Toisen linjan ja Kallion kirkon välistä vuodelta 1919.

Ensimmäisessä kuvassa katu on kävelykatuna ja keskellä on puisto. Lapsiperheet ja pyörätuoleilla liikkuvat paheksuisivat varmasti portaita kävelyreiteillä, mutta ne on kyllä kauniit. Toisessa kuvassa raitiovaunu kulkee kadulla. Ilmeisesti se on kuitenkin yleisessä käytössä, kun kuvassa on myös muutama hevosvaunu. Kadun ylittää kahdessa kohdassa tyylikkäät kävelysillat.

Yritin ottaa valokuvan samasta paikasta, mutta harmikseni en päässyt kattojen tasalle. Jostain syystä tällaiset havainnekuvat tehdään täysin mahdottomista perspektiiveistä. Ehkä Ympyrätalon katolta saisi vastaavan kuvakulman? Käytännössä kuitenkin kaupunkia observoidaan katutasolta eikä ilmasta. Tämä kuva on kuitenkin samasta paikasta:

Katu on kevyen liikenteen käytössä. Tontille ajoa ja huoltoliikennettä siinä on tosin ajoittain. Raitiovaunu kulkee kyllä läheltä, heti kuvan oikealla puolella Porthaninkadulla, mutta Siltasaarenkadulla se ei tässä kohtaa mene. Olisikohan ollut liian jyrkkä mäki vanhoille vaunuille? Puistoista tai portaista ei ole tietoakaan. Kadun yläpäässä on kyllä kaksi puistonpenkkiä, mutta ne on sen näköiset että joku on varastanut ne jostain oikeasta puistosta. Voi tietysti olla että ne on siinä ihan tarkoituksella. Kadun oikealla puolella talot rajautuvat katuun, mutta vasemmalla puolella talojen ja kadun välissä on parkkipaikkoja ja muuta sälää. Minä asun kauimmaisessa talossa oikealla puolella katua.

Keskimääräiset joukkoliikenteen matka-ajat

2009-12-08T11:19:00.001+01:00

Minulla on ollut pitkään projektina visualisoida joukkoliikenteen keskimääräisiä matka-aikoja Helsingin alueella. Viime viikonlopun aikana pääsin projektin kanssa vihdoin eteenpäin ja nyt on aineistoa vihdoin julkaisukunnossa.

Alla olevassa kartassa näkyy keskimääräiset matka-ajat (odotus aika huomioiden) Siltasaarenkadulta muualle pääkaupunkiseudulle. Vihreät pallurat kuvastavat nopeaa matka-aikaa ja punaiset pidempää. Klikkaamalla kuvaa pääsee albumiin jossa voi tarkastella matka-aikoja useasta eri lähtöpisteestä. Kuvien kuvateksteissä on hiukan analyysiä.

Valmistusprosessista

Tarkoitus oli siis hakea reittioppaan ehdottamia matka-aikoja lähtöpisteen ja satunnaisesti valittujen päätepisteiden välillä. Aluksi piti tietysti keksiä lista satunnaisia tai tasaisesti jakautuneita osoitteita ympäri pääkaupunkiseutua joihin laskea matka-ajat. Se olikin yllättävän vaikeaa. Löysin listan kaupunginosista jotka sain muutettua KKJ-koordinaatti muotoon, mutta reittiopas ei hyväksy luotettavasti muuta kuin postiosoitteita muotoa “Esimerkkitie 1, Espoo”. En keksinyt mitään automatisoitua tapaa muuttaa listaa kaupunginosien nimiä tai koordinaatteja osoitteiksi. Postilla ja Väestörekisterikeskuksella on tietysti kattavat osoitetietokannat, mutta ne on jostain absurdista syystä sellaista salaista tietoa jota ei voi internetissä ilmaiseksi jakaa. Päädyin lopulta ottamaan pääkaupunkiseudun Siwa- ja Valintatalo-kauppojen osoitteet aineistoksi. Vaikka kukaan ei tietysti halua Kalliosta lähteä johonkin Myyrmäen Siwaan, joku saattaisi hyvinkin haluta lähteä Kalliosta Myyrmäen Siwan vieressä asuvan kaverinsa luokse. Oletettavasti lähikauppojen jakauma noudattaa väestön jakaumaa suhteellisen tarkasti. Ihan joka alueella lähikauppoja ei ollut (tai ne olivat Keskon tai S-ryhmän kauppoja), joten lisäsin mukaan katvealueilta joitain kymmeniä osoitteita.

Rakensin Excel-työkirjan jossa makro hakee WebQueryn avulla viisi matkaehdotusta Reittioppaan mobiili-version nettisivuilta. Haku koskee lähtöjä alkaen 4.12.2009 kello 12. Eli siis keskellä päivää arkena. Viikonloppuisin tai ruuhka-aikana matka-ajat (tai ainakin odotusajat) olisivat tietysti erilaisia.

Näistä viidesta ehdotuksesta makro hakee viisi matka-aikaa ja neljä vuorojen välistä odotusaikaa. Matka-ajoista otin tavanomaisen keskiarvon, joka kuvastaa matka-ajan odotusarvoa. Odotusajan odotusarvon laskin oletuksella, että matkustuspäätös tehdään ennen aikataulujen katsomista (jolloin matkustaja odottaa joko pysäkillä tai aikataulun katsomisen jälkeen ensin kotona ja sitten pysäkillä). Otin vuorovälien puolikkaista vuorovälien pituudella painotetun keskiarvon, koska tavallinen keskiarvo antaisi harhaisia tuloksia. Esimerkiksi jos vuorovälit olisivat 20 min, 0 min, 0 min ja 0 min (eli neljä bussia tulisi yhdessä sumpussa kahdenkymmenen minuutin välein), näiden puolikkaiden tavanomainen keskiarvo olisi 2,5 minuuttia vaikka keskimääräinen odotus olisi oikeasti 10 minuuttia. Laskemalla painotettu keskiarvo saadaan luotettava odotusajan odotusarvo. (Sekavaa?) Ynnäämällä matka-ajan ja odotusajan odotusarvot yhteen sain arvion kokonaismatka-ajasta.

Makro toistaa haun jokaiseen määränpäähän (123 hakua) ja tallentaa tulokset taulukkoon.

On tietysti mielipide kysymys miten matka-aikaa ja odotusaikaa pitäisi painottaa. Jonkun näkökulmasta pysäkillä odottaminen on viheliästä touhua kun taas bussissa on kiva istua, jolloin odotus-aikaa pitäisi painottaa suuremmalla kertoimella kuin matka-aikaa. Toisaalta jonkun mielestä hyvinkin harva yhteys voi olla täysin riittävä, jos välineet kulkee aikataulussa. Etenkin lähijunan käyttäjä saattaa olla täysin tyytyväinen harvaankin vuoroväliin, koska voi odottaa mukavasti kotona. Toisaalta tiheä vuoroväli on hyödytön jos vuorot kulkevat usealta eri pysäkiltä eikä aikatauluihin voi täysin luottaa. Jos on käytettävissä kaksi pysäkkiä joista molemmista menee matkustajan kannalta yhtä hyvä linja kymmenen minuutin välein, pitää matkustajan käytännössä valita kummalla hän odottaa, jolloin käytännössä vuoroväli on kymmenen minuuttia eikä viisi. Käytännön matkustusmukavuuden kannalta nämä, ja toki monet muutkin seikat (esimerkiksi vaihtojen määrä), jäävät tässä analyysissä huomiotta.

Gpsvisualizer.com –sivuston avulla hain valitsemieni osoitteiden koordinaatit ja loin kartan jossa palluroiden väri perustuu kokonaismatka-aikaan. Lopputuloksista otin ruutukaappauksen ja siirsin Picasaan kansan iloksi.

Excel-taulukkoa josta löytyy sama tieto numeromuodossa voi tarkastella tästä Office Liven välityksellä.

Lopuksi vielä yhteenvetotaulukko kaikkien matka-aikojen keskiarvosta:

Lähtöpaikka	Keskimääräinen matka-aika
Elielinaukio	35
Siltasaarenkatu	40
Caloniuksenkatu	41
Punavuorenkatu	46
Melkonkatu	54
Niittykallio	59
Bredankuja	60

Tässä olisi tietysti järkevämpää ottaa määränpäiden kiinnostavuuden mukaan painotettu keskiarvo, mutta validien painojen keksiminen on hankalaa. Sitä paitsi tämäkin todistaa mielestäni riittävän hyvin että Kallio on hyvä paikka ihmisen asua. Punavuori on sen sijaan keskeiseen sijaintiinsa verrattuna yllättävänkin kaukana kaikesta. Niittykallion huono menestys on minulle yllätys, kun muistelee miten nopea se länsiväylän bussi oli, mutta toisaalta sieltä ei tosiaan ole suoria yhteyksiä juuri minnekään Rautatieaseman itäpuolella. Voi olla että numero paranee kuhan Niittymaan metroasema valmistuu. Yhteydet Elielinaukiolta ovat, kuten arvata saattaa, ylivoimaisen hyvät.

Koiravahtina

2009-12-03T14:19:00.001+01:00

Olen muuttanut täksi viikoksi Kauniaisiin pitämään huolto Riikan vanhempien koirasta. Josie on täällä myös. Näiden yksilöiden toimintaa seuratessa olen tullut vakuuttuneeksi siitä että koirat ovat keskimäärin aika hölmöjä.

Yksi beagle pitää majaa yläkerrassa, koska ei suuren ja pelottavan labradorinnoutajan pelossa uskalla tulla alas. Paitsi jos tarjolla on ruokaa tai potentiaali saada ruokaa. Labradorinnoutaja Frida haluaisi leikkiä Josien kanssa (Josien tulkinnan mukaan raadella pieniksi paloiksi tai lytätä pannukakuksi), mutta ei uskalla tai osaa mennä portaita ylös. En tiedä kumpi on säälittävämpi: se joka pelkää portaita vai se joka pelkää sellaista labradorinnoutajaa joka pelkää portaita.

Olen joka tapauksessa päättänyt viettää päiväni alakerrassa, siinä toivossa että se houkuttelisi Josien voittamaan pelkonsa. Toistaiseksi muutosta ei ole tapahtunut. Lounaan loppupuolella tosin Josie uskaltautui keittiöön ja ulos lähtiessä koirat parveilevat rauhallisesti oven läheisyydessä.

Ulkona koirat käyttäytyvät pääosin siivosti, Frida kävelee edellä ja Josie takana. Kerran tai kaksi kävelyn aikana Frida innostuu “leikkimään” Josien kanssa, mutta Josie ottaa asian suhteellisen rennosti eikä varsinaisesti välttele Fridan läheisyyttä. Se nyt vaan on niin että Josie preferoi perässä kävelyä toisin kuin kaikki muut koirat.

Alla linkit muutamiin kävelyihin. Täällä on suhteellisen hyvät ulkoilutusmahdollisuudet, mutta autoteitä on kyllä vaikea välttää. Vaikka näillä asuinkaduilla ei tietysti liikennettä ole juuri ollenkaan, niin ne on silti vähän stressaavia kun on mukana kaksi itsetuhoista koiraa. En ole tosin varmaankaan vielä optimi-reittejä paikallistanut.

Päivälehden mainoksia

2009-11-19T09:40:00.001+01:00

Hesari on julkistanut nettisivuillaan päivälehden ensimmäisen numeron. Varsinainen sisältö ei ole järin kiinnostavaa, mutta sieltä löytyy hienoja mainoksia läjäpäin. Vanhoja mainoksia lukemalla huomaa kyllä konkreettisesti että markkinointikin on edistynyt sadassa vuodessa valtavasti. Tässä muutama esimerkki:

J. E. Cronwall katsoi tarpeelliseksi spesifioida että silliä käsittelee vain (palkatut) henkilöt jotka ovat tottuneita pitelemään silliä. Nykyään tässä osoitteessa on ravintola Amarillo. Sieltä saa hampurilaisia ja nachoja “paljottain” (slogan on “Aidosti isoa ja isosti aitoa”), mutta silliä ei ole listalla.

Tällä Patrialla ei ole mitään tekemistä nykyisen aseteollisuudessa toimivan Patrian kanssa. Osoite maaseudulla on myös sympaattisen epäeksakti. No, kai se on niin että maalla kaikki tuntevat toisensa muutenkin, niin ihan turha sitä on osoitteita lehteen painaa. Viereisestä mainoksesta ilmenee että samassa osoitteessa toimi myös palovakuutus-osakeyhtiö Fennia. Nykyään samalla paikalla toimii SEB Gyllenberg.

Paljottaiskauppa on paljon parempi termi kuin tukkukauppa. Tässä suhteessa kieli on selvästi mennyt taaksepäin. Mainoksena en kyllä ihan tällaista mainosta ymmärrä. Potentiaaliselle asiakkaalle jää täysin epäselväksi mitä, missä ja millä hinnalla Thorn ja Andersson pyrkivät tavaraa paljottain ja vähittäin myymään.

Tällaisesta mainoksesta ei nopeasti silmäilemällä käy ilmi mitään muuta kuin kauppiaan nimi ja osoite. Ehkä 1800-luvulla ihmisillä oli aikaa lukea kaikki mainoksetkin kokonaan, jolloin huomiota herättävillä otsikoilla tai muotoilulla ei ollut väliä? Kun tämän lukee läpi, selviää että Aleksanterinkatu 52 talosta löytyy kankaita, vaatteita, leipää, kahvila, viiniä, viinaa ja ilmeisesti hammaslääkäri. Nykyään samassa osoitteessa toimii Stockmann. Hammaslääkäripalveluita sieltä ei kai enää saa, mutta muuten mainos on edelleen validi.

Päivälehdessä lukee että etusivun mainos maksoi 15 penniä pieneltä riviltä. Tämä mainos näyttäisi olevan kuuden pienen rivin kokoinen, eli mainoksella oli hintaa 60 penniä. Jos tauluja on tosiaan vain kaksi kappaletta myynnissä yhteishintaan 5 markkaa, niin markkinointikustannukset haukkaavat aika suuren osan G. W. Edlundin liikevaihdosta. Tai ehkä metrimuutos-taulut ovat sisäänheittotuote? Mikä oikeastaan on metrimuutos-taulu? Google ei tunnista moista sanaa ollenkaan.

Helsingin kaupungin karttarekisteri: Punavuori

2009-11-12T09:08:00.001+01:00

Helsingin kaupunki on siirtänyt arkistoissa makaavia karttoja kansan pällisteltäviksi verkkoon Karttarekisteriin. Palvelu on hauska.

Tutkaillaan ensin Punavuorta:

Arkisto	865 KAUPUNKISUUNNITTELUVIRASTO, ASEMAKAAVAOSASTO
Sarja	5. KAUPUNGINOSA
Kartan nimi	SINEBRYCHOFFIN ALUE
Valmistusvuosi	1928
Laatija	KARL LINDAHL
Lisätietoja	SUUNNITELMA, EI VÄLTTÄMÄTTÄ TOTEUTUNUT

Alla on päällekkäin vanha asemakaavaluonnos ja Google Earthista haettu satelliittikuva alueesta. Klikkaamalla kartan sivuilla olevia linkkejä voi siirtää fokuksen joko asemakaavaluonnokseen tai satelliittikuvaan (toivottavasti tämä java-pelleily toimii lukijoiden selaimilla – TOIM. HUOM.: Ei toiminut ainakaan suoraan blogissa, mutta klikkaamalla tätä alla olevaa kuvaa pääsee uudelle sivulle jossa homman pitäisi toimia).

Tässä asemakaavaluonnoksessa vuodelta 1928 on kaavoitettu Koffinpuisto täyteen taloja. Lienee Helsingin kannalta onnellinen asia että se säilyi puistona. Alhaalla oikealla oleva puisto on sen sijaan asemakaavaluonnoksessa paljon hienomman näköinen kuin satelliittikuvassa. Toisaalta, voi olla että tuollainen ympyrämuoto ei käytännössä ole kovin järkevä vaikka näyttääkin kivalta ylhäältäpäin.

Suomessa

2009-11-11T18:11:00.001+01:00

Olen nyt ollut yli viikon Suomessa.

Lukuisat (ainakin kolme) lukijat ovat vaatineet että jatkan blogin päivittämistä myös Suomesta käsin. Näin minun oli alunperinkin tarkoitus tehdä. Kirjoitan ainakin jonkunlaisen loppuyhteenvedon Frankfurtista (lupasin sellaisen KTTO:n opiskelijalehti Kapitaaliin ja voin julkaista saman täällä). Kirjoittamista olisi kyllä Suomestakin, vaikka ne ei varsinaisesti tämän blogin otsikon alle sopisikaan. En nyt ole kuitenkaan mitään parempaakaan otsikkoa keksinyt niin jatkan ainakin toistaiseksi tämän blogin päivittämistä (jos joku keksii suomalaiselle jatko-osalle otsikon, otan vastaan ehdotuksia).

Suunnitteilla on ainakin seuraavat merkinnät:

Työ- ja elinkeinotoimiston asiakkaana
Jouluolutvertailu
Kausiliputtomana Helsingissä
Sähköpostit Gmailiin
Saksalainen olutvertailu
Turku-reissu
Säätöä opintotoimiston kanssa

Mitään aikataulua en lupaa. Todennäköisesti keskimääräinen päivitystiheys jää vielä alhaisemmaksi kuin Saksassa.

Lentokentällä

2009-10-31T17:30:00.001+01:00

Sain asunnon luovutettua. Sikäli kun ymmärsin vuokraisännän saksaa, saan takuuvuokran takaisin kuhan loppulasku tulee sähköfirmasta. Kahden viikon sisällä ilmeisesti. Lähtiessä Herr Schiller vielä kehui miten hyvin ollaan pidetty ollaan pidetty kasveista huolta. Oikein mukava ukkeli. Vaikka en sen puheesta ymmärrä yleensä mitään, silti hän katsoo tarpeelliseksi harrastaa small talkia. Sympaattista.

Ilmeisesti pyhäinpäivän tai raideremontin takia S-bahnit on tänään sekaisin, mutta pääsin lopulta kentälle. Matkassa meni kuitenkin puolituntia normaalia pidempään kun piti vaihtaa päärautatieasemalla. Hyvä että lähdin ajoissa.

Sain ylipainavan laukkuni lähetettyä ruumaan. Alkuun virkailija uhkaili että joudun maksamaan viidestä ylikilosta ja tyhjentämään käsipakaasiakin pari kiloa. Ilmoitin kuitenkin heittäväni mieluummin viisi kiloa tavaraa roskiin. Ihan niin paljoa en löytänyt turhaa tavaraa, mutta heitin pois viisi tyhjää olutpulloa (sellaista hienoa korkillista jotka soveltuvat erinomaisesti siman tekoon), yksi huonosti istuva pukupaita, yksi pullo piilarinestettä, kaksi pakettia Nicon ruokaa (jotain epämääräistä ja hyvin painavaa—sori, ei olisi kannattanut unohtaa niitä jääkaappiin) ja seinäkalenterin käytetyt sivut (ei ne paina mitään, mutta ajattelin että saan sympatiapisteitä tuhoamalla nekin). Puin kaulahuivin päälle ja siirsin pari kirjaa taskuun. Lopuksi laukut olivat vain pari kiloa yli rajan ja virkailija päästi säälistä läpi.

Ylipainokilot maksavat 10 euroa. Se on niin korkea hinta ettei kukaan sitä halua maksaa eikä virkailijat kehtaa sitä periä. Eihän siinä ole mitään järkeä että lentolippu jolla matkustaa 100 kg mies, 20 kg ruumalaukku ja 8 kg käsimatkatavaraa maksaa yhtä paljon kuin kymmenen lisäkiloa ruumaan. Kun se lentolippu maksaa 100€ ja sillä saa kuljetettua 128 kg tavaraa, luulisi että lisäkilon hinnan kuuluisi olla lähempänä yhtä euroa kuin kymmentä. Tietysti ruumaan meneviä laukkuja joutuu joku siirtelemään, mutta silti: 20 kg ylipainoa maksaa yhtä paljon kuin meno-paluulippu. Jos hinta olisi pienempi mutta rajat tiukasti valvottuja, luulen että kaikki olisivat tyytyväisempiä. Silloin Finnair saisi edes jotain ylipainomaksuja, olisi selvä kannustin keventää kuormaa eikä matkustaja joudu stressaamaan laukun painoa kentälle mennessä. Tietää kuitenkin että lisämaksu ei ole toivottoman suuri.

No, joka tapauksessa selviydyin siitä ja laukku on nyt matkalla kohti konetta.

Näytti siltä että uuden laukun yksi jalka oli mennyt jo rikki. Ei ehkä sittenkään ollut paras ostos, vaikkei normihinnaltaan mikään halpa ollutkaan. Toisaalta, kun tämä on nyt toinen kerta putkeen kun onnistun rikkomaan matkalaukun, voi olla että vika on minussa eikä laukuissa. Ehkä en vaan osaa kuljettaa niitä oikein.

Vielä muutama kuva kansan iloksi:

Kuvassa suojatie Ostendstrassen S-Bahn aseman kohdalla. Suojatien ylitys ei onnistu suoraan, koska välissä on metalliaitoja jotka pakottavat jalankulkijan kääntymään ratikoiden tulosuuntaa kohti. Kai tämä parantaa liikenneturvallisuutta.

Lentokentällä on edelleen vuotava katto tai ilmastointilaite. Ihailin tätä hienoa väliaikaisratkaisua jo kesälomani aikoihin. Ilmeisesti se ei olekaan väliaikaisratkaisu.

Vielä puolitoista tuntia lähtöporttien avautumiseen. Voisi ehkä ottaa vielä viimeisen vehnäoluen saksanmaalla.

Lähtö

2009-10-31T13:45:00.001+01:00

Lähden tänään Suomeen. Asunnon luovutus on puolen tunnin päästä. Sen jälkeen käyn syömässä pizzaa viimeistä kertaa Borsalinossa ja lähden kentälle odottelemaan konetta.

Koko viikko on mennyt lähdön valmistelussa. Piti käydä ostamassa matkalaukku, arkistoida työni tulokset, kopioida henkilökohtaiset sähköpostit ja tiedostot pois EKPn koneelta ja etenkin viettää läksiäisiä. Tällä viikolla olen ollut neljissä eri läksiäisissä. Kahdet töissä ja kahdet vapaa-ajalla. Tämä on hyvin suosittu lähtöviikonloppu.

Töissä järjestettiin oikein kiva läksiäistilaisuus. Harjoittelijan lähtiessä on tapana kutsua osasto neuvotteluhuoneeseen, jossa EKP tarjoaa kuohuviiniä ja poislähtijä kakkua tai muuta herkkua. Poislähtijä saa kortin ja kassillisen lahjoja, lähinnä EKP- ja Frankfurt-krääsää. Harjoittelijan ohjaaja kertaa mitä harjoittelija on tehnyt. Hetken aikaa jäykistellään ja kehutaan toinen toisiamme. Sitten kiireiset valuvat töiden äärelle ja loput jäävät tyhjentämään kuohuviinipullot.

Tilastokeskukselta lähtiessä virallista osuutta ei ollut ollenkaan ja juomana oli vain kahvia ja teetä. Ihan kivoja molemmat.

Nyt kone kiinni ja asunnosta ulos.

Maito

2009-10-28T21:04:00.001+01:00

Maitoa on täällä yllättävän hankalaa ostaa. Tai siis “maitoa” täällä saa hyvin, yöhön saakka pienistä kioskeistakin, mutta vain täysrasvaista iskukuumennettua maitoa. Halpis-kaupat, Aldi ja Norma, ovat vastaavan rajoittuneita. Olen kyllä yrittänyt sitä UHT-maitoa käyttää, mutta huonolla menestyksellä. Iskukuumennus ja älytön rasvaprosentti tekee maidosta jotenkin outoa. Tavallista maitoa jossa olisi joku säädyllinen rasvaprosentti ei saa kuin muutamista kaupoista. Edes Galleriesta, jonka ruoka-osasto on muuten kilpailee samassa sarjassa Stockmannin Herkun kanssa, ei saa rasvatonta maitoa. Vähärasvaisin oli 1,5 prosenttista. Toistaiseksi Rewe on ainoa josta löytyy rasvatonta maitoa.

Olen etenkin Normaa käyttänyt muuten paljon, se on minulla matkanvarrella töistä, mutta maitokauppaan on pitänyt aina mennä erikseen Reween. Todella hankalaa.

Sen takia minulla ei usein olekaan maitoa kotona ja joudun syömään aamiaiseksi töissä jotain matkanvarrelta ostettua. Esimerkiksi tänään lämmintä kroisanttia ja mustikkamuffinia.

Call-a-Bike

2009-10-19T23:42:00.001+02:00

Kävin tosiaan sunnuntaina pyöräilemässä.

Käytin DB:n Call-a-Bike palvelua. Systeemi tuntui aika toimivalta. Katsoin internetistä missä on lähin vapaa pyörä ja suunnistin sinne suuntaan. Pyörän piti löytyä puolen korttelin päästä, lähimmästä isosta risteyksestä. Siinä ei kuitenkaan pyörää näkynyt, mutta minuutin harhailtuani huomasin pyörän seuraavassa risteyksessä. Voi olla että minun netistä katsomani pyörä oli jo otettu, olin katsonut niitä puolituntia ennen lähtöä. Pyöriä saisi toki etsittyä myös kännykällä, eli ajantasaista tietoa saa myös kadulla.

Olin etukäteen jo rekisteröitynyt palveluun, eli periaatteessa pyörän vuokraaminen onnistuisi soittamalla pyörässä lukevaan puhelinnumeroon josta saa aktivointikoodin, joka sitten syötetään pyörän lukitusjärjestelmään. Pari kertaa soitettuani totesin että en osaa navigoida saksan-kielistä puhelinpuuta alkuunkaan. Ymmärsin että pitää painaa 1 jos jotain tai 0 jos jotain muuta, mutta kun muutaman kerran satunnaisia numeroita painettuani pyörä oli edelleen lukossa, alistuin ja soitin asiakaspalvelunumeroon. Se toimikin näppärästi. Ystävällinen ja hyvää englantia puhuva virkailija antoi minulle pyörän avauskoodin ja sain pyörän liikkeelle.

Pyörä oli varsin hyvän tuntuinen, vaikkakin aika painava. Esitteen mukaan 23,4 kg. Minulla ei ole mitään varsinaista käsitystä pyörien keskipainosta, mutta ilmeisesti 15 kg on lähempänä normaalia. Painon huomasi etenkin mäissä ja hiekkateillä. Tavallisissa kaupunkioloissa siitä ei varsinaisesti ole harmia. Takana olevaan istuimen näköiseen asiaan sai repun kiinnitettyä näppärästi pyörässä olevilla kuminauhoilla. Kätevää.

Alla kartta reitistä.

Click here for the map

Punainen viiva on kulkemani reitti ja vihreä Grün Gürtel, vihreä rinki, jota pyrin seuraamaan. Karttaa voi zoomata vasemmassa reunassa olevan plussan ja miinuksen avulla ja sitä voi siirellä hiirellä. Punaiset pallukat edustavat ottamiani valokuvia. Niitä voi tarkastella klikkaamalla (kuvat löytyvät myös suoraan tästä Picasa-albumista).

Aloitin kotoa Sachsenhausenista ja kuljin aluksi Main -joen vartta länteen. Tarkoitus oli kulkea Mainia pitkin Nidda -joelle saakka, josta seuraisin Grün Gürtelin reittiä Frankfurt pohjoispuolelta kiertäen takaisin joelle. Kartasta, merkitystä reitistä ja GPS:tä huolimatta luonnollisesti eksyin.

Alkumatkan piti olla todella helppo: piti vain seurata jokea. Onnistuin kuitenkin eksymään. Käännyin Mainilta 90 astetta vasemmalle jostain syystä (tie 40 kohdalla). Tajusin virheeni jossain vaiheessa, mutta löysin Grün Gürtelin tieviitat ja luulin nyt kulkevani reittiä vastapäivään. Se sopi minulle hyvin. Yllätyksekseni saavuin kuitenkin Höchstin edustalle, Niddan ja Mainin risteykseen. Eli olin taas alkuperäisellä reitillä. Ylitin Mainin lossilla (maksoi euron) Höchstiin. Oikein kivan näköinen paikka. Sieltä jatkoin Niddaa pitkin pohjoiseen ja itään, kunnes Rödelheimin kohdalla eksyin ja tein vahingosssa U-käännöksen. Huomasin asian vasta kuin olin taas Höchstissä. Päätin että en lähde enää takaisin, vaan suuntasin Grün Grüdeliä vastapäivään. Eli uudestaan lossilla. Tai ehkä se ei ollut lossi vaan tavallinen yhteysalus. Paatti kääntyi, eikä tuntunut olevan minkään sortin vaijereiden varassa.

Loppumatkalla en enään varsinaisesti eksynyt. Kerran käännyin vähän turhan aikaisin, mutta tajusin sen suhteellisen nopeasti ja selvitin kartasta miten pääsen takaisin reitille. Eli olin sentään kartalla kokoajan, vaikken ehkä oikean viivan päällä.

Tässä vielä linkit Nokian Sports Tracker karttoihin (osa 1 ja osa 2). Niistä näkee nopeus, korkeus ja muita tarpeettomia tietoja. Reitti on jaettu kahteen osaan, kun kännykästä loppui virta kesken ja Sports Tracker sen takia sammui. Jostain syystä Sports Tracker ei osaa yhdistää reittejä eikä .gpx –tiedoston siirtäminenkään oikein toiminut. Ylipäätään Sports Trackerin nettipalvelu tuntuu jotenkin kököltä. Ei tosin tuo GPS Visualizerkaan mikään helppo ollut, mutta sillä sentään sai yhden kartan jossa on reitti ja valokuvat samassa kasassa.

Oikein mukava reitti. Periaatteessa opasteet olivat hyviä (syytän eksymisestä omaa suuntavaistoani) ja reitti hyvin suunniteltu. Autoteitä ei tarvinnut ylittää kuin ihan muutaman kerran, niistäkin varmaan suurin osa eksymisten takia. Suuri osa matkasta oli hyvää asfalttitietä, mutta Frankfurtin eteläpuolella metsässä oli hiekkatietä. Karttaan oli merkitty tien päällysteet erikseen, niin rullaluistelijakin voisi valita sopivan reitin.

Matkanvarrella näkyi paljon muitakin ulkoilijoita. Lähinnä vanhuksia ja lapsiperheitä. Yksi perhe harrasti jousiammuntaa nurmikentällä ja toinen ampui ritsalla joutsenta (tai ainakin järveä jossa uiskenteli yksi joutsen, ehkä ne ei oikeasti tähdännyt siihen). Siirtolapuutarhamökkejä näkyi paljon. Välillä tuli puusaunan tuoksu sieraimiin, ehkä niihin liittyen. Tosin varmaan oikeasti takasta eikä saunasta.

Pyörän palautus onnistui samalla tavalla kuin lainaaminenkin: soitto asiakaspalveluun, ilmoitin niille pyörässä näkyvän lukituskoodin ja pyörän sijainnin. Vuorokauden vuokra oli 9 euroa. Varsinaisesti nämä DB:n Call-a-Biket on tarkoitettu kai työmatkaliikenteeseen tai muihin lyhyisiin siirtymiin. Perushinnoittelu on 8 senttiä minuutti. Eli kymmenen minuutin matka maksaisi 80 senttiä—huomattavasti vähemmän kuin halvin joukkoliikennelippu.

Kokonaisuutena oikein positiivinen kokemus. Verrattuna Porvoon ja Helsingin city-pyöriin tämä oli todella käyttökelpoinen. Mielellään sitä maksaakin jotain siitä hyvästä että pyörä toimii ja on mukava ajaa. Internet-palvelu joka paikallistaa pyörät on myös hyvä, Helsingissähän ei koskaan ole takeita pyörän löytymisestä niin niihin ei voi varsinaisesti luottaa.

Pyöräilemään sunnuntaina

2009-10-17T00:56:00.001+02:00

Tavoitteena on lähteä kiertämään Frankfurttia sunnuntaina pyörällä. Kaupungin ympärillä on “vihreä vyöhyke”, GrünGürtel, jossa on käsittääkseni hyvä pyörätie opasteineen. Se olisi ilmeisesti yhteensä 62 kilometria pitkä reitti, mutta voi olla että suoritan jonkun hiukan lyhennetyn version. Tai pyöräilen vaan joen vartta edestakaisin. Samalla pääsen kokeilemaan Deutsche Bahnin Call-a-Bike järjestelmää. DBn pyöriä näkyy paljon liikenteessä, mutta en ole vielä kertaakaan niitä kokeillut. Ulkoisen tarkastelun perusteella ne vaikuttavat huomattavasti Helsingin ja Porvoon kaupunkipyöriä paremmilta.

Tämä blogi-merkintä on osa minun uskottavan sitouttamisen strategiaa. Samasta syystä maksoin jo 5 euroa Deutsche Bahnin Call-a-Bike jäsenyydestä, vaikka sen voisi yhtä hyvin tehdä lähtiessä. Tunnen tulevaisuuden-Ilkan sen verran hyvin, että tiedän ettei hän lähtökohtaisesti liikahda minnekään sunnuntai-Hesarinsa ääreltä. Sitoutumalla reippailuun etukäteen maksamalla siitä ja mainostamalla sitä julkisesti todennäköisyys että lähden oikeasti liikkeelle kasvaa oleellisesti. Tämä on optimaalinen ratkaisu epärationaalisiin yliajan preferensseihin. Olen nyt vakuuttunut siitä että reippailu sunnuntaina olisi hyvä idea ja olen varma että reippailun jälkeen olisin siihen tyytyväinen, mutta silti olen aika varma että juuri ennen kuin pitäisi lähteä, pitäisin sitä jostain syystä toteuttamiskelvottomana ideana. Siinä ei ole mitään järkeä. Paras tapa varmistaa että teen järkevän päätöksen on sitouttaa itseni siihen päätökseen etukäteen. Nyt on viisi euroa ja maine viivalla.

Paketti tuli!

2009-10-15T21:27:00.001+02:00

Sain muutama päivä sitten paksun kirjekuoren Suomesta. Sieltä löytyi Tiede-lehti, Hesarin kuukausiliite, Vene-lehti ja Ylioppilaslehti. Suurkiitos siitä Riikalle ja Antille!

Mukavaa vaihtelua saada lukea fyysisiä suomenkielisiä lehtiä.

Hintaerot ja halpa työvoima

2009-10-14T23:35:00.001+02:00

Ukki kyseli löytyykö minulta selitystä pesuloiden hintaerolle. Mitään faktatietoa minulla ei asiasta ole, mutta ainahan voi spekuloida.

Keksin kaksi potentiaalista selittäjää: matalat palkat ja tiivis kaupunkirakenne.

Täällä on ilmeisesti halvempaa työvoimaa kuin Suomessa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että McDonaldsissakin tarjottimet jätetään telineeseen josta työntekijä sitten lajittelee roskat roskikseen. Suomessa roskien lajittelun suhteen on itsepalvelu ainakin pika- ja opiskelijaruokaloissa. En usko että täkäläiset arvostavat tätä lajittelupalvelua sen enempää kuin suomalaisetkaan (saksalaisethan normaalisti kierrättävät innokkaasti, eli roskien lajittelu ei ole vierasta), jolloin ainoaksi selitykseksi jää se, että täällä sellaisen palvelun voi tarjota halvemmalla. Tässä taulukko vuoden 2004 matalapalkkaisista töistä:

Voisin veikata että toi “wachmann” on pesulatyöntekijä, joka ilmeisesti tienaa noin viisi euroa. Suomessa palkka on varmaan tuplasti korkeampi.

No joo, en minä voi jäädä veikkailujen varaan Suomen osalta. Olen kuitenkin ollut yksityisen sektorin palkkatilastoissa töissäkin, jos on tilaisuus sellaisia käyttää niin kai se pitää tehdä.

Tilastojen mukaan viime vuonna “Pesu-, valkaisu- ja värjäyskoneiden hoitajat” tienasivat Suomessa 10,33 euroa tunnissa. Se on ilmeisesti huomattavasti enemmän kuin Saksassa, vaikka en tuota epämääräistä taulukkoa tarkempaa tietoa löytänytkään. Saksan tilastokeskuksen nettisivut on harvinaisen sekavat, ei sieltä mitään löydä. Palkkojen sivukulut on varmaan samaa luokkaa molemmissa.

Eli korkeammat (matalat) palkat Suomessa selittää osan hintaerosta.

Osa varmaan selittyy tehokkaammalla kaupunkirakenteella. Minun käyttämässäni pesulassa tuntuu työntekijällä olevan aina jotain tekemistä. Joko siellä on valmiiksi joku asiakas, tai sitten se häärää jotain vaatteiden kanssa. Sama koskee muitakin palveluliikkeitä: parturissa, ravintoloissa, take-away ruokapaikoissa, jne. tuntuu kaikissa riittävän asiakkaita niin paljon ettei myyjille jää luppoaikaa. Frankfurtissa on paljon väkeä pienellä alueella, etenkin liikekeskuksessa työpäivisin, jolloin palvelu voidaan organisoida tehokkaasti. Take-away paikasta kun osti leipää, yksi rahasti, toinen viipaloi täytteitä, kolmas täytti leipiä ja neljäs grillasi niitä. Toiminta on tehokasta kun jokainen voi keskittyä omaan työhönsä. Pienemmällä asiakasvirralla henkilökunnan tehokkuus laskisi, hinnat nousisi ja sitä kautta asiakasvirta pienenisi entisestään.

Eli täällä on työvoima halpaa ja tiiviin kaupunkirakenteen ansiosta työn tuottavuus korkeampaa. Ehkä.

Syksy tulee

2009-10-14T22:44:00.001+02:00

Täällä on ilmat viilentynyt ja päivät lyhentynyt. Ei täällä nyt mitään lunta tai muuta älytöntä ole, mutta selviä syksyn merkkejä on. Ilmeisesti lämpötila vaihtelee nollan ja kymmenen asteen välillä. En kyllä olisi ihan niin kylmiksi öitä veikannut, mutta kai se on uskottava. Takki on jo todellakin tarpeen töihin kävellessä. Laitoin eilen lämmityksenkin päälle kotona.

Pitkään en raaskinut laittaa lämmitystä, tämä on niin iso asunto yhdelle hengelle ja täällä taitaa olla suora sähkölämmitys. Sitä paitsi täällä etelässä pitäisi olla lämmin. Enkä edes vietä kotona kovin paljoa aikaa, senkin lähinnä peittojen alla, ja peittojen alla ei haittaa että ulkopuolella on kylmä. Sohva on niin epämukava että hereilläoloajastakin iso osa kuluu sängyssä ihan jo ergonomisista syistä, eli en ole siellä pelkästään kylmyyttä paossa.

Nyt tällä viikolla on kuitenkin tullut raja vastaan. Tietysti jos vuorokauden keskilämpötila on alle kymmenen astetta, niin se on ihan loogistakin. Viimeinen niitti oli kun tajusin etten ole tällä viikolla kertaakaan ehtinyt syödä aamiaista kotona. Väsyneenä ei millään halua tulla lämpimien peittojen alta kylmyyteen, niin olen torkkunut puolituntia ja ostanut matkanvarrelta aamiaiseksi kroisantin tai töistä leivän tai jogurtin.

Nyt on lämmitys. Ehkä huomenaamuna saan itseni houkuteltua peittojen välistä aamiaispöytään.

Verhot kiinni kahdelta

2009-10-14T22:04:00.001+02:00

Olen tottunut täällä kaikenlaisiin rutiineihin. Esimerkiksi työhuoneeni sälekaihtimet menevät kiinni joka päivä tasan kello kaksi. Talossa on automaattinen ilmastointi-verho-valot järjestelmä, joka ilmeisesti pyrkii säästämään energiaa sulkemalla verhot ja lisäämällä valojen tehoa. Varmaankin joku on laskenut että kello kahden jälkeen aurinko paistaisi siitä ikkunasta turhan voimakkaasti sisään. Toisaalta, ei täällä enää niin lämmin ole että ilmastointiin kovin suurta energia määrää menisi. Ehkä se onkin sitä varten että aurinko ei häikäisisi tietokoneen näyttöjä. Samalla järjestelmä säätää valoja kirkkaammalle, jotta ei jouduta olemaan pimeydessä.

Jos olen poissa kun verhot sulkeutuvat, sitä ei välttämättä edes huomaa, kun valoisuus on huoneessa aina vakio. Yleensä kuitenkin kahdelta olen työhuoneessani; olen joko juuri tullut lounaalta tai kohta lähdössä lounaalle (voikohan oikeasti olla, tuo olisi aika omituinen distribuutio, täytyykin jossain vaiheessa askelmittarista selvittää mihin aikaan oikeasti menen lounaalle). Jos on paikan päällä verhojen sulkeutumisen huomaa surinasta. Niiden moottori on yllättävän äänekäs. Verhojen sulkeutumisen voi estää painamalla nappia oven suussa. Eli joka päivä tasan kello kaksi nousen ja menen painamaan nappia jotta verhot nousisivat.

Käsittääkseni ei ole mitään tapaa estää tätä täysin tarpeetonta automatiikkaa, mutta se on tavallaan ihan sympaattinen. Onhan se hienoa että joku insinööri on optimoinut minun verhojen käyttäytymisen, vaikka optimointi onkin mennyt täysin pieleen. On sentään yrittänyt. Samalla kun menee estämään verhojen sulkeutumisen, voi käydä hakemassa vettä jos haluaa optimoida ajankäyttöä, mutta kyllä se nouseminen on varmaan sellaisenaankin ihan fiksua. Ei se mikään erityinen urheilusuoritus ole, mutta ainakin hetkeksi vaihtaa asentoa.

Pyykkituvalla viimeistä kertaa

2009-10-12T22:52:00.001+02:00

Kävin tänään pesemässä pyykkejä. Kaksi koneellista ja kaksi kymmenen minuutin pyöritystä kuivauskoneessa maksoi yhteensä kahdeksan euroa. Ihan jo hinnankin puolesta voisi toivoa ettei tarvitse uudestaan mennä. Muuten se on kyllä ihan ok, on leppoisaa istuskella, odotella pyykkien valmistumista ja lukea lehteä. Penkit voisi tosin olla mukavampia.

Minulla on nyt jäljellä vajaat kolme viikkoa Frankfurtissa oloa. Veikkaan että pärjään näillä vaatteilla loppuun saakka. Kun arkena käyttää pukua ja pesettää puvunpaidat erikseen, ei pyykkiä tule kovin paljoa. Sukkia pitää ehkä ostaa muutama lisää, mutta niitä saa aika monta paria kahdeksalla eurolla, eikä uusia sukkia ole koskaan liikaa.

Päivällisellä lehmien seurassa

2009-10-07T21:25:00.001+02:00

Tänään kotimatkalla huomasin että tori oli täyttynyt lehmistä ja muista maatalouden edustajista.

Ilmeisesti on taas jonkun sortin markkinat menossa. Riittävän etäisyyden päässä lehmistä (ja hajusta, en ymmärrä miten he kuvittelevat myyvän maataloustuotteita kun maatalous haisee vieressä) löysin päivälliseksi sopivaa bratwurstia. Ja jälkiruuaksi tällainen:

En muista tämän herkun nimeä, mutta se vaikutti uppopaistetulta lettutaikinalta. Ohessa iso läjä omenasosetta. Aika herkkua!

Kuvia lisätty

2009-10-01T23:26:00.001+02:00

Lisäsin kuvia alppimatka merkintöihin lauantailta. Sunnuntaille kuvat tulee joskus tulevaisuudessa. Kartat ja kattava valokuvagalleriat ja muut hienoudet saa nyt odottaa. Pitää mennä nukkumaan. Ehkä loput tulee viikonloppuna jos ehtii—KTTO:n historiikiin kirjoittaminen kilpailee ajastani.

Huomaan että olin lähinnä lupaillut panoramakuvia. Niitä nämä nyt sitten lähinnä on. Ne tuntuu tosin aika toimivilta, vaikka aika huonosti niistä mitään näkee ainakaan tällä läppärin 9-tuumaisella näytöllä (niiden resoluutio on pahimmillaan 72 kertaa suurempi kun tämän näytön). Yksittäiset valokuvat ei ole yhtä vakuuttavan oloisia, ehkä sen takia että kännykkäkameran objektiivi ei ole maisemakuvaukseen ihan optimaalinen.

Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

2009-09-27T20:54:00.001+02:00

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

2009-09-26T19:32:00.000+02:00

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

2009-09-26T14:10:00.002+02:00

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

2009-09-26T14:10:00.001+02:00

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä. Näistä jutuista saisi paljon enemmän irti kuvien kanssa. Mutta kun data maksaa 15 senttiä per 50kb, kuvan lähettäminen maksaisi 3 euroa. Ei ne niin hienoja ole. Eli kuvat tulevat niin sanotusti jälkijunassa.]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

2009-09-26T11:26:00.001+02:00

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panoramakuva Baselin aseman edustalta]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

2009-09-26T11:26:00.000+02:00

Frankfurt-Basel

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panorama kuva baselista, lisään kun olen oikean netin äärellä]

Basel-Chur

Kesäsarja “Ökö” 8/n: Podcastit ja autoilun äänisaaste

2009-09-20T21:14:00.001+02:00

Kuuntelen työmatkoilla nykyään podcasteja. Eli siis lataan kännykkään radio-ohjelmia ja kuuntelen niitä kuulokkeiden avulla. Lähinnä NPR:n ohjelmistoa: Car Talk, Planet Money, Talk of the Nation, Science Friday, Fresh Air ja Economy. BBC:n More or Less oli myös listalla, mutta se on jo loppunut. Oikein miellyttävää ajanvietettä. Radio on täysin aliarvostettu formaatti.

Osa matkasta on rauhallista ja kuuntelu onnistuu hyvin, mutta välillä autot häiritsevät kohtuuttoman paljon. Vaikka kännykkäni äänenvoimakkuus on säädetty 100% ja nappikuulokkeet ovat niin syvällä korvissa kun saan ne ängettyä, autojen mölyn yli en erota sanoja. Tämä 100% volyymi on hiljaisessa huoneessa aivan liian kova, 50% on paljon parempi. Epäilemättä autot kuuluvat kaupunkiin eikä minulla ole mitään oikeutta vaatia kaduilla hiljaisuutta, mutta joku raja autojen äänillä pitäisi kuitenkin olla. Autojen volyymeissä on valtavia eroja, monien moottorien ääntä ei kuule ollenkaan, kun taas moottoripyörät ja jotkut urheiluautot häiritsevät kuuntelua vielä korttelinkin päästä. Mitään ongelmaa ei olisi, jos kaikki ajaisivat hiljaisilla Smarteilla tai jollain sellaisella. Jos joku rakastaa autonsa moottorin ääntä, hän voi minun puolesta kuunnella sitä kuulokkeilla tai jossain maalla missä se ei häiritse muita. Tai ainakin hänen pitäisi maksaa jotain ylimääräistä möly-veroa. Ei pienhiukkaset ja kasvihuonekaasut ole ainoat autojen saasteet, vaan tämä möly on ihan konkreettinen asia joka häiritsee päivittäin. Härskeintä on että autoissa olevat voivat rauhassa kuunnella radiota, heidän ympärillä on ääntä eristävä koppi jonka sisällä kuulee hyvin. Eli tämä autojen mölysaaste häiritsee oikeastaan vain kevyenliikenteen kulkijoita ja siten ohjaa loputkin omiin autoihinsa terrorisoimaan viattomia jalankulkijoita.

Harkitsin jo vastamelukuulokkeisiin tai eristäviin kupukuulokkeisiin investoimista, mutta ehkä kuulosuojaimien kanssa liikkuminen ei olisi kovin järkevää. Eikä autot koko matkaa häiritse, joen varressa on aika hiljaista.

Kesäsarja “Ökö” 7/n: Lamppujen vaihto

2009-09-17T19:48:00.001+02:00

Meillä vaihdettiin tänään töissä valaisimien energiasäästölamput uusiin. Talon kaikki lamput vaihdettiin kerralla. En tiedä mitä niillä vanhoilla lampuilla tehdään, mutta kai ne menee vaan ongelmajätteeseen. Tuskin kukaan haluaa ostaa “vähän käytettyä” lamppua. Tuntuu jotenkin järjettömältä ympäristönhaaskaukselta heittää toimivia lamppuja roskiin, mutta varmaan joku on pohtinut että näin se kannattaa tehdä.

Jos niitä ei vaihdettaisi ennaltaehkäisevästi, niin jonkun pitäisi ravata sammuvien valojen perässä jatkuvasti. Lamppuja oli minun huoneessa kai kymmenen, nopeasti voisi estimoida että 1000 hengen organisaatiossa se tekee yhteensä reilut kymmenen tuhatta lamppua. Jos niiden keskimääräinen elinikä on kaksi vuotta, niin niitä palaisi loppuun keskimäärin 13 päivässä. Yksitellen lampun vaihtamisessa menee ehkä 10 minuuttia, kun pitää mennä oikeaan toimistotaloon ja kerrokseen. Eli 13 lamppua työllistäisi jonkun kahdeksi tunniksi joka päivä. Vuodessa työtunteja tulisi jo 1250 tuntia.

Nyt kun kaikki vaihdettiin kerralla, lamppua kohden meni ehkä 15 sekuntia. Kaksikätinen ammattimies osaa ruuvata kaksi loisteputkea kerralla. Tehokasta toimintaa. Eli kaikki lamput saa vaihdettua viikossa, 41 tunnissa. Jos lamput vaihdetaan vaikka vuoden välein kahden sijasta (jolloin hyvin harva ehtisi palaa loppuun ennen vaihtoa), säästyisi vuosittain 1200 työtuntia, mutta lamppuja menisi vuosittain 5000 ylimääräistä. Jos lamppu maksaa euron kappale ja työtunti kympin, niin säästöä syntyy 7000 euroa. Hyvä diili. Säästetyt rahat voi sitten käyttää johonkin halvempaan ympäristön säästämiskeinoon. Jokaista ympäristöä säästävää keinoa ei kannata käyttää. Monet ovat niin kalliita ettei niissä ole mitään järkeä.

Junalippujen joustavasta hinnoittelusta

2009-09-13T14:53:00.001+02:00

Tämä on Alppi-matkan junalippujen osto on hyvä esimerkki Deutsche Bahnin joustavasta hinnoittelusta.

Minä maksoin lipuista 156 euroa. Normaalihintaiset junaliput olisivat maksaneet 280 euroa ja halvimmillaan ne olisi saanut 126 eurolla. Tällä kertaa halvimpia paluulippuja ei ollut saatavilla sunnuntaiksi—olisi pitänyt ostaa aiemmin tai olla joustavampi. Menolippuni, ja sitä kautta matkan ajankohdan, valitsin hinnan perusteella. Tämä oli ainoa viikonloppu kun 39 euron menolippuja oli saatavilla. Olisin lähtenyt mielelläni jo perjantaina töiden jälkeen, mutta sellainen lippu olisi ollut kolmekymppiä kalliimpi eikä lähtö perjantaina ole minulle niin arvokas. Jollekin muulle se on. Sen takia on optimaalista että minä en mene sitä iltajunaa täyttämään.

Eli joustava hinnoittelu ohjasi minut matkustaman kahden viikon päästä, vaikka muuten olisin lähtenyt jo ensi viikolla, ja se sai minut lähtemään lauantaina aamuyöllä perjantai-illan sijasta. Paluujunani on todennäköisesti hieman tyhjempi, koska minua joustavammat asiakkaat on houkuteltu myöhempään junaan. Näin saadaan tasattua junan käyttöastetta, jolloin nekin jotka päättävät matkustaa kalliilla vuorolla ovat tyytyväisiä, kun juna ei ole täyteen ammuttu. Ilman joustavaa hinnoittelua tämä minun valitsema aamuneljän juna olisi varmaan tyhjä, perjantai-illan juna olisi kohtuuttoman täynnä ja minä joutuisin maksamaan lipuistani enemmän. Ilman junalippujen joustavaa hinnoittelua voisi jopa olla niin, että lähtöajankohdan suhteen joustavalle asiakkaalle lentäminen olisi halvempaa. Niinhän se Suomessa nyt usein on. Kiinteällä hinnoittelulla ei voi kilpailla joustavasti hinnoittelevia lentoyhtiötä vastaan.

Tuntuu itsestään selvältä että myös VR:n kannattaisi siirtyä todelliseen joustavaan hinnoitteluun. Ei mitään onnettomia 10% alennuksia aikaisesta tilaamisesta, vaan reilut, esimeriksi 50%, alennukset siitä että matkustaa vähemmän suositulla junalla.

Junailemaan Alpeille!

2009-09-13T08:00:00.000+02:00

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Evakuointiharjoitus

2009-09-11T20:21:00.001+02:00

Kun palasin lounaalta, vahtimestari ilmoitti että jonkun asteinen palohälytys on käynnissä. Toimistoon sai kuitenkin mennä, vaikka hissit olivatkin poissa käytöstä. Ajattelin naiivisti että tilanne on ohi, kun kerran saa mennä sisälle. Kävelin kolmetoista kerrosta portaita ylös. Yllättävän rankkaa puuhaa. Heti kun astuin toimistooni, palohälytys soi. Kaikki ulos, eli samat portaat alas.

Tulipahan urheiltua.

En oikein tiedä mitä siinä harjoiteltiin siinä vaiheessa kun hissit oli sammutettu, mutta taloon sai edelleen kiivetä. Jos itse laatisin palohälytysohjeet, luulen että kieltäisin rakennukseen menon heti ensimmäisen palohälytyksen tultua, riippumatta siitä onko evakuointi vielä käynnissä.

Ruokablogi 2/n: “salaatti”

2009-09-09T20:00:00.000+02:00

Hyvän salaatin salaisuus on minimoida salaatin suhde muihin aineksiin. Tässä salaatissa pohjalla on hiukan jotain kaupan salaattisekoitusta (muistaakseni vihreää ja punaista sorttia). Vaikka sitä ei olisi paljon, sen psykologinen vaikutus on tärkeä. Se luo illuusion terveellisestä ruuasta. Loput ainekset ovatkin sitten valittu puhtaasti maun perusteella. Muut ainekset olivat muistaakseni puolikas mozzarellapallo, puolikas kiivi, parmesan-juustoa, ilmakuivattua kinkkua, pekonia, kirsikkatomaatteja ja kananmuna. Kastikkeena pelkkä balsamiko-viinietikka. Tein samanlaisen setin seuraavanakin päivänä.

Ei minun ruuat aina ole tietenkään valokuvan arvoisia. Joku päivä tein ihan tavallista pastaa pekonisen tomaattikastikkeen kanssa. Sellaista en tosin ainakaan ihan heti tee uudestaan. Maku ei ollut kovin erityinen ja sen jäljiltä keittiössä oli pitkään tomaattinen kattila ikävästi haisemassa. Pizza-factoryssa halvin pasta maksaa muistaakseni kolme euroa. Sellaista hintatasoa vastaan on oikeataan ihan turha lähteä kilpailemaan hinnalla. Parin euron säästö ei ole tiskausoperaation arvoista. Kuuteen kestävien työpäivien jälkeen vapaa-aikaa on arkisin muutenkin liian vähän. Jos ei keksi jotain ruokaa mitä oikeasti haluaa tehdä, niin kannattaa suosiolla mennä ravintolaan. Kahden hengen taloudessa tilanne on tietysti jo toinen kasvavien skaalaetujen takia, mutta yhdelle hengelle keskinkertaisen ruuan tekeminen on tuhlausta.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu hiukan narsistiselta (“Ooh kato minua, teen hyvää ruokaa!”), mutta sitähän blogin kirjoittaminen yleensäkin on. Jos omassa blogissa ei voi estotta kehua itseään, niin missä sitten?

Ruokablogi 1/n: ilmakuivattua kinkkua melonin ja parmesaanin kera

2009-09-09T08:00:00.000+02:00

Minulla ei ole mitään aikomusta lähteä kilpailemaan internetin ruokaohjeiden klassikon kanssa. Tarkoitus on vain hiukan valaista minkälaista ruokaa olen täällä laittanut, ne muutamat kerrat kun olen itse jotain tehnyt. Pääasiassa olen tosiaan ravintolaruuan varassa. Kun alle kuudella eurolla saa herkullista ja ravitsevaa ruoka aivan kodin nurkalta, niin kynnys tehdä jotain itse on suuri. Säästö on suhteellisen pieni verrattuna siitä aiheutuvat työn määrään: pitää käydä kaupassa, tehdä ruoka ja lopuksi vielä tiskata. Muutaman kerran olen kuitenkin tämän vaivan nähnyt.

Tässä on kahta eri lajia ilmakuivattua kinkkua, hunajamelonia ja parmesaania balsamico-kastikkeen kanssa. Oikein maukas ja paikallisella hintatasolla suhteellisen edullinen ateria. Pelkkänään ei tosin tarpeeksi täyttävä. Jälkiruoka oli tarpeen.

Ruokosokerissa glaseerattua banaania jäätelön kera. Sokeri pannulle kunnes se sulaa, nokare voita perään ja pyöräyttelin banaanin puolikkaita siinä kunnes tahna tarttui. Lopuksi survoin pari appelsiini-sulkaa palaa banaanien sisälle. Aivan loistava elämys.

Team building

2009-09-08T20:00:00.001+02:00

Syyskuu on EKP:n tilasto-osastolla ilmeisesti team-building sesonkia. Viime viikolla me mentiin koko tilastoväen kanssa laivamatkalle Mainille ja tänään ja huomenna olen jossain hotellissa osaston kanssa pohtimassa tuottavuuden mittaamista ja palkitsemista, tai jotain vastaavaa (tai siis huomenna, kirjoitan tätä maanantaina).

Laivareissu oli mukava. Olen pitkään haaveillut sellaisesta. Olen keräillyt esitteitä, joita Riikka heitti säännöllisin väliajoin roskiin. Ihan hyvä, yksi reissu kyllä riitti. Sää oli oikein loistava, melkein kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Tällä viikolla on ollut jo paljon kylmempi ja sateisempi.

Siirrytään laivaan. Wikinger 1 oli suomalaisia viikinki-laivoja huomattavasti pienempi.

Frankfurtin pilvenpiirtäjät jäävät taakse.

Ilmassa roikkuvan vaijerin avulla liikkuva lossi oli jännittävä tuttavuus. En ainakaan muista nähneeni tällaista aiemmin. Purjeveneilijä ei tuollaista arvosta, mutta joessa ehkä vedenalainen vaijeri ei ole riittävän stabiili?

Matkanvarrella oli runsaasti sulkuja. Vaikka niiden toimintaperiaate olisi kuinka yksinkertainen ja tuttu, niin onhan ne oikeasti aina supermielenkiintoisia.

Matkalla juotiin muutama lasillinen olutta tai viiniä ja syötiin yllättävän heikkolaatuinen buffet-päivällinen. Määränpäässä oli pikainen tutustuminen paikalliseen linnaan (niin pikainen että kaksi osallistujaa ei ehtinyt takaisin laivaan—he pääsivät kuitenkin junalla mukavasti takaisin Frankfurttiin, jopa ennen laivaa). Linna (tai kartano?) oli ihan sympaattinen. Alunperin kai 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin uudelleenrakennettu 1800-luvulla ja tulipalon jäljiltä uudestaan 1980-luvulla. Toisen maailmansodan aikana arvokas irtaimisto vietiin linnasta turvaan. Tämän jäljiltä irtaimisto on Hessenin osavaltion ja linna Taunuksen kaupungin omaisuutta. Jostain mystisestä syystä nämä instanssit eivät ole onnistuneet sopimaan irtaimiston säilyttämisestä linnassa. Joten seinät olivat täynnä suuria kehyksiä, joiden sisällä oli jokin huomattavasti pienempi, hiukan alkuperäistä maalausta muistuttava, teos. Eli siis käytännössä tämä talo on 80-luvulla rakennettu ja sen sisällä oleva irtaimistokin on muualta haalittua. Säälittävin oli ehkä huone jonka vanhoja silkkisiä tapetteja matkaopas kehui kovasti, kunnes joutui toteamaan että nykyään tapetti on ihan tavallista paperia. Jotenkin surullista, mutta toisaalta sympaattista.

1980-luvun tulipalo johtui siitä, että sodan jälkeisen asuntopulan seurauksena talossa asui lapsiperhe yläkerrassa ja alakerrassa toimi postin jakelukeskus. Perheen poika varasti alakerran postista kirjeen (ilmeisesti toivoen siellä olevan rahaa), mutta kun kirjekuoressa ei ollut rahaa, hän pettyneenä poltti sen. Ja talo paloi. Ilmeisesti siis sodanjälkeinen asuntopula jatkui akuuttina 1984 saakka? Tai Saksassakin osataan pitää kiinni saavutetuista eduista. Kaupungin vuokrakämppä linnassa on varmaankin sellainen etu josta ei mielellään luovu.

Oikein mukava reissu. Nyt on tosiaan toinen, siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Tampere ja Ryanair

2009-09-08T08:00:00.000+02:00

Suomi-lomani huipentui päivämatkaan Tampereelle. Ryanair lentää Tampereelta “Frankfurttiin”. Lento oli vasta kuudelta, niin sitä ennen ehti hyvin kiertää Tampereella muutaman tunnin.

Kun me lähdettiin Riikan kanssa Tampereelle jo aamulla, meillä oli neljä tuntia aika pällistellä kaupunkia. Sinä aikana Tampere antoi itsestään aika hyvän kuvan. Heti aluksi me syötiin lounasta todella sympaattisessa sushi-paikassa. Ruoka oli hyvää ja henkilökunta todella ystävällistä. Mukava yllätys, luulin että Tampereen gastronominen kartta olisi Rollsin, pahan kebabin ja mustan makkaran määrittämä kolmio. Tarjonta on todellisuudessa paljon monipuolisempaa.

Tampereen matkailuelinkeino perustuu ilmeisesti erilaisten ennätysten mainostamiseen. On Suomen korkein näköalatorni, maailman ainoa Lenin-museo, pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, jne. Näsinneula me jätettiin välistä, mutta Lenin-museo piti käydä vilkaisemassa.

Wikipedia kertoo että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen museo on pystynyt suhtautumaan kriittisesti Leniniin ja Neuvostoliittoon. Artikkelissa ei tosin sanota että näin olisi tapahtunut, tämä kriittinen suhtautuminen on selvästi vain teoreettinen mahdollisuus. Kirjoituskoneella kirjoitetut esittelytekstit antoivat sen käsityksen ettei näyttelyä ole ylipäätään erityisemmin uudistettu 60-luvun jälkeen. On jotenkin absurdia että Lenin-museossa mainitaan valkoinen terrori, mutta Leninin murhaamat miljoonat sivuutetaan täysin. Näyttely olisi ehkä pienen uudistuksen tarpeessa.

Museon jälkeen me käppäiltiin tyytyväisinä kaupungilla, kunnes tajusin unohtaneeni takkini museoon. Vaatteiden unohtaminen on selvästi periytyvä ominaisuus: kun vanhempani olivat Frankfurtissa isän takki unohtui matkanvarrelle. Se jäi sille tielle (“sehän oli vanha ja ruma muutenkin”), mutta onneksi minun takki arvioitiin hakemisen arvoiseksi. Takin hakemisen jälkeen me ehdittiin vielä syödä mansikoita (loistavia!) ja herneitä (pääasiassa kuivia ja mauttomia) Tammerkosken varrella.

Oikein mukava päätös täydelliselle lomalle.

Lento Ryanairilla oli jännä kokemus. Tampereen lentokentän uusi terminaali on oikein hienon näköinen, mutta Ryanair lentää sen vieressä olevasta parakista. Uusi terminaali kai ammottaa tyhjyyttään suurimman osan ajasta. Vaikuttaa siltä että Finavian hinnoittelu on tältä osin yhteiskunnallisesti epäoptimia. Varsinainen lento oli mukava. Ryanairilla ei ole paikkalippuja, mutta yksin matkustaessa siitä ei tietenkään ole mitään harmia. Istumapaikkoja on kuitenkin kaikille. Frankfurt-Hahn lentokenttä oli näppärän kompakti. Kuvaavaa on, että koneen arvioitu laskeutumisaika oli 20:10 ja olin matkatavaroideni kanssa odottamassa bussia jo 20:11. Kone oli joitain minuutteja etuajassa, mutta silti harvinaisen nopea kenttä. Kello 20:18 olin mukavasti bussissa, mutta siihen tämä nopea toiminta sitten loppuikin. Lähtö oli vasta 20:41 ja kello oli kymmenen ennen kun pääsin kotiin. Tämä Hahnin lentokenttä on suurin piirtein yhtä lähellä Frankfurttia kun Tampere Helsinkiä. Jos suomalaiset osaisivat markkinoida, olisi Tampereen kenttä nimeltään Helsinki-Pirkkala.

Blogi palautuu lomalta

2009-09-07T21:56:00.001+02:00

Blogi on jäänyt vähälle huomille viime viikkoina. Se ei ollut tarkoitus. Kuten mainitsin aiemmin, arkeen paluu on kestänyt yllättävän pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä masentava kun auringonkukalla josta kirjoitin aiemmin:

Se ei tästä lomasta toivu koskaan. Minä sen sijaan olen pikkuhiljaa palautumassa arkeen. Olen saanut pyykit pestyä, astiat tiskattua ja univelan nukuttua pois. Muutaman kerran olen saanut tehtyä ruokaakin. Matkalaukku on purettu, kauluspaidat pesulassa, tyhjät pizza-laatikot siivottu pois lattialta. Tämä rupeaa tuntumaan jo arjelta.

Nyt on tavoitteena kirjoittaa kolme merkintää:

Suomi-loma ja paluu Ryanairilla
Team-building
Ruokablogi

Laitan ne ilmestymään 12 tunnin välein, kello 8 ja 20 Saksan aikaa (9 ja 21 Suomen aikaa). Ettei tule makeaa mahan täydeltä. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä kuinka kauan minulla kestää että saan itseni seuraavan kerran kirjoittamaan.

Arkhimedes postissa

2009-08-31T23:22:00.001+02:00

Kun lähetin Riikalle syntymäpäiväpaketin, halusin luonnollisesti optimoida paketin painon jotta en maksa ylimääräisistä kiloista. DHL:n pakettitaksoissa maksetaan aina alkavasta viidestä kilosta, eli paketin kannattaa olla karvan alle viisi tai kymmenen kiloa, reilun viiden kilon paketin lähettämisessä ei ole mitään järkeä. Vaakaa minulla täällä ei ole, mutta keksin että enhän minä sellaista tarvitse. Ei Arkhimedekselläkään vaakaa ollut, mutta silti hän punnitsi kultaisen kruunun, tai jotain sinne päin. Voi itse asiassa olla että mies keksi myös vaa’an, mutta joka tapauksessa hänen keksintöjen inspiroimana lähdin selvittämään paketin sisältöjen painoa.

Homma meni näin:

laitoin saaviin vettä ja kattilan sinne kellumaan
laitoin punnittavan esineen kattilan sisälle, jolloin saavista valuu vettä pois punnittavan esineen painon verran
otin punnittavan esineen pois kattilasta
mittasin puolen litran juomapullolla kuinka paljon vettä oli saavista valunut ulos
oletin että litra vettä painaa kilon ja laskin sen perusteella esineen painon

Täysin pomminvarma menetelmä. Olin kamalan ylpeä itsestäni kun keksin tämän, ja harmitti hirveästi etten voi heti mainostaa nerokkuuttani maailmalle blogin välityksellä koska Riikalle olisi samalla paljastunut että olen lähettämässä lahjaa.

No, kun kävin postissa lähettämässä paketin, selvisi että olin arvioinut paketin painon 800 grammaa pieleen. Viiden kilon paketin kohdalla se tarkoittaa yli 15% virhettä. Pakkausmateriaaleja minä en punninnut, voi olla että aliarvioin niiden painon huomattavasti. Tai sitten tähän Arkhimedeen-aikaiseen menetelmään sisältyy enemmän epävarmuutta kun ajattelin. Tai Deutsche Postin vaaka oli epäkunnossa. Tai vesi on täällä 15% normaalia raskaampaa.

Oli miten oli, sain sen lähtetettyä vaikka sitten maksoikin hiukan suunniteltua enemmän. DHL on varmasti kiitollinen. Aiheeseen liittyvä jännä detalji on ettei DHL:n ohjeet tunnusta Suomea osaksi EU:ta:

EU:n sisäisen paketin hinnalla sain sen kuitenkin lähetettyä.

Helsinki alueittain

2009-08-30T12:00:00.000+02:00

Varmaan tuota äskeistä kirjoitusta lukiessani ihastelitte kovaan ääneen miten kiinnostavia kaupunginosatason tilastot ovat.

Onhan ne tosiaan hyvin jänniä! Helsingin kaupungin Tietokeskus tuottaa näitä Helsinki alueittain -nimisessä julkaisussa suhteellisen luettavassa muodossa (no ei se nyt mikään “Ilkka Remes” ole, mutta on se helpompaa luettavaa kun vaikkapa EKP:n Monthly Bulletin). Löysin tämän prujun vasta tällä viikolla, vaikka olen sellaista haaveillut jo pitkään. En ehkä niinkään Helsinki-aiheisesta, sen tuntee jotenkin ilman tilastojakin, mutta esimerkiksi nyt lomalla olisi Porvoo-aiheinen tilastokirja ollut kiva. Olisi voinut tarkastaa kirjasta oleelliset tilastot: ketä siellä asuu, mitä he tekevät työkseen ja missä. Tiedän siellä olevan teollisuutta ja Antti kertoi että joku hänen työkaveri pendelöi Porvoosta, mutta tällaiset anekdootit johtavat helposti harhaan. Onko se lähinnä koulutettujen Helsingissä töissä käyvien kaupunki vai duunareiden ja työvoiman ulkopuolisten? Tilastojen kautta voisi hahmottaa kaupungin huomattavasti paremmin kun kiertelemällä Lonely Planet kourassa historiallisessa keskustassa. Tilastovihosta voisi vilkaista vaikkapa kuinka paljon sen historiallisen keskustan väestö poikkeaa kaupungin keskivertoväestöstä niin tietää kuinka harhaisen kuvan turistina saa. Tuollaisen tilastokirjan ottaisin mielelläni tavallisen matkaoppaan rinnalle tai tilalle. Olen vakuuttunut että jos Tietokeskus markkinoisi tuota kirjaa vähän paremmin, se olisi myyntimenestys kaikkien Helsingissä vierailevien tilastonörttituristien joukossa!

Jos tällainen kirja olisi Frankfurtista, ostaisin sen heti. Ikävä kyllä täkäläiset tilastoviranomaiset eivät nähdäkseni tarjoa kaupunginosa-tason tietoa ollenkaan, eikä ylipäätään mitään järkevää muuta kuin saksaksi.

Lukio, lakkiaiset ja alueelliset erot

2009-08-29T22:17:00.001+02:00

Tällä ei ole yhtään mitään tekemistä Ilkan Frankfurtissa olon kanssa, mutta kirjoitanpa silti. Kirjoitin tätä alkuun jatkokommenttina Elinan kommentille Syntymäpäivälahjoista merkintään, mutta kun tämä teksti rupesi venähtämään turhan pitkäksi päätin tehdä sen pohjalta kokonaan uuden merkinnän.

Taustalla oli siis havainto että lakkiaiset on täysin ylimitoitettu juhla suhteessa taustalla olevaan akateemiseen ansioon ja yliopiston valmistumisjuhliin.

Lukiosta valmistuminen ei tosiaankaan ole useimmille mikään erityinen akateeminen tapahtuma. Käytännössä lakkiaisissa kai nykyään juhlitaan lähinnä nuoren aikuistumista ja vanhempien työn päättymistä; se akateeminen suoritus ei ole niin tärkeä. Periaatteessa kai jo konfirmaatiojuhla on aikuistumisjuhla, mutta eihän siinä lapsi muuksi muutu: edelleen asuu vanhempien luona ja käy samaa vanhempien valitsemaa koulua. Lakkiaisten jälkeen lapsi muuttuu itsenäiseksi opiskelijaksi joka saa itse päättää minne menee opiskelemaan; vanhemmat voivat ripustaa "Mission Accomplished" julisteen seinälle kun ovat onnistuneesti tehneet oman työnsä ja siirtyä taka-alalle.

Toisaalta jos lakkiaisissa ei juhlita akateemisia ansioita, luulisi että ammattikoulusta valmistuville järjestettäisiin vastaavat juhlat. Kyllähän hekin aikuistuvat ja vanhemmat saavat samalla tavalla työnsä päätökseen. Ne juhlat ei kuitenkaan taida olla yhtä massiiviset? En kyllä tiedä. En muista lukeneeni sellaisista lehdissä, mutta henkilökohtaista kokemusta minulla ei ole. En muista olleeni kenenkään ammattikoulun päättöjuhlissa. Tuttavapiirissä ei kovin montaa ei-ylioppilasta taida olla. Tästä päästään tämän merkinnän varsinaiseen aiheeseen!

Kaikesta tasa-arvoon tähtäävästä politiikasta huolimatta Helsinki on yllättävän jyrkästi jakaantunut akateemisiin ja ei-akateemisiin alueisiin. Helsingin Eteläisessä suurpiirissä yli 90% 16-18 vuotiaista on lukiossa, kun Itäisessä suurpiirissä osuus on vain 62%. Eli idässä on suhteessa väestöön neljä kertaa enemmän ammatillisessa koulutuksessa olevia kun etelässä! Ero on valtava. Erot on tietysti vielä dramaattisempia peruspiiritasolla: esimerkiksi Kulosaaressa ja Länsi-Pakilassa noin 95% käy lukion, kun Jakomäessä luku on 40% ja Pasilassa 51%. Eli Kulosaaressa yksi kahdestakymmenestä nuoresta ei ole lukiossa, kun taas Jakomäessä samankokoisesta porukasta peräti kaksitoista ei ole lukiossa. Jakomäessä todennäköisyys että satunnaisesti poimittu lukio-ikäinen ei ole lukiossa on siis kaksitoista kertaa suurempi kun Kulosaaressa!

On tietysti selvää että varakkaat ja koulutetut keskittyvät omille alueilleen ja koulutus periytyy, mutta erot ovat silti ällistyttävän suuret. Ei Helsingissä ole mitään aluetta jossa 95% aikuisväestöstä olisi ylioppilaita. Tilastoa ylioppilaiden määrästä en nyt löytänyt, mutta jotain osviittaa antaa osuus yli 15-vuotiaista jotka ovat suorittaneet vähintään keskiasteen (eli lukion tai ammattikoulun) tai ovat nyt lukiossa. Näitä on Kulosaaressakin vain 80% yli 15-vuotiaista. Etelä-Helsingissä on alueita joissa osuus on 83%, mutta lähellekään tuota 95% ei päästä missään. Ja tuo 83% siis sisältää myös ammattikoulun suorittaneita. Eli kaikkialla Helsingissä keskimäärin vähintään joka kuudes vastaantulija kadulla on vain perusasteen suorittanut, kun taas lukio-ikäisten osalta on alueita jossa vain kahdeskymmenesosa ei ole lukiossa. Hämmentävää. Toki osittain tilanne selittyy koulutusasteen yleiselle nousulla, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että on muodostunut alueita joissa lukiolainen ei käytännössä törmää ikätoveriin joka ei olisi lukiossa, kun taas toisilla alueilla lukiolaiset ovat vähemmistössä.

Kun alueelliset erot ovat näin suuria, ei tarvitse erityisemmin ihmetellä jos ei kaveriporukassa ole muita kun ylioppilaita. Päinvastoin, jos on kasvanut akateemisella alueella on aikamoinen saavutus jos on sen alueen yhden ei-lukiolaisen jotenkin löytänyt. Eli ei minun tarvitse sitä erityisemmin ihmetellä etten tiedä miten ammattikoulusta valmistutaan.

Näin suuret alueelliset erot luulisi vaikuttavan lakkiaisten luonteeseen eri alueilla. Kuvittelisi että ylioppilasta juhlistetaan eri tavalla alueilla jossa 95% on lukiossa, kun alueilla jossa 50% käy lukion. Tilastojen valossa Kulosaaressa lakkiaiset näyttäisivät olevan lähes yhtä vääjäämätön tapahtuma nuoren elämässä kun kahdeksastoista syntymäpäivä, mutta Pasilassa asia ei ole lainkaan itsestään selvä. Kuvittelisi että Pasilassa tätä jollain verrattain yllättävää tapahtumaa juhlittaisiin enemmän kun Kulosaaressa. Onkohan näin? En ole ollut lakkiaisissa kummassakaan kaupunginosassa (enkä ole nähnyt tilastoja lakkiaisten budjeteissa eri kaupunginosissa).

Tuossa äskeisessä tuli käytettyä tilastoja hiukan väärin. Se, että 95% Kulosaarelaisista nuorista on lukiossa ei tietenkään tarkoita että he kaikki saisivat lakin. Suomessa lukion aloittavista lakin saa kolmessa vuodessa vain 80% ja seitsemässä vuodessa 89%. Eli ei ne lakkiaiset ehkä ihan niin itsestään selvä asia ole Kulosaaressakaan. Sitä kautta juhliminen on kaiketi perusteltua missä vaan. Toisaalta ei se yliopistosta valmistuminen yhtään sen varmempaa ole, kahdentoista vuodenkin jälkeen vasta 77% yliopistossa aloittaneista on saanut tutkinnon. Eli jos juhlan koko riippuisi suorituksen todennäköisyydestä, pitäisi yliopistosta valmistumista juhlia enemmän.

Toisaalta, juhlitaanhan sitä syntymäpäiviäkin, vaikka ikääntyminen ei mitään erityistä taitoa tai tuuria vaadi. En minä lakkiaisia millään tavalla vastusta, päinvastoin, juhliminenhan on kivaa. Ei se muilta ole pois jos perhe haluaa tarjota skumppaa ja karjalanpiirakkaa ylioppilastodistuksen kunniaksi, oli se todistuksen saanti kuinka todennäköistä tahansa.

Loma loppu ja paluu arkeen

2009-08-29T12:38:00.001+02:00

Loma loppui—palasin töihin tiistaina.

Blogin pitäminen ei ole loppunut, mutta loman aiheuttama tauko kestää pidempään kun odotin. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä juuri ideoitakaan. Olen roikkunut töissä myöhään ja käyttänyt jäljelle jäävän ajan loma-asioiden purkuun. Pitäisi matkalaukut tyhjentää, nukkua univelka pois, perehtyä loman aikana tulleisiin laskuihin, pestä pyykit, jne. Välissä oli taas yhdet läksiäiset ja sitä kautta lisää univelkaa.

Blogi herää kyllä eloon kuhan saan arjen rullaamaan normaalisti, mutta ei ihan vielä.

Blokikirja

2009-08-19T16:37:00.001+02:00

Yritin kirjoittaa lokikirjaa, mutta totesin sen käyttöliittymän auttamattoman vanhentuneeksi. Minun käsi ei taivu kynällä kirjoittamiseen. Kirjoitus on hidasta ja tuskaista, jolloin ei oikein jaksa kirjoittaa mitään kovin kummoista. Lisäksi ei ole korjausmahdollisuutta, joka on minulle hyvin tärkeä. Kirjoitan usein kokonaisia lauseita, joita sitten nopeasti pyyhin pois. Eli kirjoitan nyt blokikirjaa sen sijaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, lauantaina mentiin Skrubbööseen, jossa pidettiin myrskyä sunnuntai. Maanantaina jatkettiin itään Högskäriin. Matkanvarrella otettiin Lauttasaaresta diesel- ja vesitäydennystä. Etenkin vesi oli tarpeen, tankissa ei veden pinta enää oikein näkynyt. Olo muuttui paljon rennommaksi kun tiesi että ainakaan vesi ei lopu kesken.

Högskärissä ei ollut ketään muita. Skrubbö-Linlandentissäkin oli maanantainvastaisena yönä vain kaksi venettä meidän lisäksi. Ilmeisesti pahin lomasesonki on jo ohi, vaikka säät ovat vielä tyydyttävät. Vesi on paikasta riippuen 15-19 astetta, ilma parikymmentä astetta. Aurinkoa on ollut joka päivä ainakin hetken, mutta kyllä sadettakin on riittänyt.

Elien tultiin Porvooseen hakemaan Pia kyytiin. Kuudentoista euron satamamaksua vastaan me päästiin suihkuun ja saatiin akutkin ladattua. Ensimmäistä kertaa matkan aikana jääkaappi pysyikin kylmänä koko yön. Epäilen että moottori ei lataa akkuja kunnolla. Mittari näyttää vajaan kymmenen ampeerin virtaa moottorin käydessä. Latauksen pitäisi mielestäni olla ennemmin 40 ampeeria. Tällä kymmenen ampeerin tehollahan moottoria pitäisi käyttää kaksikymmentä tuntia jotta kaksi 110 Ah akkua täyttyy.

Piaa odotellessa Antti keksi tyhjentää ja pestä pilssi. Se puhdistuikin oikein kivasti, mutta samassa yhteydessä saatiin keittiön lavuaari tukittua. Tukos saatiin poistettua näppärästi irrottamalla muutama putki ja puhaltamalla tukos pois. Syypääksi osoittautui pieni vaalea pallo, jotain epämääräistä sukua mozzarella-juustolle tai sienelle. Meillä ei ole mitään käsitystä mistä se tuli, ainakaan lavuaarista se ei olisi mahtunut läpi. Nyt se on kuitenkin turvallisesti roskiksessa.

Pia tuli veneeseen kymmenen aikaan ja me lähdettiin syömään päivällistä. Tähän aikaan yöstä Porvoon ruokatarjonta oli supistunut huomattavasti. Vaihtoehtoina oli lähinnä snägäristä kebab tai Seurahovista kuudentoista euron joku. Me päädyttiin snägäriin. Lopuksi käytiin yllättävän viihtyisässä paikallisessa olutravintolassa, ennen kuin siirryttiin veneeseen nukkumaan.

Aamulla Antti ja Pia nukkuivat pitkään, kun taas me lähdettiin Riikan kanssa torikahveille ja kiertelemään kaupungilla. Mukaan tarttui ongenkoho, josta on tarkoitus askarella veneen avaimeen kelluva avaimenperä. Riikka totesi Porvoon Paahdon latten erinomaiseksi. Samasta paikasta saa erinomaisia siidereitä. Suosittelen Porvoon matkaajille. Porvoosta löytyi myös kaupunkipyöriä, joita me kokeiltiin lyhyesti. Neljän kappaleen otannan perusteella puolet on rikki, mutta ehjiä löytyi kuitenkin tarpeeksi meidän käyttöön. Ihan hauska idea, mutta ehkä halvat vuokrapyörät olisivat kuitenkin käyttövarmempi ratkaisu.

Kun Antti ja Pia heräsivät me lähdettiin yhdessä syömään brunssia/lounasta joen rantaan. Riikan Fish and Chips oli hyvä, muiden paninit aika keskinkertaisia. Antti osti matkaevääksi torilta mansikoita, jotka olivat oikein herkullisia. Parempia kun saksalaiset.

Nyt ollaan matkalla Skallerhamniin. Aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä. Antilla shortsit, Riikalla villapaita ja huivi. Me liplutellaan pelkän genuan voimin kolmea solmua myötätuulessa. Muut eivät kuitenkaan suostuneet veneen perään uimaan, vaikka yritin vakuutella veden olevan mukavan lämmintä.

Lopuksi vielä muutamia kuvia:

Josie on muuttunut rauhalliseksi laivakoiraksi. Maihin se ryntää kyllä innoissaan, mutta kun ei ole ollut kovaa tai vastaista tuulta, niin se ei ole lainkaan vinkunut tai valittanut veneessä.

Porvoon makasiinit ja kirkko taustalla.

Ilkka veneen perässä uiskentelemassa köyden päässä.

Antti ottaa rennosti ohjatessa.

Ilkka kirjoittaa blokikirjaa.

Ilkka syöttää auringossa makaavalle Riikalla capirinhaa pipetillä. Systeemi ei ollut järin tehokas.

Pia lepää. Ilmeisesti kesäloma on ollut rankka.

Purjehtimassa

2009-08-16T13:05:00.000+02:00

Lähdettiin eilen purjehtimaan. Ensin käytiin lyhyellä pyrähdyksellä Riikan siskon perheen kanssa, ja sitten lähdettiin Antin kanssa kohti Skrubbötä. Tuulet olivat suotuisat ja meno miellyttävää. Illalla paistettiin makkaraa ja saunottiin tähtitaivaan alla. Oikein mukavaa!

Tänään kova tuuli ei houkuttanut lähtemään liikkeelle, joten jäätiin satamaan. Vaihdettiin tosin suojaisempaan kohtaan. Nyt luetaan ja juodaan caipirinhaa, kohta taas saunomaan ja grillaamaan.

Kyllä loma on hieno asia!

Suomeen!

2009-08-13T18:16:00.001+02:00

Olen nyt Frankfurtin lentokentällä odottamassa lähtöä Suomeen. Olen nyt lomalla puolitoista viikkoa. Blogi tulee varmaankin olemaan suhteellisen hiljainen lähiaikoina, joka on tietysti ihan loogista kun tämän nimikin on Ilkka Frankfurtissa. Nyt kun Ilkka ei ole Frankfurtissa, ei aiheeseen liittyvää sanottavaa varmaankaan ole kovin paljoa.

Vielä kuva terminaalit yhdistävän junan asemasta. Kyltissä lukee selvästi että matka terminaali 1 maksaa 130 ruotsin kruunua. Oikeasti tietysti kyltti kertoo kuinka monta sekuntia on seuraavan junan lähtöön. Lyhenne on tosin outo, SEK on tosiaan ruotsin kruunun lyhenne. Täällä on kuitenkin jostain syystä päätetty että kolmikirjaiminen “SEK” on sekunnille luonteva lyhenne. Kuitenkin virallinen SI-lyhenne on “s“. Pienellä kirjoitettuna “sek.” on myös käypä suomeksi, mutta isoilla kirjaimilla on jo sekaannuksen vaara. Saksasta en tiedä.

Kesäsarja “Ökö” 6/n: Auringonkukka kasvaa

2009-08-13T01:11:00.001+02:00

Jotkut lukijat ehkä muistavat vielä että sain ECB Green Dayn kunniaksi auringonkukan. Kirjoitin siitä merkinnänkin aikoinaan.

Rupesin sitä kasvattamaan pari viikkoa sitten. Matti lupasi että jos sellaisen laittaisin blogiin, hän lukisi. Alunperin ajattelin laittaa päivittäin blogiin uuden kuvan kukasta, mutta päädyin siihen tulokseen että paras olisi tehdä suoraan stop-motion video, jossa kukka puhkeaa kukoistukseen lopuksi. Sellainen video olisikin ollut hieno. Päivittäin vaihtuvaa kuvaa ei kukaan jaksaisi kauaa seurata.

Koska minulla ei ole tripodia, ainoa tapa ottaa edes melkein samasta kulmasta kuvia monta viikkoa putkeen oli kuvata ylhäältä päin. Kamera oli ikkunalaudalla, kukka heti sen alla patterin päällä. Merkkasin teipillä missä kohdassa kasvin pitää olla ja rajasin teipillä paikan mihin kännykkäkamera menee. Räpsin kuvia säännöllisesti, useita kertoja päivässä. Yleensä aamulla ja illalla, ennen ja jälkeen kastelun.

Ikävä kyllä se kasvi ei suostunut kasvamaan järkevän näköiseksi. Nyt kahden viikon jälkeen se muistuttaa enemmän tyhjäksi nypittyä ruukku-yrttiä kun kaunista kukkaa. Lähden huomenna Suomeen, joten kasvin elämän seuraaminen jää ainakin toistaiseksi. En usko että se elää kun tulen takaisin, joten todennäköisesti kasvin elämäkin loppuu piakkoin.

No, alla on joka tapauksessa video kasvin elämästä tähän saakka:

Suurin osa kasvista on kameran ulkopuolella. Se on harmillista. En tajunnut että auringonkukka muistuttaa näin paljon mustekalaa, olisin voinut keksiä paremman kamera-asennon jos olisin tajunnut. Lonkeroiden liike johtuu kai siitä että kasvi oli päivisin hiukan eri paikoissa ja asennoissa, ja lonkeroilla on luontainen taipumus hakea valoon. Kun valo oli eri päivinä eri paikoissa, meni myös lonkerot eri suuntiin. Voi olla että se oli syy siihen ettei kukat koskaan puhjenneet. Jos kasvi sekosi auringon suunnan suhteen ja luovutti? Tai sitten tällä kasvilla oikeasti kestää monta viikkoa puhjeta kukkaan. Kuten näkyy, laitoin nyt lopuksi kukan suurempaan ruukkuun. Laitan siihen kunnolla vettä ja toivon että Herr Schiller kastelee sitä minun poissa ollessani samoin kun omia kukkiaan. Ehkä se elää vielä kun palaan.

Syntymäpäivälahjoista

2009-08-12T23:14:00.001+02:00

Monet harjoittelijat ovat juhlineet täällä synttäreitä. Se on oikein hauska tapa. On kiva kokoontua johonkin ravintolaan isolla porukalla, ja syntymäpäivä on sellaiselle hyvä tekosyy. Juhliin liittyvät lahjat ovat sen sijaan epäilyttävä piirre juhlissa.

Yleensähän lahjojen anto perustuu vastavuoroisuuteen: jos minä annan jollekin lahjan, niin hän antaa minulle lahjan sopivan tilaisuuden tullen. Sukulaisuus- ja kummisuhteet muodostavat tietysti jossain määrin poikkeuksen, mutta jotain vastavuoroisuutta niissäkin yleensä on, edes välikäsien kautta. Esimerkiksi kummi-suhteet voivat mennä ristiin perheiden välillä niin, että kummilapsille annetut lahjat ovat perheiden tasolla tasapainossa, vaikka itse kummilapset eivät lahjoja antaisikaan. Joissain tapauksissa tietysti lahjansaajan onnellisuus on riittävä vastike. Se ei kuitenkaan ole normi vertaisten (sisarusten, kavereiden, yms.) välisissä lahja-suhteissa.

Joskus taas lahja on tavallaan osallistumismaksu juhlista. Jos joku järjestää valmistumisjuhlat, hän saa vastavuoroisesti muilta lahjoja. "Hiljaisia" valmistumisia ei sen sijaan yleisesti lahjoilla noteerata. On olemassa sanaton yhteiskunnallinen sopimus että jos joku satsaa juhliin, on oikeudenmukaista että toiset kompensoivat kuluja antamalla lahjoja. Yleensä lahjan arvokin suhteutetaan juhlien (oletettuun) hintaan.

Näin asiat käytännössä menevät, vaikka toki lahojen antamista olisi mukava pitää täysin pyyteettömänä toimintana. Tästä vastikkeellisuus periaatteen kunnioittamisesta on todiste sekin, että on noloa jos joltain vertaiselta (vaikkapa kaverilta tai veljeltä) saa jouluksi lahjan, kun itse ei tajunnut antaa mitään tai antoi selvästi vähempi arvoisen lahjan. Yleensä järkevät ihmiset löytävät tasapainon ihan luonnostaan, mutta toiset tekevät ihan eksplisiittisiäkin sopimuksia ettei anneta lahjoja ollenkaan tai että lahjan maksimiarvo on joku tietty. Ilman sopimusta on vaara että lahjojen antaminen karkaa käsistä jos kenenkään itsetunnolle ei sovi antaa halvempaa lahjaa kun toinen. Muistelen lukeneeni lehdestä jonkun surullisen tarinan lapsiperheestä jossa isovanhemmat kilpailivat lapsen suosiosta toinen toistaan kalliimmilla lahjoilla. Lopputuloksena menee tuhottomasti rahaa, talo täyttyy roinasta ja vanhempien antamat lahjat kalpenevat rinnalla. Ei ole ongelmattomia asioita nämä lahja-asiat.

Sama ilmiö on tietysti postikorteissa. Niitä lähetetään yleensä niille jotka itse lähettävät kortteja.

En todellakaan vastusta lahjoja, niiden antaminen ja saaminen on kivaa. Se, että lahjat ovat usein käytännössä vastikkeellisia ja että lahjojen antaminen on ilmiö jota voi jotenkin peliteoreettisesti tutkia, ei mitenkään vähennä niiden arvoa. Toisin kun jotkut ekonomistit, minä en pidä lahjojen antamista tehottomana järjestelmänä. Olen kuitenkin sitä mieltä että lahjojen suhteen on syytä näitä perussääntöjä noudattaa. Ei ole kiva antaa lahjaa jos tietää ettei itse saa sille mitään vastinetta. On tutkittu että ihmiset ovat valmiit vaikka maksamaan siitä että korjaavat epäreilun tilanteen. Ultimatum-peli on tästä esimerkki: pelissä kaksi pelaajaa jakavat jonkun rahasumman siten, että ensimmäinen ehdottaa jakosuhdetta, jonka toinen pelaaja voi joko hyväksyä tai hylätä. Jos ehdotuksen hyväksyy, raha jaetaan ehdotuksen mukaisesti. Jos ehdotus hylätään, niin kumpikaan ei saa mitään. Tässä pelissä yleensä epäreilut ehdotuksen hylätään, vaikka taloudellisesti epäreilukin jako on tietysti parempi kun ei mitään. Tulokset pätevät myös suurilla rahoilla pelatessa: Indonesiassa pelaajat kieltäytyivät jopa kahden viikon palkan kokoisesta summasta koska kokivat epäreiluksi että toinen pelaaja saa kaksi kertaa enemmän. Oletan että sama ilmiö pätee lahjoihin. Vaikka kokisi lahjan antamisen itsessään kivaksi, jos kokee että lahja-suhde on epäreilu, niin sen saattaa silti lopettaa.

Näissä harjoittelija porukoissa on tullut tavaksi ostaa yhteinen lahja syntymäpäiväsankarille. Se on tietysti ihan näppärää, mutta ne ovat mielestäni suhteettoman hintaisia. Kun kerätään kahdeltakymmeneltä ihmiseltä neljä euroa lahjaan, niin se on jo kohtuuttoman iso potti rahaa. Etenkin kun lahjan käytännössä valitsee pieni joukko juhlijan lähimpiä kavereita, tai pahimmassa tapauksessa yksi paras kaveri, niin tulee vähän sellainen olo että maksatetaan kavereiden tavaroita muilla. Käytännössähän nämä lahjat ei ole vastavuoroisia, koska me tunnetaan toisemme niin lyhyen aikaa ettei suurin osa ehdi viettää juhlia. Kun nämä juhlat ovat ravintoloissa, niin järjestämisestä ei koidu mitään vaivaa tai kuluja (jokainen tietysti maksaa oman ruokansa). Muodollinen lahja olisi järkeenkäypä, mutta 60 euron käsilaukun tai 80 euron sisäpiirivitsi-tavaraläjän maksattaminen kaikilla vierailla on mielestäni väärin.

Kuukausi sitten henkilöt A ja S järjestivät juhlat viikon sisällä toisistaan, ja valitsivat toistensa lahjat. Kaikki pääsivät osallistumaan kustannuksiin. Haiskahtaa jotenkin epäilyttävältä. Työkaverini suunnitteli jo vale-synttäreitä saadakseen vastikkeettoman lahjan, mutta Facebookista löytyvä todellinen syntymäaika paljasti juonen. Joku on pielessä jos joku yrittää järjestää valesynttäreitä.

Maksan kyllä osuuteni. Neljän euron lisä ravintolalaskun päälle ei ole niin paljoa että sen takia jättäisin juhlat välistä. Mutta järjestelmä on kyllä epäreilu. Ei ole oikein että osalle ostetaan kuuden kymmenen euron laukkuja minun rahoillani kun tiedän etten saa mitään vastinetta rahalle.

Askelmittari

2009-08-12T00:47:00.001+02:00

Minulla on kännykässä askelmittari. Se mittaa askelten määrän kiihtyvyysanturin avulla ja niiden perusteella arvioi kuljetun matkan ja kalorien kulutuksen. Olen yrittänyt säännöllisesti pitää ohjelmaa päällä vuoden alusta alkaen. Maalis-huhtikuussa oli kaksi kuukautta taukoa, kun anturi ei väliaikaisesti toiminut, mutta muuten olen pitänyt ohjelmaa päällä melkein koko ajan. Yhteensä tietoja on 153 päivältä, mutta karsin 19 selvästi virheellistä datapistettä pois analyysistä (joskus ohjelma on sammunut kesken päivän tai anturi ei ole toiminut kunnolla).

Pyörittelin näitä numeroita Excel-korvikkeella. (Minulla ei tässä koneessa ole oikeata Officea, kun en viitsi käyttää kuukausittaista internet-kiintiötäni sen lataamiseen. Google Docsin taulukkolaskentaohjelma on täysin käyttökelvoton ja Microsoft Works Taulukkolaskenta melkein yhtä huono, mutta yllättäen Sun StarOffice Calc on käyttökelpoinen. On se selvästi huonompi kun vaikkapa Microsoft Excel 97, mutta ainakin sitä voi käyttää.)

Katselin askelmäärien kuukausittaisia keskimääriä, yhteensä sekä jaoteltuina viikonloppu- (lauantai ja sunnuntai) ja arkipäiviin. Lisäksi jaottelin päivät sen mukaan oliko täällä vieraita. En oikein muita järkeviä “selittäviä muuttujia” keksinyt, kun minulla ei ole mitään järkevää dataa alkuvuoden menoista. Tulokset on alla taulukoissa ja pylväsdiagrammissa.

Taulukosta näkee että etenkin maaliskuun, ja vähän myös elokuun, tiedot ovat aika huteralla pohjalla kun havaintoja on niin vähän, eli niitä ei kannata ottaa liian tosissaan.

Pylväistä näkee selviten kehityksen. Frankfurtissa (eli toukokuusta eteenpäin) olen kävellyt selvästi enemmän kun Suomessa. Johtunee osittain siitä, että täällä kävelen töihin kun taas Suomessa menin metrolla. Syy siihen että Suomessa menin metrolla oli joukkoliikennelippujen hinnoittelu, joka käytännössä katsoen pakotti ostamaan kuukausilipun, jolloin ei ollut taloudellista kannustinta kävellä tai pyöräillä. Täällä kertaliput ovat varteenotettava vaihtoehto, jolloin jokaisella matkalla on marginaalihinta. YTV:n hinnoittelu ehkä maksimoi joukkoliikenteen käyttäjämäärät tai tuotot, mutta kansanterveyttä se ei edistä. Tai ainakaan kansantaloustieteilijöiden terveyttä, en tiedä mikä normaalien ihmisten metromatkojen kysynnän hintajousto on.

Viikonloppuisin ja arkisin kävelen ilmeisesti keskimäärin lähes yhtä paljon, mutta toukokuussa kävelin viikonloppuisin selvästi enemmän. Silloin käytin usein metroa työmatkoihin ja viikonloppuisin taas kävelin turistimaisesti ympäriinsä. Elokuun viikonloppuina olen toistaiseksi ollut hyvin passiivinen: kaupunki on jo tuttu niin turisti-kierroksia ei tule tehtyä, eikä ole Riikkaa patistamassa kävelylle.

Vieraiden vaikutus on huomattava: kävelin yli 80% enemmän silloin kun täällä oli vieraita. Vieraiden kanssa kierreltiin paljon Frankfurtissa tai Berliinissä. Mosel-matkalla ei askelia sen sijaan kertynyt kovin paljoa normaalia enempää. Jos olettaa askelmittarin rekisteröimien askelien olevan terveen elämään mittari, niin sitten olisi syytä toivoa tänne lisää vieraita.

Yhteensä askelmäärät ovat tyydyttäviä, vaikka ovatkin keskimäärin hiukan alle kymmenen tuhannen askeleen päivätavoitteen.

Yhteensä askelmittari on mitannut 1044 käveltyä kilometriä. Vuositasolla se tekisi reilut 2800 kilometriä, eli minun kävelytahdilla kävelisi vuodessa Helsingistä Frankfurtiin ja jonkun matkaa takaisinkin.

Näppärä vehje tämä askelmittari!

Sikainfluenssa

2009-08-11T21:36:00.001+02:00

Täällä ei sikainfluenssa ole herättänyt mitään yleistä paniikkia. Ei ole tosin osunut käsittääkseni vakavia sairastumisia tai kuolemia lähelle, niin ei ole sitä kautta ollut perustetta paniikkiin. Organisaation valmistautuminen influenssaan on sen sijaan kunnioitettavalla tasolla.

Siitä lähtien kun täällä aloitin, on vessoissa ollut vain paperisia käsipyyhkeitä. Rullattavat kangaspyyhkeet ovat olleet pannassa tartuntavaaran minimoimiseksi. Käsidesiä on ollut vessoissa ja keittiöissä. On myös selkeät ohjeet käsien pesemiseen (30 sekuntia saippuan hierontaa jne.). Nyt viime aikoina käsidesiautomaatit lisättiin myös sisäänkäynneille niin ei tuoda pöpöjä ulkoa. Viimeisin varotoimenpide on ohjeet sairastumisen varalle, jotka lähetettiin kaikille työntekijöille sähköpostilla ja nyt nostetaan intran etusivulle säännöllisesti. Ohjeissa selostetaan missä ja miten pitää käydä testeissä jos sairastuu. Sairastunut ei luonnollisesti saa tulla töihin, mutta lisäksi myös sairastuneen kaikki läheiset kollegat testataan varmuuden vuoksi. Jos työntekijän perheenjäsen sairastuu sikainfluenssaan, riippumatta omasta terveydentilasta työntekijä ei saa tulla töihin ennen kun perheenjäsen on terve. Tämä varmaan koskee vain perheenjäseniä jotka asuvat samassa asunnossa, vaikka ohjeissa ei sellaista tarkennusta ole.

On kyllä hienot varotoimenpiteet. Kun vertaa Sosiaali- ja terveysministeriön influenssatietoiskuun, jossa demonstroidaan miten kädet pestään viidessä sekunnissa palasaippualla, tulee sellainen olo että EKP on varautunut enemmän kuin hyvin. Voi olla että täällä on esimerkiksi lintuinfluenssan tai SARSin tehty hienot kriisisuunnitelmat joita toteutetaan vaikka olisivatkin ehkä hiukan ylimitoitetut.

Kesäsarja “Ökö” 5/n: Talo täyttyy henkareista

2009-08-09T18:15:00.001+02:00

Laskin että täällä on 64 vaateripustinta. Se on paljon, kun ripustustilaa on vajaat 165 senttiä. Henkaria kohden on tilaa siis 2,5 senttiä, joka ei jätä kovin paljoa tilaa vaatteille “hengittää”, etenkään kun monet henkarit ovat tyhjinäkin jo pari senttiä leveitä.

Henkareita on selvästi enemmän kun kukaan voisi kohtuudella käyttää. Silti niitä tulee koko ajan lisää. Huomenna haen taas paitoja pesulasta, ohessa tulee seitsemän henkaria lisää. Sitten kun muutan täältä pois, henkareita voi olla jo lähemmäs sata. Eikä yhdessäkään ole taatusti mitään vikaa, henkarit eivät erityisemmin kulu käytössä. Ei niitä kuntonsa puolesta kannattaisi roskiinkaan heittää, mutta ei niitä tänne loputtomasti mahdu.

Tällainen konkreettinen, silmissä kasvava jätevuori vaikuttaa järkyttävältä tuhlaukselta, mutta todellisuudessa henkareiden pois heittäminen on varmaan yhteiskunnan kannalta paras ratkaisu. Jos pesula ei antaisi henkareita vaatteiden mukana, ne rypistyisivät ja pitäisi silittää kotona. Silitys kotona on yhteiskunnallisesti tehotonta, koska kiinteät kustannukset silityslaudan esille ottamisesta ja silitysraudan lämmittämisestä ovat huomattavat. Henkarin valmistuskustannus on selvästi pienempi kun kotona silittämisestä aiheutuva tehokkuustappio. Henkareiden kierrätyskään ei varmaan ole järkevää. Niiden käsittelyssä menisi niin paljon aikaa että uuden valmistaminen tulisi halvemmaksi. Paras ratkaisu on varmaankin se, että pesulasta saa kertakäyttöhenkareita, joita kuluttaja sitten aika ajoin heittää pois muiden jätteiden mukana.

Laivoja

2009-08-06T00:20:00.001+02:00

>>><<>><<

Yllä oleva kuvaa laivojen liikennettä Mainilla. Paksut nuolet ovat täysiä ja ohuet nuolet tyhjiä laivoja. Oikeaan osoittavat nuolet kuvaavat laivoja jotka menevät täältä Sachenhausenista katsoen oikealle, kohti siellä näkynyttä patoa tai sulkua. Eli vaikuttaa siltä että tavaraa liikkuu enemmän oikealle kuin vasemmalle. Kuvista voi nähdä että tavara näyttää olevan soraa tai jotain vastaavaa. Tämän verran siis tiesin näköhavaintojen perusteella. Alla linkki albumiin jossa kuvia näistä laivoista. Yhdessä kuvassa näkyy laiva joka näyttää tulevan vaarallisen lähelle törmäystä rannassa olevan Kebab-laivan kanssa, muuten kuvat ovat varmaan useimpien näkökulmasta hyvin yhdentekeviä.

Näytä koko albumi

Selvitin Wikipedista vähän lisää aiheesta. Main on osa laajempaa Rhein-Main-Tonava vesireittiä, joka yhdistää Atlantin Rotterdamin kohdalta Bonnin, Frankfurtin, Wienin ja Budapestin kautta Mustaanmereen itä-Romaniassa. Oikein vaikuttavan oloinen vesitie. Pitkä kun mikä ainakin.

Tuossa välissä on luonnollisesti kanava, joethan eivät luonnostaan virtaa merestä mereen. 171 kilometriä pitkä kanava, jossa suurin sallittu alus on 110 metriä pitkä (tai 190 metriä, Wikipedia antaa ristiriitaista tietoa), 11,45 metriä leveä ja ilmeisesti 2,70 metriä syvä. Myös Main on mitoitettu samankokoisia laivoja varten. Vertailukohtana, Saimaan kanava on 43 kilometriä pitkä, ja suurin sallittu koko on 82,5m*12,6m*4,35m. Tätä Rhein-Main-Tonava kanavaa pitkin kulkee kuusi miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, kun Saimaalla menee reilu kaksi miljoonaa tonnia.

Kanavan läpi kohti Tonavaa menee pääasiassa ruokaa, rehua, malmia ja kiveä. Mainin suuntaan taas tulee ruokaa, rehua, metallia ja lannoitetta. Näyttäisi siltä että Tonavan suuntaan menee paljon enemmän tavaraa, mutta se on vähän epäselvää. Wikipedia on yleensä vähän huono tilastolähde.

Palaten omiin näköhavaintoihin, ne täydet “oikealle” menevät laivat on matkalla Tonavan suuntaan (tämän selvittäminen vaati paljon kartan tuijottelua, olen täysin pihalla ilmansuunnista täällä). Se sopii Wikipedian tietojen kanssa hyvin yhteen, sinne suuntaan pitäisikin mennä paljon soraa. Toki Frankfurt on vielä kaukana Tonavasta, voi ihan hyvin olla että täällä näkyvä liikenne on ihan Saksan sisäistäkin liikennettä. Tonavaa koskevalla Wikipedia sivulla ainakin ilmoitetaan siellä kulkevan 100 miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, josta voisi siis päätellä että vain kahdeskymmenes osa Tonavan liikenteestä menee Rhein-Main-Tonava kanavan läpi. Vastaavasti olisi loogista että suurin osa Frankfurtissa olevasta liikenteestä pysyisi kanavan länsipuolella. Tai sitten joku Wikipedia artikkeli on hiukan väärässä näiden numeroiden suhteen. Joka tapauksessa paljon liikkuu tavaraa joka suuntaan.

Nykyään turismi on myös tärkeä osa reitin liikennettä. Siinä on kyllä näkemistä jos matkustaa Rotterdamista Mustallemerelle laivalla. Koko reitillä on pituutta 3500 kilometriä. Joku hiukan lyhyempi jokiristeily on minua houkuttanut jo pidemmän aikaa. Jotain pientä sellaista on ainakin luvassa EKP:n tilasto-osaston team-building tapahtuman yhteydessä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin me mennään jokilaivalla jonnekin.

Moraalin yhteiskunnallinen rooli

2009-08-04T23:21:00.001+02:00

En halua nyt lähteä yleistämään mitään eri maiden moraalikäsityksistä. Epäilemättä minun kokemukseni ei ole kattava otos mistään.

Olen huomannut että toisten mielestä pieni petos ei ole tuomittavaa, vaan päinvastoin hienoa. Sellaista pientä fuskua, kuten pihvin piilottaminen työpaikkaruokalassa riisikeon alle. Kun kassa ei näe pihviä, ei siitä tarvitse maksaa. Operaatio tietysti vaatii enemmän riisiä kun kukaan haluaa syödä, mutta sen pois heittäminen ei maksa asiakkaalle mitään. Toisessa tapauksessa innostuneena levitetään tietoa miten kahvitilan kioskiautomaatista saa huijattua ilmaisia leipiä. Työnantaja kyllä subventoi leipiä (hinnasta päätellen ainakin), mutta toki ilmainen on aina ilmainen. Absurdeimmassa tilanteessa innostutaan siitä, että intrasta voi tilata toimistotarvikkeita ilmaiseksi. Sitten tilataan kilpaa USB-muistitikkuja, kalentereita, muistivihkoja, jne. Ymmärrän vielä ne USB-tikut ja muistivihot (sellaiset hienot Moleskine-vihot jotka maksavat yli kymmenen euroa kaupassa), niillä on joku taloudellinen arvo, mutta mikä saa ihmisen tilaamaan jättimäisen seinäkalenterin toimistoonsa? Vaikka se on “ilmainen”, niin ei sillä tee mitään. Jos joku jakaisi vastaavia kalentereita kadulla ilmaiseksi, en usko että kovin moni ottaisi vastaan. Mutta kun sen voi “ovelasti” tilata ilmaiseksi työnantajan intrasta, niin sitten on siistiä hankkia sellainen.

Tällainen käyttäytyminen on taatusti yleistä esimerkiksi yläkoulussa, mutta jotenkin ajattelin etteivät EKP:hen valikoituneet koulutetut ihmiset varastaisi työnantajalta pihvejä. Etenkään kun työnantaja ystävällisesti tarjoaa niitä pihvejä mukavasti subventoituun hintaan.

Minulla on sellainen olo että tämä olisi pienempi ongelma Suomessa, mutta epäilemättä tällaista tapahtuu kaikkialla. Hesarissa on nyt kesällä ollut monta artikkelia ilkivallan kustannuksista Helsingissä. Kyseessä on periaatteellisella tasolla sama ilmiö. Yhdysvalloissa bagel-kauppiaaksi siirtynyt ekonomisti oli tutkinut että toimistotyöntekijöiden bagel-varkausten määrä riippuu suhdanteista. Bisnes toimi niin, että kauppias vie bagelit ja rahalippaan työpaikalle aamulla ja hakee illalla pois—ilmestyneen rahan ja kadonneiden bageleiden erotuksen perusteella sai laskettua varkausten määrän. Eli tätä epärehellisyyttä on aina jonkun verran, mutta jos sitä on paljon, muuttuu moni asia hankalaksi.

Yhteiskunnan moraalikäsitys on tärkeä tuotannontekijä taloudessa. Jos pihvien piilottaminen riisin alle on yleistä, niin silloin ravintolanpitäjien pitää hankkia x-ray koneet kassoille tai jotain. Kun pitää käyttää resursseja varastamisen estämiseen, kulut nousevat mutta samat ihmiset saavat edelleen pihvinsä. Jos yhteiskunnassa pihvien varastaminen on sosiaalisesti tuomittavaa, niin valvontaan ei tarvitse käyttää rahaa koska kukaan ei kehtaisi syödä varastettua pihviä muiden nähden. Eli sosiaalisenkontrollin puuttuminen johtaa siihen että kaikkien pihvi maksaa enemmän. Sama tietysti pätee moneen muuhunkin: ilman sosiaalista kontrollia ei puhuvat roskapöntöt kannata Helsingissä, eikä työnantaja voi antaa rivityöntekijän tilata toimistotarvikkeita (väliin pitäisi ehkä laittaa esimiehen hyväksyntä), eikä Ikea voi tarjota ilmaisia vaippoja lastenhoitohuoneessa. Eikä Bagel-kauppias voi luottaa asiakkaiden rehellisyyteen. Ilman luottamusta, ei bagel-bisnes voi toimia ollenkaan. Eli pelkästään luottamuksen puute tuhoaa tällaisen hyvinvointia lisäävän yrityksen liiketoimintaedellytykset. Suomessa aiheutuu älyttömiä yhteiskunnallisia kustannuksia siitä, kun duunareiden pitää hakea lääkärintodistukset sairaslomia varten. Siinä on vielä ongelmana se, että veronmaksajat joutuvat maksamaan siitä että työntekijät ja työnantajat eivät pysty luottamaan toisiinsa—tässä pihvi-esimerkissä sentään epäluottamuksen kustannukset osuvat suurin piirtein oikeaan porukkaan.

Sosiaalisenkontrollin puute estää optimaaliseen tasapainoon pääsyn. Ongelmana on tietysti keksiä minkälaisissa yhteisöissä sosiaalinen kontrolli on vahvaa. Bagel-miehen tutkimuksen mukaan pienissä toimistoissa varastetaan vähemmän kuin suurissa, johtajat varastavat enemmän kuin rivityöntekijät, huonolla säällä varastetaan enemmän kuin kauniilla säällä ja ennen stressaavia pyhiä varastetaan enemmän.

Palaten vielä hetkeksi siihen pihviin, nykyään meidän työpaikkaruokalassa ateriat hinnoitellaan painon mukaan. Pihvien piilottaminen riisikeon alle ainakin hiukan vähemmän kannattavaa kuin aikaisemmin. Tämä työpaikkaruokalan hinnoittelupolitiikka on muutenkin kiinnostava aihe, teen siitä vielä ihan oman merkinnän jossain vaiheessa. Joku voisi väittää että nyt on blogi lähtenyt rönsyilemään otsikon lupaaman ulkopuolelle, mutta oikeasti nämä liittyvät aiheeseen. Jos minä keksin näistä aiheista kirjoittaa ollessani Frankfurtissa, niin sitten nämä aiheet selvästi kuuluvat kategoriaan “Ilkka Frankfurtissa”.

Mosel

2009-08-03T21:48:00.001+02:00

Pari viikkoa sitten me vanhempani tulivat käymään täällä viikonlopuksi. Toinen oli läpikulkumatkalla Suomesta Intiaan, toinen taas Intiasta Suomeen. Täällä oli näppärä hengähtää välissä. Perjantai me kierreltiin Frankfurtissa, mutta lauantaiksi me oltiin suunniteltu päivämatka Mosel-jokilaaksoon viinitiloja ihmettelemään. Sinne meno oli minua ja Riikkaa houkutellut jo jonkun aikaa. Tämä oli täydellinen tilaisuus toteuttaa matka, koska Moselissa on autosta iloa ja näin me saatiin sekä vuokra-auto että kuljettaja näppärästi käyttöön!

Saksassa on monta viinialuetta, joista kuitenkin Mosel on kansainvälisesti arvostetuin ja tunnetuin. Moselissa valmistetaan lähes pelkästään valkoviinejä, joista etenkin Riesling on suosittu. Alueen maaperä on sopivan hiekkaista että se varastoi lämpöä päivisin ja hohkaa sitä öisin. Laakso on myös paikoin hyvin jyrkkä, ilmeisesti missään muualla ei viljellä viiniä yhtä jyrkässä rinteessä. Rinteessä maahan osuu enemmän aurinkoa, joka on yksi tekijä Moselin viinin erinomaisuuden taustalla.

Siinä tiivistetysti se viini-tietous jota imin wikipediasta matkanvarrella ja yhä pysty muistamaan.

Matkan varrella käytiin myös linnassa. Se oli oikein vaikuttava, mutta en sen nimeä nyt muista.

Moselissa me lähinnä ajettiin joen vartta pitkin. Autotie menee ihan rannassa, niin poikkeuksellisesti autostakin näkee hyvin. Se olisi myös hyvää seutua pyöräilyyn. Pari viikonloppua vuodessa autotiet suljetaan autoilta, jolloin Mosel on varmasti pyöräilijän ja rullaluistelijan paratiisi, mutta tienvarressakin oli ihan mukavan näköisesti tilaa pyörille. Sellainen matkustelu on toki vähän hitaampaa, meidän aikataululla se ei olisi mitenkään ollut mahdollista.

Maisemien ihailun lisäksi me tutustuttiin muutamaan paikallisiin Weinstubeihin, joissa sai maistella paikallisia viinejä. Se oli oikein mukavaa. Maistiaiset olivat tietysti ilmaisia, mutta viini oli sen verran edullista ja hyvää että sitä osti muutaman pullon mukaan ilolla, eikä pelkästään velvollisuuden tunnosta. Palvelu oli mukavaa, vaikkakin ensimmäisessä ehkä hiukan säälittävää. Miehestä näki päällepäin että hän juo viiniä työkseen, eikä jostain syystä kehdannut tarjota meille kun talon halvimpia viinejä. Oltaisiin me varmasti maksettu kahdeksankin euroa pullolta, mutta jostain syystä meille tarjottiin vaan yhtä neljän euron pulloa. Toisessa oli toiminta selvästi bisnes-henkisempää, maisteltavia viinejä oli paljon ja ne olivat toinen toistaan kalliimpia. Olivat kyllä myös hyviä. Me oltiin etukäteen luettu matkakertomus jossa viikon pyöräilyreissussa keskipäivämatkaksi jäi kymmenen kilometriä. Hidas matkanteko selittyi näiden Weinstubejen tiheydellä ja houkuttelevuudella. Ymmärrän heidän ratkaisua hyvin, näissä saisi kyllä varmasti kulutettua kivasti enemmänkin aikaa.

Ikävä kyllä suurin osa kuvista on Intiassa, mutta ehkä saan nekin siirtyvät jossain vaiheessa nettiin. Näistä muutamasta kuvasta saa kuitenkin varmasti vähän aistittua tunnelmaa.

Näytä koko albumi

Muokattu 4.8.2009 20:32:

Lisää kuvia on täällä.

Viranomaiset kielsivät pyykinpesun

2009-08-02T23:30:00.001+02:00

Olin suunnitellut peseväni pyykit tänään. Ei onnistunut. Pesulaan oveen oli ilmestynyt lappu jossa ilmoitettiin että viranomaisten määräyksen takia pesula on suljettu sunnuntaisin ja pyhisin (fontista voi ehkä päätellä että pesulan omistaja ei ole järin tyytyväinen tähän ratkaisuun).

Lauantaina, kun kävin varmistamassa että pesula on auki myös sunnuntaisin, tällaista lappua ei vielä ollut. Ilmeisesti tänään valpas lainvartija on huomannut että joku pesee pyykkiä sunnuntaisin. Onneksi ehti paikalle ja sulki ovet ennen kun ehdin häpäistä lepopäiväni. Mitäköhän Jeesuskin olisi sanonut jos olisi nähnyt minut pesemässä pyykkiä! No, kun tarkemmin lukee, niin ilmeisesti Jeesus oli sillä kannalla että “Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten”. Tämä on nyt kuitenkin tulkittu Saksassa niin, ettei ihmisen sovi pestä pyykkiä sunnuntaisin (jos ei satu omistamaan omaa pesukonetta—sellaista saa kaiketi käyttää vapaasti).

Ymmärrän jotenkin kauppojen sulkemisen sunnuntaisin, onhan se kiva ettei kenenkään tarvitse mennä töihin sunnuntaisin, mutta tämä on itsepalvelupesula. Siellä on yhtä paljon työntekijöitä kuin kioskiautomaatissa. En olisi arvannut että lainsäätäjä katsoo tarpeelliseksi säätää sunnuntai lepopäiväksi myös pesukoneille.

No, ei siinä sitten mitään. Huomenna, jos Jumala suo, pesen pyykit.

Televisio ja DVD-vuokraus

2009-08-02T15:56:00.001+02:00

Mainitsin joskus kuukausia sitten että hotellissa TV-tarjonta oli suppeahkoa. Tilanne ei tässä asunnossa ole oleellisesti parempi. Englanniksi tulee BBC World ja CNN International. Lisäksi musiikkikanavat MTV ja VIVA näyttävät jonkun verran englanninkielistä ohjelmistoa.

Minua nämä puutteet ei nyt erityisemmin häiritse. Katson televisiota yksin todella harvoin. CNN näyttää kerran viikossa Daily Show International Editionin, jonka pyrin aina näkemään, mutta sen enempää en oikeastaan kaipaa. Suomessa en yksin ollessani katsonut senkään vertaa, kun siellä minulla ei CNN:ää ollut. Yksin ollessani viihdytän itseäni paljon mieluummin tietokoneella kuin televisiolla. Riikan täällä ollessa TV-tarjonnan heikkouden huomasi paljon selvemmin. Etenkin kun meillä oli vain yksi tietokone jolla pääsi nettiin, televisio oli huomattavasti luontevampi arki-illanvietto tapa kuin tietokone.

Me katsottiin kyllä paljon CNN:ää, vaikka se onkin pidemmän päälle rasittava kanava. CNN:llä on noin neljä eri ohjelmaa, joissa jokaisessa on ärsyttävä juontaja ja joita mainostetaan noin vartin välein ärsyttävän mieleenpainuvilla mainoksilla. Loput mainokset ovat sellaisia “Most trusted bank in Nigeria” mainoksia jotka eivät minua erityisemmin puhuttele. Mainosten laadulla on väliä, vaikka kanavaa ei niiden takia katsokaan. Joka tapauksessa iltaisin sitä katsoo mieluummin viihdepitoisempaa ohjelmaa. Sen takia iltaisin me katsottiin näitä musiikkikanavia.

Ohjelmatarjonta oli aika reality-painotteista. Paras oli ylivoimaisesti MTV:n “Pimp My Ride”. Räppärit ja autojen tuunaus ei lähtökohtaisesti ole lähellä sydäntäni, mutta se oli silti joukon paras ohjelma. “Rock of Love”, suomeksi varmaan “Elähtäneelle rokkarille kesäheila”, oli toinen mitä tuli nähtyä aika paljon. Näiden valintojen perusteella voi ehkä luulla että meille kelpasi mikä vaan, mutta oli meillä kuitenkin jotain laatustandardeja. “Nitro Circusia”, Extreme duudsonit –henkistä auto-ohjelmaa, me ei viitsitty katsoa. Myös “Fist of Zen”, jossa amerikkalaiset nuoret syövät matoja kirjastossa, jäi katsomatta. Sen sijaan “A Shot at Love with Tila Tequila” vaikutti lupaavalta, mutta jostain syystä näin sitä vain kerran. Tässä vapaamielisessä ohjelmassa neiti Tequila etsii itselleen joko morsianta tai sulhasta, joka on tietysti kiinnostavampi asetelma kun perinteissä heteronormatiivisessa parinhakuohjelmissa. Tilan parinvalintametodit olivat myös omaa luokkaansa. Siinä ainoassa jaksossa minkä näin, sulhas- ja morsianehdokkaat joivat erilaisia nesteitä (tabascoa, öljyä, jne.) kilpaa, kunnes kaikki oksensivat. Joku onnekas sitten pääsi treffeille Tinan kanssa. Kyynikko ehkä väittäisi ettei tämä ole paras tapa löytää itselleen elämänsä rakkaus, mutta kai se on yksilökohtaista mitä hakee parisuhteesta. Joillekin on ehkä tärkeätä että elämänkumppani pystyy kontrolloimaan oksennusrefleksiään pitkään. Tai ehkä näissä ohjelmissa ei oikeasti haeta rakkautta: kummassakin parinhakuohjelmassa on jo toinen kausi menossa, josta voi päätellä ettei viime kauden voittajan kanssa rakkaus kovin pitkään kestänyt. Aiheeseen löyhästi liittyen, New York Times raportoi että näihin ohjelmiin osallistuvilla on aika huonot työolot. “Eettinen kuluttaja” ei varmaan tämän tiedon valossa voisi katsoa näitä ohjelmia ollenkaan.

Tämän ohjelmatarjonnan valossa lienee ymmärrettävää että me innostuttiin vuokraamaan leffoja heti kun keksittiin sen olevan mahdollista. Se olikin oikein näppärää. Rekisteröitymiseen tarvittiin passi, vuokrasopimus ja viiden euron panttimaksu. Se onnistui hetkessä ja sitten pääsikin vuokraamaan leffoja. Hinnat vaihtelivat 90 sentistä vajaaseen kolmeen euroon päivältä.

Kiinnostava kuriositeetti oli että vuokra peritään vuorokausittain, eli jos lainaa illalla ja palauttaa seuraavana aamuna, joutuu maksamaan kahden päivän vuokran. Vaikka vuokraamo on hyvin lähellä, ei leffan jälkeen yleensä houkuta lähteä iltareippailuun, mutta parin euron säästö on aika houkutteleva. Ei sitä kovin paljoa kehtaa laiskuudesta maksaa. Usein minun ratkaisu oli kopioida leffa kovalevylle ennen katselua, jolloin levyn pystyi palauttamaan ennen leffan katsomista. Kopioimalla kovalevylle pystyi myös varmistamaan että levy tosiaan toimii (yksi leffa ei levyltä katsomalla toiminut, mutta kovalevyltä sen pystyi katsomaan) ja katsominenkin oli mukavampaa kun DVD-asema ei hurissut vieressä. En tiedä onko tällainen toiminta laillista Saksassa, mutta ainakin sen pitäisi olla. Kuhan poistan kopioidun leffan kovalevyltä katsomisen jälkeen, ei kopioimisesta ole nähdäkseni kenellekään mitään haittaa. Vuokraamo saa saman yhden päivän vuokran, mutta minä säästyn DVD-aseman mölyltä, naarmuisen levyn pelolta ja ikävältä yö-reippailulta: selvä Pareto-parannus.

Riikan läppärin näyttö ja kännykän mukana tullut Nokia-matkakaiutin loivat täysin riittävän kotiteatterielämyksen kahdelle hengelle. Varmaan paremman kun nämä asunnon pienet kuvaputkitelkkarit, mutta kun minulla ei ollut tietokoneen ja telkkarin väliin meneviä johtoja se ei ollut edes vaihtoehto.

Johtopäätös: videoiden vuokraus ja katsominen läppäriltä on näppärää kun asuu maassa jossa on pakkomielle dubata kaikki. DVD-levyissä on nimittäin sekä ääni- että tekstiraidat myös alkuperäiskielellä. Ainoastaan “Good Bye Lenin” tuotti pettymyksen. Siinä alkuperäiskieli on saksa, jolloin englanninkielisiä tekstejä ei luonnollisestikaan ole.

Astiankuivauskaappi

2009-08-02T14:34:00.001+02:00

Saksassa ei ilmeisesti harrasteta astiankuivauskaappeja. Tämä perustuu kattavaan tilastolliseen tutkimukseen, otoskokona yksi.

Sen sijaan astiat ladotaan kuivumaan tällaiseen muovitelinehäkkyrään.

En ihan ymmärrä minkä takia. Toki tämäkin toimii, mutta etenkin pienessä keittiössä tällainen asia vie ihan tuhottomasti laskutilaa. Kai sen voisi tyhjentää ja laittaa johonkin pois tieltä, mutta se on niin jättimäinen ettei se oikein luonnollisesti mahdu mihinkään. Eikä se kovin usein tyhjä ole, tai ainakaan ei pitäisi olla. Astioitahan pitäisi kai periaatteessa tiskata sitä mukaan kun ne likaantuu, eli melkein koko ajan.

Lisäbonuksena tämä on harvinaisen ruma asia. Eikä se tosiaan siitä paljon kaunistu että astiat siirtää kaappiin ja laittaa tämän telineen vaikka lavuaarin taakse pystyasentoon. On jotenkin masentavaa että taistelee puolituntia tiskivuorta vastaan, ja lopputuloksena on samankokoinen kasa puhtaita asioita tiskialtaan vieressä. Astiankuivauskaapin kanssa puhtaat astiat saa näppärästi piiloon.

Tämä voi toki johtua saksalaisten oudosta innosta ottaa keittiö mukaan vaihtaessaan asuntoa. Kun jostain syystä on keksitty että “kalustamaton” tarkoittaa asuntoa mistä on poistettu kaikki mikä irtoaa, mukaan lukien keittiökaapit, on tietysti näppärää että pois ruuvattavia kaappeja on mahdollisimman vähän. On kieltämättä helpompi pakata tällainen muovihärpäke muuttolaatikkoon kuin astiankuivauskaappi.

Ilmeisesti tämä astiankuivauskaapin puute on kuitenkin yleismaailmallinen ilmiö. Wikipedia osaa kertoa että astiankuivauskaappi on suomalainen keksintö 1940-luvulta, joka on nimetty yhdeksi vuosisadan merkittävimmistä suomalaisista keksinnöistä. Eduistaan huolimatta se ei kuitenkaan ole saavuttanut kansainvälistä suosiota muuta kuin vähän Ruotsissa ja Italiassa.

En kyllä oikeasti yhtään ymmärrä minkä takia. Vaikka suomalaiset kuinka olisivat huonoja markkinoimaan osaamistaan, luulisi että joku ulkomaalainen joka osaa markkinoida olisi astiankuivauskaappiin joskus törmännyt. Onhan Suomessa tuhansia vaihto-opiskelijoita jotka väistämättä törmäävät tähän nerokkuuteen.

Mainspiel ja lasten Frankfurt

2009-07-31T23:06:00.001+02:00

Frankfurtissa tunnutaan panostavan lasten hyvinvointiin todella paljon. Aikaisemmassa kirjoituksessa Riikka kirjoitti puistosta jossa on lapsille tarkoitettu suihkulähde vesiliukumäkineen. Puistoissa on muutenkin aika kivan näköiset varustelut, ainakin verrattuna Kallion tarjontaan. Työmatkani varressa on hiekkalaatikkoalue jonka yhteydessä on valtava metallinen putkilo-härveli, johon voi kaataa vettä ja selvitellä mitä putkea pitkin se lopulta valuu alas. En oikein sen toimintatapaan ole tutustunut, mutta se on iso ja sen yhteydessä on vesipiste, niin lapset pääsevät lotraamaan vedellä kunnolla. Samalla varmaan oppivat painovoimasta tai jotain. Ei mitään säälittävää piiperrystä jonkun kymmenen sentin korkuisen muovihärvelin kanssa, vaan suurenmittakaavan toimintaa. Sisäinen insinöörini arvostaa!

Näiden arkisten vehkeiden lisäksi täällä järjestetään tämä otsikon Mainspiel, eli Main-pelit. Parin viikon ajaksi joen rannat täyttyvät erilaisista lasten leikkiasioista, joihin sitten perheet vievät lapsensa jotain pientä maksua vastaan.

Hilpeä yleisilme! Paikalla on paljon eri kokoisia ja näköisiä pomppulinnoja eri ikäisille (ei kuitenkaan täysi-ikäisille). Tuossa vasemmassa kuvassa lapset saavat matkustaa pienessä laatikossa liukuhihnaa alas—ihan niin kuin matkalaukut lentokenttien baggage claimissä! No, ehkä se ei kaikkien mielestä kuulosta houkuttelevalta, mutta minua se jotenkin kiehtoo.

Vasemmanpuolisessa rakennetaan tornia limsakoreista samalla kun kiivetään sen päälle. Tämä on ilmeisesti yleinen aktiviteetti joissain team-building tapahtumissa. Oikeanpuolisessa kuvassa, sikäli kun sitä ymmärrän oikein, rakennetaan jättimäistä putkistoa, vähän samaan malliin kuin Pipedream -tietokonepelissä.

Eihän nämä vehkeet mitään kovin kummoisia ole, erikoista on se että nämä ovat aivan kaupungin keskustassa. Paraatipuisto on kahden viikon ajan kaikki päivät jättimäinen lasten leikkipaikka! On Suomessakin varmasti vastaavia palveluita, mutta ne ovat jossain poissa silmistä. Ideaparkeissa tai tivoleissa tai Hakaniemen torin alla jossain luolassa. Ei ole ainakaan osunut silmään. Tuntuu siltä että täällä julkista tilaa kehitetään paljon enemmän lasten ehdoilla kuin Suomessa. Syntyvyystilastoista päätellen se ei lasten määrään vaikuta kovinkaan paljoa, mutta luulen että täällä lapsiperheet asuvat kaupunkimaisemmin kun Suomessa. Kun julkiset puistot ovat siistejä, suuria ja varustettu myös lapsiperheitä silmälläpitäen, oma piha ja trampoliini ei välttämättä ole niin tarpeellinen.

Hissikäyttäytyminen 2: hissisovinismi

2009-07-31T12:23:00.001+02:00

Kuten kommentissa mainitsin, eilisestä hissi-kirjoituksesta jäi puolet substanssista pois. Korjaan puutteen nyt pikaisesti.

Täällä on yleisenä tapana että naiset poistuvat hissistä ennen miehiä. Miesten osallakin on kai joku arvojärjestys, mutta sitä en vielä ole ymmärtänyt. Eli kun päästään alimpaan kerrokseen, täysi hissi odottaa että nainen puikkelehtii hissin nurkasta ulos ennen kuin miehet poistuvat. Tosi älyttömän oloista toimintaa. En ymmärrä minkä takia tällaisiä tarpeettomia sukupuolirooleja tarvitsee ylläpitää. Tässä nyt ei ole kyse siitä että "voimakkaat miehet" pitävät painavia ovia auki "heiveröisille naisille", kyllä täälläkin hissin ovet avautuvat ihan itsekseen. Jotkut miehet tosin pitävät kättä oven läheisyystunnistimen vieressä jotta se pysyy auki. Naiset eivät tästä hyödy, koska hissistä pääsevät kaikki nopeiten ulos kun oven vieressä olevat lähtevät ensin pois, sukupuoleen katsomatta. Onko taustalla miesten halu nähdä naiset takaapäin heidän poistuessaan hissistä? Vai kuvitteleeko joku että naiset arvostavat oikeutta puikkelehtia hissistä ulos ensimmäisenä? Vai arvostavatko naiset oikeasti jotain niin absurdia?

Hyvin outoa.

Heinrich Hoffmann

2009-07-31T12:00:00.000+02:00

Frankfurtin katukuvassa on nyt Heinrich Hoffmann paljon esillä. Tämä Frankfurtin oma poika viettää nyt jotain vuosipäivää ja hänen kunniaksi on historiamuseossa näyttely ja ympäri kaupunkia on levitetty kymmenen infotaulua jotka esittelevät Hoffmannin elämän kannalta tärkeitä paikkoja. Minulla ja Riikalle tämä mies oli tietysti täysin vieras. Infotauluista kyllä selvisi missä hän oli asunut ja kenen kanssa, mutta miehen varsinaiset ansiot eivät niistä heti selvinneet.

Riikka katsoikin sitten Wikipediasta, josta selvisi että Heinrich Hoffmann oli pesunkestävä natsi. Heinrich toimi Hitlerin hovivalokuvaajana ja mm. esitteli apulaisensa, Eva Braunin, Hitlerille. Hoffmannilla oli toimipiste Frankfurtissa, mutta jotenkin silti haiskahti oudolta että tätä miestä kovin paljoa juhlittaisiin.

Jossain vaiheessa sitten selvisi että näitä Heinrich Hoffmanneja on useampi. Tämä Frankfurtin Heinrich Hoffmann oli psykiatri, joka siinä ohimennen kirjoitti Jörö-Jukka –kirjan lapsensa iloksi:

Tällainen ärsyttävän taitava heppuli, joka ihan vahingossa vaan kirjoittaa tällaisen merkkiteoksen. Kun kävimme Heinrich Hoffmann näyttelyssä, selvisi että mies kehtasi vielä valittaa vanhoilla päivillään että hänet tunnetaan paremmin kirjailijana kuin psykiatrina, vaikka on niin kovin hyvä psykiatri. Saisi minun mielestäni olla tyytyväinen siihen että on saavuttanut kuolematonta mainetta edes jollain saralla. Joka tapauksessa hyvin eri tyyppi kun ensimmäinen joka löytyi Wikipediasta (tosin hänkin oli kirjoittanut lastenkirjoja, mutta ymmärrettävästi “Jugend um Hitler” ei saavuttanut vastaavaa suosiota).

Hoffmannin kirjassa, sen kuvassa näkyvän Jörö-Jukan lisäksi, käsiteltiin muun muassa:

poikaa joka kiusasi koiraa, kunnes koira kosti puremalla ja syömällä pojan makkarat
tyttöä joka polttaa itsensä kuoliaaksi tulitikkuleikin päätteeksi
poikia joiden rasistinen pilkka kostetaan upottamalla heidät musteeseen
tyttöä joka imi peukaloaan vastoin äidin ohjeita, kunnes joku satunnainen parturi leikkasi hänen peukut irti jättimäisillä saksilla (!)
keitosta kieltäytyvää poikaa joka kuolee nälkään
poikaa joka lentää myrskyssä tuulen mukana tuhoonsa

Hilpeitä aiheita. Nämä Heinrich Hoffmannin, ja oikeastaan ihan vastaavasti Grimmin veljesten, lastentarinat on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. En ole hirveästi moderniin lastenkirjallisuuteen tutustunut, mutta niissä meno tuntuu olevan paljon hilpeämpää. Aku Ankka tai Puhku, pieni punainen hinaaja eivät koskaan kuole väkivaltaista kuolemaa tottelemattomuuden takia. Luetaanko näitä väkivaltaisia tarinoita vieläkin? Minkä ikäisille lapsille? Hoffmann tarkoitti Jörö-Jukkan 3-6 vuotiaille lapsille. Muistan kyllä Jörö-Jukan ja Grimmin sadut omasta lapsuudestani, mutta en ole varma minkä ikäisinä niitä sai kuulla. Ainakin Grimmin sadut olivat pelottavia, se kirjakin oli massiivinen ja uhkaavan näköinen. En niin että lapset pitäisi pumpulissa kasvattaa, mutta ainakin tuo kertomus kiertelevästi parturista joka leikkaa lasten sormet irti vaikuttaa tarpeettoman traagiselta. Parturissa käynti on varmasti lapselle(kin) tarpeeksi ahdistava kokemus ilman että joutuu pelkäämään sormiensa puolesta.

No, mutta joka tapauksessa näyttely oli hieno ja Hoffmannin elämästä kertovat laatat ovat kiinnostavia.

Tämä kuvassa näkyvä Hoffmann-muistomerkki on minun työmatkani varrella joessa. Nämä laukun päällä istuvat sorsat ovat taatusti tyystin tietämättömiä siitä, että tämä taideteos muistuttaa yleisöä Heinrich Hoffmannin tarinasta jossa ajatuksissaan kävelevä poika tippuu veteen ja hukkaa laukkunsa. Siinä tapauksessa poika sentään selvisi hengissä. Tai ainakaan tarina ei kertonut hänen kuolleen.

Hissikäyttäytyminen

2009-07-30T21:17:00.001+02:00

Meillä on töissä tapana tervehtiä ihmisiä hississä. Ei pelkästään tuttuja, vaan kaikkia. Sekä heidän tullessa hissiin että lähtiessä. Keskustelu ei sentään ole pakollista, mutta hiljainen “hi” ja “bye” on käytäntönä aina kun joku astuu hissin ovesta sisään tai ulos. Käytäntö tuntuu vieraalta, mutta voi olla että minun käsitykseni hissikäyttäytymisestä on vääristynyt. Minun mielestäni vain hissipojat (esim. Jeeves ja Wooster tv-sarjassa) tervehtivät kaikkia. Luulen että se on muidenkin mielestä outoa, useat sanovat vuorosanansa hiljaa tai katsekontaktia välttäen, jo hissin ulkopuolella.

Oman kerroksen väen, tai edes etäisesti tutunnäköisten, tervehtiminen on tietysti asia erikseen. Siinä on joku oikea järki, mutta tällainen ventovieraiden tervehtiminen on täysin tarpeetonta.

Aiheeseen löyhästi liittyen, Ihmebantun sketsi moikkaamisesta (K-15 materiaalia):

Toim. huom.: seuraava blogi-teksti ilmestyy perjantaina kello 12:00 Frankfurtin (13:00 Suomen) aikaa. Laitoin nyt ajastuksella jotta ei tule kerralla liian paljon luettavaa. Ja koska haluan kokeilla miten tämä ajastus-systeemi toimii.

“Liityin” kirkkoon

2009-07-30T20:10:00.001+02:00

Unohdin mainita edellisessä Bürgramt kirjoituksessa että liityin siinä yhteydessä kirkkoon. Tai pikemminkin minut pakkoliitettiin kirkkoon. Ilmoittautuessani virastossa virkailijaa kysyi minulta mihin uskontoon kuuluin. Rehellisenä ihmisenä ilmoitin kuuluvani Suomessa luterilaiseen kirkkoon, mutta Saksassa en mihinkään. Hetken aikaa asioita selvitettyään, virkailija ilmoitti että Hessenissä ei ole luterilaista kirkkoon. Näin kun hän valitsi tietokoneella valikosta Hessenin evankelisen seurakunnan uudeksi henkiseksi kodikseni.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä että yhteen kirkkoon kuuluminen on enemmän kun tarpeeksi. Saksalaiseen kirkkoon, jonka yhdessäkään tilaisuudessa minulla ei ole mitään aikomusta käydä ja jonka palveluita en todennäköisesti kielimuurin takia pystyisi edes teoriassa käyttämään, minulla ei ollut mitään aikomusta liittyä. Normaalista virastoasiointityylistäni poiketen protestoin. Ilmoitin kuuluvani seurakuntaan Suomessa, en Hessenissä. Olen tyytyväinen nykytilanteeseen eikä minulla ole mitään halua liittyä löyhästi samantyyppiseen seurakuntaan täällä. Virkailija soitti jonnekin, ilmeisesti Hessenin evankeliseen seurakuntaan, ja puhelun jälkeen ilmoitti tyynesti että jos haluan erota kirkosta, se pitää tehdä eri paikassa. Eroilmoituksen jälkeen joutuisin maksamaan vain kuluvan ja seuraavan kuukauden jäsenmaksut. Vastaus tuntui absurdilta: minua ei kiinnostanut eroaminen vaan liittymättä jättäminen. Jätin kuitenkin asian siihen. En lähtenyt valehtelemaan että en oikeasti kuulu kirkkoon ollenkaan, ymmärsin kysymyksen väärin. Meidän yhteinen kieli oli sen verran huteralla pohjalla että kovin syvällinen keskustelu uskonvapaudesta ei olisi ollut mahdollista, eikä sellaisesta olisi ollut hyötyäkään. Tämä byrokraatti ei tee sääntöjä, vaan noudattaa niitä. Jos minä en ole tyytyväinen, valitusosoite on muualla.

Samalla viikolla tulikin jo evankelisen kirkon lehti postissa. Luonnollisesti saksaksi. Selasin sen läpi, mutta en kokenut suurta valaistumista. Nyt pari päivää sitten tuli kirje seurakunnalta. Ikävä kyllä se on myös saksaksi, niin en sen substanssista tiedä mitään. Jos joku sitä haluaa minulle tulkata, niin se on alla. Tuskin siinäkään mitään tärkeätä on. Ilmeisesti kertovat lähinnä yhteystietojaan.

Ainoa oikeasti oleellinen asia on että en joudu maksamaan tälle seurakunnalle penniäkään. Varmistin EKP:n intrasta että kirkollisvero menee vain verotettavista tuloista. Koska EKP:n maksamat palkat ovat verottomia, en joudu maksamaan kirkollisveroakaan.

Periaatteellisella tasolla tämä on täysin kohtuutonta. Ymmärrän vielä jotenkin että Suomen sisällä muuttaessa siirtyy aina automaattisesi paikalliseen seurakuntaan, mutta tässä minut liitettiin täysin vieraaseen kirkkoon. Vain koska ilmoitin kuuluvani johonkin löyhästi samantyyppiseen kirkkoon jossain muualla! Jos täällä tulee Greenpeace feissari vastaan joka kysyy kiinnostaako minua luonnonsuojelu, pakkoliitettäänkö minut paikallisen Greenpeacen jäseneksi sillä perusteella että maksan Suomessa Roska-Roope tarrasta (siis jos Suomessa sellaisesta maksaisin)? Miten uskonnonvapaus toteutuu kun viranomaiset pakottavat vieraan kirkon jäseneksi? Minkälainen kirkko ylipäätään ottaa vastaan jäseniä jotka liittyvät vastoin omaa tahtoaan?

“Pah”, sanon minä. En kyllä jaksa erotakaan, kun pitäisi ilmeisesti käydä se jossain toimistossa tekemässä eikä siitä nyt konkreettista hyötyä olisi. Täytyy vaan muistaa asia jos joskus tänne tulee oikeisiin töihin.

Taas yksin

2009-07-29T23:55:00.001+02:00

Närhi lensi pesästä Suomen kaukaisille rannoille, nyt seuranani on vain pulut. *

Riikka lensi tiistai-iltana pois. Olen siis taas Frankfurtissa yksin.

Minä tulen Suomeen lomalle parin viikon päästä, mutta olen nyt henkisesti totuttelemassa yksineläjän arkeen jota tulen viettämään, lyhyt loma pois lukien, seuraavat kolme kuukautta. Se tuntuu pitkältä ajalta.

Ero aikaisempaan on valtava. Tämä koti tuntuu kovin tyhjältä. Minähän muutin tähän taloon samana päivänä kun Riikka tuli maahan. Pois lukien muuttopäivän ensimmäiset tunnit, en tiedä olenko koskaan ollut täällä yksin. Kerran kävin täällä yksin vaihtamassa vaatteet matkanvarrella puistoon, mutta mitään pidempää aikaa en täällä ole yksin ollut. Etenkin aamulla tyhjässä asunnossa herääminen ja töiden jälkeen tyhjään asuntoon tuleminen tuntuivat pahalta. Yksin syöminen ja ruuanlaitto ei tunnu luontevalta, kun en ole sitä täällä kahdessa kuukaudessa joutunut kertaakaan tekemään.

Yksinäisyys toki lisää vapautta. Riikan ollessa täällä oli joskus kiire lähteä töistä, koska oltiin sovittu joku tapaaminen tai ruoka odotti. Nyt voin lähteä kun työhommat ovat sopivassa vaiheessa, ilman että tarvitsee kelloa sen pahemmin katsella. Tämä on siis se optimistinen tapa ilmaista asia. Totuushan on tietysti se, ettei ole järin mukavaa istua toimistolla tietäen ettei ketään kiinnosta tulenko sieltä koskaan kotiin. Kotona voin toki vaihtaa mukavammat vaatteet päälle ja käyttää omaa tietokonetta, mutta käytännössä ero toimistossa istumiseen on aika pieni. Lähdin tänään töistä silti jo seitsemän aikaan: kyllä routa possun (tai nälkä virkamiehen) kotiin ajaa, mutta silloin kun asuu yhdessä, töistä lähtöä motivoi porkkana eikä keppi.

Nyt minulla on paljon enemmän omaa aikaa. Ehdin kirjoittaa blogiin enemmän (laskin minulla olevan 16 aihetta odottamassa—uskoisin siirtyväni nyt vähintään kirjoitus-per-päivä tahtiin). Suunnitelmissa on Windows 7 –käyttöjärjestelmän asentaminen tähän koneeseen (sen tosin ehkä jätän välistä, en ehkä uskalla riskeerata ainoan tietokoneeni sotkemista). Voisin ruveta kuntoilemaan, esimerkiksi juoksulenkit olisivat varmaan ihan terveitä. Valokuvia pitäisi käydä läpi. Muiden harjoittelijoiden kanssa voisi olla enemmän. On paljon matkoja mitä voisi tehdä, yksin tai muiden harjoittelijoiden kanssa. Esimerkiksi Alpeilla olisi kiva käydä. Kirjoja voisi lukea—minulla on tälläkin hetkellä joku kesken ja kasa pinossa odottamassa. Kännykän firmware pitäisi päivittää. Economist-lehti rupesi sopivasti tulemaan (optimaalisesti myöhästynyt valmistumislahja, kiitos siitä!). Tekemistä on paljon.

Blogi-merkintöjen kirjoittamista odotan oikeasti. Minua on jo pitkään häirinnyt ettei löydy aikaa kirjoittaa niistä valmiiksi mietityistä aiheista. Mutta lähinnä nämä “oman ajan” aktiviteetit ovat täytettä. ‘Terveitä addiktioita’, kuten viime sunnuntain Helsingin Sanomien mielipidesivulla niitä kutsuttiin. Näiden aktiviteettien parissa saan aikani kulumaan kivasti, mutta se ei tarkoita sitä että yksinolo tuntuisi kivalta verrattuna näihin kahteen yhdessä vietettyyn kuukauteen. Muutenhan olisin tehnyt näitä samoja asioita jo silloin kun Riikka oli täällä.

Tietysti se on vain hyvä asia että yksinäisyys tuntuu epämiellyttävältä. Se on merkki siitä että parisuhteessa on jotain järkeä. Olisi hyvin outoa jos nyt hyppisin riemusta kun saan olla hetken rauhassa. Minulla on luonnollisesti ikävä Riikkaa, vaikka en oikeastaan pidä sanasta “ikävä” tässä yhteydessä. Tässä tilanteessa ei oikeasti ole mitään ikävää, päinvastoin se on mukavaa että on joku jota kaipaa. Sanoisin mieluummin että minulla on mukava Riikkaa. Mutta se ei varmaan tarkoita mitään.

Ei ole lainkaan tarkoitus antaa surumielistä kuvaa tilanteesta. Täällä on edelleen paljon jännittävää tehtävää ja koettavaa. Olen onnellinen, en vain niin onnellinen kun olin vielä hetki sitten. Nämä viimeiset Frankfurt kuukaudet ovat olleet elämäni parasta aikaa (kiitos siitä Riikalle, Suomesta sekä Intiasta tulleille vieraille, Frankfurtille ja Berliinille). En usko että ne sille sijalle kovin pitkäksi aikaa jää, elämällä on vielä paljon tarjottavaa, mutta nämä pari seuraavaa yksinäistä kuukautta tuskin kilpailevat samassa sarjassa.

* “Närhi” on siis Riikan sukunimi, “kaukaiset rannat” ovat tavallaan viittaus omaan sukunimeeni (se ei tässä yhteydessä oikeastaan toimi koska minä olen täällä enkä Suomessa, mutta sanaleikkien ei tarvitse välttämättä olla loogisia) ja “pulut” ovat tämän Frankfurtin kodin katolla asuvat linnut. Keksin tämän ratki-riemukkaan lauseen tiistai-iltana ja viljelen sitä nyt ympäri internettiä (toistaiseksi twitter, facebook ja blogi) koska kotona ei ole ketään jota voisin huonoilla vitseilläni viihdyttää.

JIMin kanssa puistossa

2009-07-22T15:18:00.001+02:00

Ilkka: “Juuli, Matti ja Ilari on nyt täällä. Täällä on oikein mukavaa!”

Matti: “Ei täällä oikeastaan ole niin kummoista. Myönnettäköön, että olut on hyvää, kaupunki on kaunis, kapakat viihtyisiä ja jokaisessa kadunkulmassa on döner- ja jäätelökioski. Mutta toisaalta täällä on niin kuuma, että alan harkitsemaan oman matkatoimiston perustamista. Sen nimi olisi pakastematkat ja se järjestäisi matkoja ainoastaan viileisiin paikkoihin.”

Juuli: “Haluaisin sanoa, että loma.”

Ilari: “Ei mulla ole mitään mielessä.”

Riikka: “Olen onnellisimmillani Grüneburgsparkissa kun kaiuttimista soi Raappana, aurinko paistaa ja roséviini on viileää.”

Blogi-rintamalla hiljaista

2009-07-21T15:14:00.001+02:00

Ilkka: Blogin päivittäminen on nyt viime päivinä jäänyt vähälle ja hiljaiselo tällä saralla todennäköisesti jatkuu vielä viikon. Viime viikonloppuna me kävimme vanhempieni kanssa Moselin laaksossa ja nyt täällä on neljännestusinan verran kavereita. Ensi viikonlopuksi me lähdemme taas Berliiniin. Pian sen jälkeen Riikka suuntaa Suomeen. Minulla on kyllä tusinan verran aiheita ja blogi-teksti hahmotelmia odottamassa, mutta tässä tohinassa ei niitä ehdi toteuttaa. Viikon päästä päivitystahti taas nousee normaalilukemiin.

Jotain pientä päivitystä varmaan tulee tässä välissäkin ja toki menoa voi seurata vasemmassa palkissa olevasta kartasta, niin ihan tyhjän päälle ei aktiiviset lukijat tipu.

Bürgeramt

2009-07-13T21:54:00.001+02:00

Ilkka: EU:ssa on liikkumisvapaus eikä oleskelulupia tarvita lyhyttä muuttoa varten, mutta Saksassa pitää kuitenkin ilmoittautua viranomaisille. Bürgeramtissa pitää käydä ilmoittautumassa, normaalisti ilmeisesti viikon sisällä muutosta. Tämäkään sääntö ei päde täysin EKP:n työntekijöihin, meillä on kaksi kuukautta aikaa hoitaa asia.

Kävin heinäkuun alussa (päivän myöhässä) ilmoittautumassa. Prosessi oli yllättävän hidas, yhteensä neljäkymmentä minuuttia, mutta suurin osa ajasta oli jonottamista. Virkailija ei tietenkään puhunut kuin yksittäisiä sanoja englantia, eli prosessin yksityiskohdat jäivät minulle hämäräksi. Kuitenkin alkuun minulta pyydettiin kymmenen euron myöhästymismaksua, ennen kuin selvisi että nämä aikarajat eivät koske minua EKP:n työntekijänä. Tälle maksulle olisi ilmeisesti ollut joku vaihtoehto (minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt jäädä virastoon, mutta se ei varmaan olisi ollut pysyvä ratkaisu). Joka tapauksessa sitä ei lopulta tarvinnut maksaa.

Sain oleskelulapun, ja lisäksi tervetuliaislahjaksi pussillisen karttoja, mainoksia ja kuponkeja:

Hieno idea! Sieltä löytyi myös eilen käytettyä yksi-kahden-hinnalla kuponki Palmengarteniin. En kyllä tiedä mitä tuolla pussukalla teen tulevaisuudessa.

ICE junat, lippujen hinnoittelu ja ykkösluokka

2009-07-13T21:40:00.001+02:00

Ilkka: Joonas oli etukäteen hehkuttanut että ICE junat tulevat olemaan hänen Saksan matkansa ehdoton kohokohta. Itselläni ei niiden suhteen ihan niin kovia odotuksia ollut, mutta odotin niitä kyllä ihan mielenkiinnolla. Junamatkustus on hyvin mieluisa matkustusmuoto, riittävän nopea mutta kuitenkin leppoisa. Ei ollenkaan ikäviä turvatarkastuksia tai matkoja lentokentälle, jne. Kuvassa Joonas nousee tyytyväisenä (väärään) ICE junaan.

Saksassa junalippujen hinnoittelu on joustavampaa kuin VR:n hinnoittelu, muttei kuitenkaan yhtä villiä kuin lentoyhtiöillä. Junissa on ykkös- ja kakkosluokka, joihin molempiin myydään normaalihintaisten lippujen lisäksi rajoitettu määrä kahta eri hintaista alennuslippua joissa ei ole vaihto- ja palautusoikeutta. Eli yhteensä samaan junaan myydään kuutta eri hintaista lippua. Halvimmat myydään tietysti usein loppuun, jolloin hinta käytännössä joustaa kysynnän mukaan. Jos varaa sopivasti etukäteen, mihin vaan junaan saa halvan lipun; vastaavasti, jos on matkustusajankohdan suhteen täysin joustava, halpa lippu on helppo löytää. Tämä järjestelmä on jo tällaisenaan tietysti monimutkainen VR:n hinnoitteluun, mutta lisäksi on tietysti kanta-asiakastarjouksia. Deutsche Bahn myy kolmea eri kanta-asiakaskorttia, jotka antavat 25%, 50% ja 100% alennuksen normaalihintaisista lipuista. Näitäkin kortteja on toki sekä ykkös- että kakkosluokan versiota, sekä käsittääkseni joku “Comfort” versio, jolla pääsee myös Loungeen. Paikkavarauksesta joutuu maksamaan erikseen kahden euron välitysmaksun. Kun kaikki nämä eri variaatiot (1. vai 2. luokka, alennuslippu vai normaalihintainen, kanta-asiakaskortti ja paikkavaraus) ottaa huomioon, samalle etapille myydään varmaan kymmeniä eri hintaisia lippuja. Niistä voi jokainen valita mieluisansa. Lisäksi myydään viikonlopuiksi ryhmälippuja (joita me ollaan käytetty aikaisemmin esim. Wiesbaden ja Heidelberg matkoilla), mutta ne eivät käy IC- ja ICE- junissa, niin ne ei ole ICE-junien kannalta relevantteja vaihtoehtoja. Niilläkin voi toki matkustaa Berliiniin, mutta paikallisjunilla siihen menee kahdeksan tuntia ja viisi vaihtoa—se ei tällä kertaa ollut meidän valinta.

Tämä hinnoittelujärjestelmä on jopa monimutkaisempi kuin RMV:n hinnoittelu paikallisliikenteessä, mutta järjestelmä on kuitenkin hyvä. Lopputuloksena juniin tuntuu mahtuvan aina, mutta myös halpoja lippuja saatavilla. On mahdollista säästää pari kymppiä valitsemalla vähemmän suosittu juna. Hieno systeemi, vaikka toki vaatiikin hiukan perehtymistä. DB:n loistavat nettisivut auttavat, sieltä saa helposti vertailtua junien hintoja.

Lähtökohtaisesti me ollaan ostettu halvimmat liput joita on ollut saatavilla. Käytännössä Frankfurt-Berliini matkasta on saanut maksaa 25-60 euroa per naama suuntaansa. Nämä ovat siis “normaali” hintaisia, ei mitään opiskelijalippuja. VR:n nettipalvelu ei nyt toimi, niin en voi verrata kuinka pitkälle Suomessa matkustaa samalla summalla, mutta luulen että täällä jää kilometrihinta aika paljon pienemmäksi. Tuntihinta on ehkä lähellä, kun nämä ICE junat on astetta nopeampia kuin Suomen Pendolinot.

Viimeviikkoiselle paluumatkalle Berliinistä me ostettiin kuitenkin ykkösluokan lippu. Kun näitä rajoitettuja alennuslippuja myydään sekä ykkös- että kakkosluokkaan, on mahdollista että alennusliput on loppu kakkosluokkaan mutta ykkösluokkaan niitä on. Näin oli päässyt käymään, jolloin hintaero luokkien välillä oli vain viisi euroa. Ajattelin että se on sen verran vähän, että hinta kannattaa maksaa vaikka nettifoorumien mukaan ICEn kakkosluokkakin on niin mukava ettei ykkösluokassa ole mitään järkeä.

Penkkien mukavuuden suhteen foorumit olivat oikeassa: vaikka ykkösluokassa olikin enemmän jalkatilaa, sitä ei alle kaksimetrinen huomaa. ICE junat on todella mukavia joka tapauksessa. Ykkösluokassa on penkille-tarjoilu, ilmaisia (saksalaisia) sanomalehtiä ja jotain muuta pientä luksusta. Ja ykkösluokkalaiset pääsevät odottamaan junan lähtöä elitistiseen First Class Loungeen, jossa saa kaikenlaista herkkua jos vaan kehtaa tilata. Me ei vettä kummempaa tilattu. Luulen kuitenkin että ykkösluokka-lipuissa ei makseta niinkään paremmasta palvelusta, vaan siitä ettei tarvitse olla rahvaan keskuudessa. Loungessakin pieniä kakkuja ja kahveja hienompaa on se, että saa olla rauhallisessa tilassa mukavassa penkissä, eikä tarvitse istua missään McCaféen muovituoleilla.

Vaikka kakkosluokassa on mukavat penkit, matkustusmukavuutta laskee oleellisesti se, että on suuri riski joutua samaan vaunuun kuin joku rasittava yläkoululainen luokkaretki tai polttariporukka. Kakkosluokassa on enemmän matkustajia, mutta ennen kaikkea siellä olevat matkustajat ovat odotusarvoisesti äänekkäämpiä. Siellä on myös riski menettää istumapaikkansa jos nousee hetkeksi ylös. Menomatkalla joku saksalainen vei meiltä yhden istumapaikan kun oltiin ravintolavaunussa. Kun me pyydettiin henkilöä siirtymään (vaunussa oli tyhjiä paikkoja), mies rupesi tenttaamaan meiltä onko meillä muka maksettu paikkavaraus. Meillä oli, mutta yllättäen mies ei uskonut meitä, vaan vaati nähdä liput todisteena. Kyllä me lopulta saatiin se paikka takaisin, mutta ymmärrän kyllä jos joku haluaa maksaa paljonkin rahaa siitä ilosta ettei ole riskiä joutua tällaisen draaman keskelle.

ICE-junassa matkustaminen, etenkin ykkösluokassa, oli hauska kokemus. Ei me vastaisuudessakaan varta vasten ykkösluokan lippuja haeta, mutta jos pienellä lisämaksulla saa, niin kyllä se kannattaa. ICE junaan päästään taas parin viikon päästä seuraavalla Berliini-reissulla.

Täydellinen sunnuntai

2009-07-13T20:25:00.001+02:00

Riikka: Olimme pitkään jo pohtineet, että mitä tekisimme viimeisellä kaksistaan vietettävällä viikonlopulla. Pyörittelimme erilaisia retkivaihtoehtoja, mutta jotenkin mikään vaihtoehdoista ei tuntunut riittävän ihanalta. Ilmeisesti oli hieman reissuväsymystä ilmassa. Jäimme siis Frankfurtiin ja hyvä niin! Nukuimme molempina aamuina pitkään, luimme hesaria puoleen päivään ja otimme ihan rennosti. Lauantaina ostimme Suomessa käytettävän astiastomme rikkoontuneen lautasen tilalle uuden, koska sarjaa ei enää saa Suomesta. Ja sitten vain söimme hyvin ja katsoimme elokuvaa (Little Miss Sunshine).

Sunnuntaina päätimme lähteä Palmengarteniin. Palmengarten on jättimäinen kasvitieteellinen puutarha-alue, josta löytyy kasvien ihailun lisäksi myös muuta puuhaa. Ostimme oikein joukkoliikenteen ryhmäpäivälipun, jotta aikaa ei menisi kävelyyn. Viiden hengen päivälippu on halvempi kuin neljä kertalippua—täällä todella kannustetaan ihmisiä liikkumaan yhdessä. Sisäänpääsymaksu puutarhaan olisi ollut aikuiselta 5 euroa ja opiskelijalta 2 euroa, mutta lisäksi meillä oli vielä kaksi yhden hinnalla alennuskuponki, joten maksoimme euron per naama.

Kiertelimme ja kävimme kasvihuoneissa sisällä. Välillä istahdimme juomaan virvokkeita. Kukkaloisto ja vihreys olivat oikein virkistäviä!

Mutta sitten saavuimme pienen lammen rantaan, jossa oli mahdollisuus vuokrata soutuvene puoleksi tunniksi. Oli yllättävän hauskaa soudella vihreässä altaassa. Suppean kokemuksemme mukaan saksalaiset ovat todella huonoja soutamaan. Mökkivenekulttuurin puuttuminen näkyy selvästi.

Ilkka oli jo aikaisemmin bongannut Palmengarten Expressin, pikkuisen junan, joka puksutti puutarhaa ympäri. Kuin sattumalta tupsahdimme sen pysäkille ja Ilkka intoutui heti ostamaan liput junaan. Noh olihan se ihan mukavaa, vaikka luulen, että junalle vilkuttavat lapset olisivat viihtyneet siellä meitä paremmin. Ilkan kasvoilta kyllä paistoi lapsen innostus!

Pois lähtiessämme kuulimme massiivista musiikkia ja seurasimme ääntä Palmengartenin ulkokonserttitilaan. Siellä orkesteri soitti Beatlesin kappaleita sinfoniatyyliin. Hyvin hauska päätös puutarhavierailullemme.

Piipahdimme vielä viereiseen mielipuistoomme heittelemään uutta pimeässä hohkaavaa frisbeetä ja nauttimaan loputkin virvokkeistamme kunnes nälkä ajoi ravintolaan.

Koska olimme ostaneet rajattoman joukkoliikennelipun päätimme päivällisen jälkeen ajella sporilla ympäriinsä ja mutkien kautta kotiin. Tuli taas nähtyä uusia paikkoja Frankfurtista ja tunti vierähti mukavasti. Illan päätteeksi katsoimme elokuvan ja totesimme, että olipa hyvä viikonloppu, ellei täydellinen.

Retki Berliiniin osa 1

2009-07-11T17:49:00.001+02:00

Riikka ja Ilkka: Matka yhdessä Joonaksen kanssa alkoi jännittävällä ICE-junamatkalla. Junamatka menikin oikein mukavasti, mutta perillepääsy oli kuitenkin matkan paras osuus. Aluksi veimme tavarat sammakkohostelliimme, joka oli Prenzlauerbergissä (Itä-Berliinissä). Valitsimme hostellin, koska Joonas oli vuokrannut samalta kadulta ystäviensä kanssa asunnon oman Berliinin-lomansa ajaksi.

Hostelli oli täynnä sammakkoasioista (kuva on kuitenkin Joonaksen talon ulkoseinästä). Hyvin viihtyisä hostelli ja ystävällinen henkilökunta. Mutta siellä oleilu jäi lyhyeen, koska oli päästävä kaupungille. Lähdettiin Joonaksen ja hänen ystäviensä kanssa Kreuzbergiin etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Pienen etsiskelymme jälkeen törmäsimmekin halpaan etniseen ravintolaan. Ruokien esittelyt kuulostivat erikoisilta, mutta kaikkeahan on maistettava. Hetkellisen arpomisen jälkeen pöytämme täyttyikin varsin värikkäistä ja erikoisista “herkuista”. Lopputuloksena saimme viidestä ruuasta syötyä kolmea osittain, mutta kaksi ruokaa jäi melkein koskemattomiksi. Vai maistuisiko sinulle suolainen kirsikkariisi kanaviilokin kera tai harmaa kaalimönjä? Onneksi läheltä sai herkullista döneriä. Makeiden ruoka-naurujen jälkeen siirryimme kanaalin varteen nauttimaan elämästä ja oluesta.

Matka Friedrichshainiiin oli hauska ja houkutuksia täynnä. Istahdimmekin hetkeksi hauskan näköiselle terassille.

Friedrichshainiin päästyämme palkitsimme itsemme loisteliailla drinkeillä ja rasva-ruualla. Siellä meillä oli hullun-hauskaa, kuten kuvasta näkyy:

Berliinin toimiva joukkoliikenne vei meidät kuitenkin pian nukkumaan.

Aamu alkoi täydellisellä aamiaisella, ehkä maailman parhaalla kadulla, Kastanienalleella.

Kastanienalleelta kävelimme Alexanderplatzille, jossa kaivoimme repusta Seppo ja Marjaliisa Hentilän “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan”. Lähdimme seurailemaan sen jalanjälkiä pitkin, muun muassa: ulkoasiainministeriölle (ent. Saksan valtakunnanpankki ja myöhemmin DDR:n korkeimman vallan keskus). Näimme myös vanhan museon ja raatihuoneen. Oli kiva kulkea historiakirjan kanssa, kun ymmärsi talojen merkityksen ja historian. Berliinillä on mielenkiintoinen ja värikäs historia, mutta ilman asiantuntevaa opasta tai opaskirjaa, sitä ei välttämättä huomaa. Tämä Hentilöiden kirja ajoi asiansa loistavasti!

Hengähdyskahvin jälkeen jatkoimme havittelemaan historiallista havinaa Schönebergin raatihuoneelle, jossa Kennedy lausui kuuluisan “Ich bin ein Berliner” puheensa. Kirja paljasti että se oli myös saksalaisen opiskelijaliikkeen syntysijoja.

Ruokaillessamme luimme (tällä kertaa Wikitravelista) että lähellä olisi vanhaan S-Bahn junaan tehty baari. Sinne! (Joonas on junafriikki)

Matkan varrella osui silmään varsinaisen ruma DDR-henkinen talo:

Panoramakuva vääristää hiukan, todellisuudessa talo oli jämpti suorakulmio ilman pyöreyden häivääkään. Vasemmassa reunassa oleva betonilaatikko jäi meille mysteeriksi.

Junabaari sen sijaan oli esteettisesti miellyttävä.

Bussilla kotiin ja iltaa varten valmistautumaan. Tällä kertaa mentiin Joonaksen ystävien kanssa juhlimaan (eli kreisibailaamaan). Ilta meni mukavasti rupatellen ja Aliasta pelaillen. Kävimme baarissakin.

Ilmeisesti muut kokivat illan hiukan rankemmaksi, joten aamupalalle jouduimme lähtemään kaksistaan. Söimme taas Kastanienaalleella, tällä kertaa herkulliset vohvelit.

Historiankirjasta keksimme lähellä olevan Yhtenäisyydentalon. Entiseen Hitlerjugend-päämajaan on rakenteilla hienostoklubi SoHo-House Media Club. Tässä rakennuksessa DDR:n SED-puolueen keskuskomitea oli ennen muuttoa nykyiseen ulkoministeriöön. Nyt talo oli remontissa, eikä siitä pressujen alta näkynyt vilaustakaan.

Sitten menimme taas Alexanderplatzille pohtimaan mitä tekisimme jäljellä olevilla Berliini-tunneilla. TV-tornin jono ja hinta olivat yhteensä tornin tarjoaman rajahyödyn oletusarvoa suuremmat. Eli siis liian kallis. Tässä vaiheessa Friedrichschainin pikkukaupat ja erittäin berliinimäinen tunnelma houkuttelivat. Joonas liittyi siellä seuraamme. Kiertelimme ja vaelsimme, söimme ja lähtömaljojen jälkeen hyvästelimme Joonaksen ja lähdimme kohti Hauptbahnhofia.

Hauptbahnhof on valmistunut toukokuussa 2006, ja siis erittäin viihtyisä ja moderni. Latasimme VIP-Loungessa akut (omat ja tietokoneen) ja puksutimme ykkösluokassa kotiin.

Lähdön haikeutta lievensi parin viikon päästä häämöttävä uusi Berliini-pyrähdys.

Kesäsarja “Öko” 4/n: ECB Green Day

2009-07-09T23:05:00.001+02:00

Ilkka: Pari viikkoa sitten meillä oli töissä Green Day. Lähinnä oli jotain puheita ekotehokkuudesta ja kannustettiin osallistujia sammuttamaan tietokoneet ja valot puheiden ajaksi. Siitä piti tulla myöhemmin raportti kuinka paljon hylkeitä (tai sähköä) tämä operaatio säästi, mutta mitään ei kuulunut. Voi olla että pari kymmentä sammutettua konetta ei erotu tämän kokoisen laitoksen sähkönkulutuksessa.

Itse en puheita mennyt kuuntelemaan. Sen sijaan sain Green Dayn kunniaksi pienen lahjan. Naureskelin sitä jo etukäteen kun Intrassa oli mainos, mutta ajattelin ettei ne nyt mitään krääsää kehtaa jakaa. No jaa. Ehkä tämä ei ihan pahimmasta päästä ole:

Silti, 1500 täysin turhaa miniruukkua, pahvilaatikkoa ja siemenpussia. Näin täällä suojellaan ympäristöä. Huomaa että EKP:n “core-competence” on talous- eikä ympäristöasiat.

Kahvihuone

2009-07-09T22:45:00.001+02:00

Ilkka: Meillä ei ole töissä kahvihuonetta ollenkaan. Tilastokeskuksella sellainen oli. En siellä tajunnutkaan miten tärkeä se on, etenkin uudelle työntekijöille. Kahvipöydällä on nähdäkseni kaksi tärkeää roolia.

Ensinnäkin, se on työyhteisön luonnollinen kohtaamispaikka. Kahvipöytä on neutraali paikka, johon voi mennä vaikkei siellä istuvia tuntisikaan. Keskusteluihinkin voi osallistua luontevasti. EKP:llä kun ei kahvihuonetta ole (on vain minikeittiö mistä voi hakea juomia), ihmiset keskustelevat toistensa huoneissa. Se on ihan ok niille jotka juttelevat, mutta ainakaan minä en koe luontevaksi änkeä toisten työhuoneisiin kuuntelemaan muiden keskusteluja. Kun ei niitä keskusteluja kuule, ei tiedä mitä työyhteisö ajattelee eikä oppi tuntemaan ihmisiä. Se nostaa kynnystä puhua työasioistakin. EKP:llä on kyllä hyvä työilmapiiri ja ihmiset ovat ystävällisiä, palavereissa on oikein mukavaa ja niissä tulee puhuttuakin, mutta ilman luontevaa paikkaa istua ja jutella, en ole päässyt yhteisöön kunnolla sisälle.

Toiseksi, kahvipöydän lehdet ovat luonteva ja tärkeä tapa pitää lyhyitä taukoja työstä. Toki koneellakin voi lukea lehtiä netistä, mutta siinä ei saa silmät levätä. Ja siinä ei tule selvää eroa työn ja tauon välillä, joka varmaan laskee sekä työ- että lepotehoa.

Nyt pitkällisen työkokemukseni perusteella voin todeta että kahvipöydät ovat tärkeitä, etenkin uusien työntekijöiden integroitumisen kannalta.

Joonas Frankfurtissa

2009-07-08T09:52:00.001+02:00

Ilkka: Kuten aiemmin lyhyesti mainitsin, Joonas vieraili luonamme Frankfurtissa viime viikonloppuna. Vierailu oli lyhyt (perjantai-iltapäivästä sunnuntai-aamuun), mutta antoisa. Frankfurt on sopivan kokoinen kaupunki: sen ehtii nähdä lyhyessäkin ajassa, mutta tekemistä riittää pitkäksikin aikaa.

Laitan nyt kuvat lähinnä kuva-albumi muodossa. Sieltä niitä voi käydä vilkaisemassa halutessaan. Kommentit on ehkä kivempi kuitenkin saada suoraan blogiin, ettei lukijoiden tarvitse seurata keskustelua monesta eri paikasta.

Näytä koko albumi

Viikonloppu oli aurinkoinen ja miellyttävä. Ajoittain tosin ehkä turhan kuuma, lämpötilasta ei kai ole tällä hetkellä sopivaa valittaa suomalaiselle yleisölle. Jälleen kerran sääennusteet menivät täysin metsään. Uutisten mukaan Saksa on rankkasateiden riivaama, mutta kovin montaa sade-senttimetriä en ole vielä nähnyt. Täällä sataa suhteellisen usein, mutta vähän ja lyhyen aikaa.

Vierailun kohokohta oli kiertoajelu Ebbelwoi Expressillä. Tämä Frankfurtin turistimagneetti on turistikäyttöön muutettu vanha raitiovaunu. Helsingin Sporakoff on etäinen sukulainen. Kuutta euroa vastaan saa minipussin minibretzeleitä, pullon omenaviiniä ja tunnin kiertoajelun. Taustalla soi hilpeät saksalaiset Schlagerit. Olin kokenut tämän junan jo työhaastattelun jälkeisenä päivänä, eikä se toisella kerralla ollut yhtään huonompi kokemus. Päinvastoin, tällä kertaa ajelu oli antoisampi kun olin varustautunut paremmin niin tiesin missä liikutaan ja mitä näkyy. Ikävä kyllä Express liikennöi vain viikonloppuisin ja pyhinä, niin arkena tulevat vieraat jäävät tästä nautinnosta paitsi.

Main Towerin näköalatasanteella käynti oli myös hieno kokemus. Tämä pilvenpiirtäjä on aivan työpaikkani vieressä (oikaisen usein sen kautta töihin mennessäni), mutta näköalatasanteelle en ollut aikaisemmin käynyt. Perusteellisen turvatarkastuksen jälkeen (minulta takavarikoitiin kuohuviinipullo) me noustiin nopeusmittarilla varustetulla hissillä ylös ihailemaan Frankfurtia ylhäältäpäin. Kaupungin pienikoko on kyllä silmiinpistävä. Toki vertailukohtaa ei hirveästi ole, en kovin usein tähystä kaupunkeja satojen metrien korkeudesta.

Ebbelwoi Expressin aikataulujen lisäksi Opernplatzfest oli toinen syy ajoittaa Joonaksen tulo viikonloppuun (ja sitä kautta meidän Berliini-matka arkeen). Muiden strassefestien jälkeen tämä Operajuhla oli selvä pettymys. Se oli pienempi, hinnat korkeampia ja ihmisiä vähemmän. Esimerkiksi juomatarjonta oli painottunut samppanjaan eikä niinkään omenaviiniin. Me syötiin kuitenkin oikein mainiot Flammkuchenit.

Aktiivilomailun lisäksi me istuttiin puistoissa ja joen rannassa. Lauantaina tuli käveltyä yli 17 kilometriä (20998 askelta), eli puistossa lepääminen oli siinä mielessä täysin oikeutettua.

Sunnuntaina me lähdettiin heti aamusta Berliiniin, vaikka tiedettiinkin silloin olevan Iron Man kilpailu Frankfurtissa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavalta etukäteen. Jälkikäteen selvisi että Alexander Stubb osallistui kisaan. En tosin usko että suunnitelmat olisivat oleellisesti muuttuneet vaikka olisimmekin tienneet Stubbin osallistumisesta etukäteen.

Vierailu oli ainakin isäntien näkökulmasta onnistunut. Kiitos Joonas! Odotamme innolla seuraavia vierailijoita, niitä on nyt tämän kuukauden aikana tulossa vielä useampi satsi.

Berliini

2009-07-06T17:13:00.000+02:00

Tämä on nyt hyvin pikainen kirjoitus kännykällä. Me ollaan Joonaksen Berliinissä pari päivää, huomenna lähdetään jo ICE junalla takaisin Frankfurtiin. Kuvissa on Berliini uusi rautatieasema ja herkullinen aamiainen.

Joonas Frankfurtissa!

2009-07-03T20:34:00.000+02:00

Joonas (opiskelijakaveri) tuli tänään käymään! Ohessa muutama kuva. Kuvassa oleva herkku on Händkäse mit Musik mitä on ennenkin mainostettu.

Pankkiautomaattimaksut

2009-07-02T22:54:00.001+02:00

Ilkka: Deutsche Bank kortillani voin nostaa rahaa ilman kuluja Deutsche Bankin, Commerzbankin, Dresdner Bankin ja Postbankin automaateista. Jonkun kerran olen nostanut jostain muusta automaatista, kun tarvitsin rahaa heti eikä muuta automaattia näkynyt. Ajattelin ettei kulut voi useampaa euroa olla, joku euro plus prosentti tai jotain vastaavaa. Tänään katsoin verkkopankista että ne nostot on maksanut kuusi euroa kappale! Kuusi euroa! Järkyttävää ryöstöä. Sinne meni kahdeksantoista euroa, mutta säästyinpä parin korttelin kävelyltä.

Ei täälläkään ihan kaikki toimi niin kuin pitäisi.

Wiesbaden ja Mainz

2009-07-02T22:25:00.001+02:00

Ilkka: Viime lauantaina me käytiin Wiesbadenissa ja Mainzissa päiväretkellä. Tämä kirjoitus on nyt vähän myöhässä—selvästi kannattaisi live-blogata ettei jää kirjoittaminen.

Ensin mentiin Wiesbadeniin. Oikeastaan sen piti olla meidän ainoa kohde. Se on Hessenin poliittinen keskus, kolmensadan tuhannen asukkaan pikku kaupunki. Sinne pääsee näppärästi S-Bahn junilla, eli varmaankin on osa Frankfurtin työssäkäyntialuetta.

Niin kuin kaikkialla, täälläkin oli tori täynnä ihmisiä. Me oltiin taktikoitu, eli lähdetty liikkeelle aikaisin ennen aamiaista, niin nyt voitiin ostaa torilta aamiaistarpeet. Löydettiin mansikoita, nektariineja ja Apfelwein-juustoa. Me syötiin niitä tyytyväisinä puistonpenkillä, kunnes kirkon aamumessu loppui ja ikäihmiset valtasivat meidän istumapaikat. Ei meitä suoranaisesti työnnetty pois penkiltä, mutta ympärillä vellova saksalainen vanhusmassa teki selväksi että nuoripolvi saa siirtyä muualle.

Muualle sitten mentiin. Me oltiin kyllä jo ehditty syödäkin suurin osa eväistämme, eli vahinko ei ollut suuri. En oikein enää muista mitä Wiesbadenissa tehtiin. Ihan kiva kaupunki se joka tapauksessa oli. Kävelykatu, kivoja taloja, paljon ihmisiä. Me käytiin siellä tee-kaupassa josta ostettiin irtoteetä ja puuvillasuodatin minulle. Näitä teekauppoja on ilmeisesti jokaisessa Saksan kaupungissa. Hyvin hauskoja pikkukauppoja, sataa erilaista tee-lajiketta ja paljon erilaista tee-tilpehööriä tarjolla. Eikä mitenkään hirveän kallistakaan. Suosittelen Saksassa vieraileville teen ystäville.

Sateen yllättäessä me paettiin sisätiloihin vohvelia syömään:

Afgaaniravintolan vohvelit oli todella hyviä!

Siellä pohdittiin seuraavaa askelta, ja päädyttiin siihen tulokseen ettei sateessa kannata lähteä kiipeämään läheisen vuoren huipulle, vaikka siellä olisikin houkutteleva viinitarha ja uima-allas. Kumpikaan ei sateessa ole kovin houkutteleva, eikä näköalatkaan ole sateessa parhaimmillaan. Wiesbadenin varsinainen nähtävyys olisi ollut kylpylät ja kasinot, mutta ne ei kategoriana kiinnostaa kumpaakaan meistä (joka on oikeastaan sääli, Wiesbaden on Euroopan vanhimpia kylpyläkaupunkeja ja ainakin kylpylätarjonta on edelleen ensiluokkaista). Eli päätettiin ex tempore jatkaa Mainziin.

Me oltiin ostettu kahden vyöhykkeen ryhmäpäivälippu julkiseen liikenteeseen, eli Mainziin meno S-Bahnilla oli ilmaista. Tässä kuvassa Wiesbadenin juna-asema:

Täällä on selvästi panostettu asemien ulkonäköön.

Mainzista muistan vielä vähemmän, mutta kiva se oli. Tässä on joku patsas asia.

Seuraavassa kuvassa taustalla näkyvä katedraali on Mainzin päänähtävyys. Ihan komea pytinki, mutta nämä vanhat kirkot ovat aina vähän kyseenalaisia nähtävyyksinä. Onhan se uskomatonta miten näitä on pystytty rakentamaan ilman moderneja työkaluja, mutta toisaalta näitä ei ole ilmaiseksi tehty. Kuinkakohan moni työläinen kuoli tai kärsi nälkää tämänkin kirkon tekemisen takia? Olen lukemassa “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan” kirjaa, ja väkisin tuli mieleen että näiden mahtipontisten kirkkojen rakentamisessa on vähän samaa hulluutta kun Hitlerin Germania suunnitelmissa.

Nämä eriväriset tieviitat oli jännittävä erikoisuus. Meille ei missään vaiheessa selvinnyt onko näillä väreillä joku symboliikka. Sinisiä ja punaisia tieviittoja oli kumpiakin sekä kävely- että autoteillä ja merkit oli saman ikäisen oloisia. Joku merkitys niillä taatusti kuitenkin on.

Lopuksi käytiin tässä viihtyisässä ravintolassa syömässä pizza-tyyppistä saksalaisruokaa (lankun päällä ohut leipä jonka päällä juustoa, kanaa ja tomaattia) ja pastaa. Oikein mukava paikka ja hyvää viiniä.

Ihan kiva viikonloppu oli, mutta luulen että nämä kaksi kaupunkia jäävät toiseksi Heidelbergiin verrattuna. Frankfurt on toki täysin omassa sarjassaan.

Lama Burger Kingissä?

2009-07-01T21:17:00.001+02:00

Ilkka: Täällä ei ole Burger Kingissä mahdollisuutta ostaa plussa-ateriaa (suurempi juoma+ranskikset jollain rahasummalla). Sen sijaan on tarjolla säästöateria. Halutessaan sai viisikymmentä senttiä alennusta jos ottaa pienemmät lisukkeet.

Onkohan tämä laman merkki? Ihmiset eivät enää viitsi maksaa ekstraa isommista annoksista, mutta eivät kuitenkaan ole niin köyhiä että kehtaisivat pikaruokalassa sniiduilla ja ostaa säästöateriaa? Tai sitten kyseessä on kansanterveysteko reaktiona “Super Size Me” leffaan?

Joo, vähän on nyt blogin-täytettä…

Kesäsarja “Öko” 3/n: Tietokoneiden sähkönkulutus

2009-07-01T20:31:00.001+02:00

Ilkka: Olen huomannut että minä sammutan tietokoneen joka päivä töiden päätteeksi, mutta huonekaverini Paolo sammuttaa sen vain viikonlopuiksi. Alkuun pidin itseäni ekologisena skandinaavina, kun taas Paolo on luonnonvaroja tuhlaava etelä-Eurooppalainen, mutta en ole enää ihan varma. Olen ruvennut pohtimaan että ehkä Paolon strategia on järkevämpi. Tietokoneet tietysti kuluttaa aika paljon sähköä: Tilastokeskuksella mittasin työkoneeni vievän 66 wattia “tyhjäkäynnillä”, mutta vain viisi wattia sammutettuna (joo, leikin sähkönkulutusmittarin kanssa töissäkin—sellaisen sai Helsingin Energialta lainaksi ilmaiseksi). Eli 60 wattin ero. Jos olen toimistolta pois viisitoista tuntia arki-iltana, sammuttamalla koneen säästän vajaan kilowattitunnin päivässä. Se kuulostaa paljolta, mutta Suomen sähkönhinnalla se on vain yhdeksän sentin säästö yössä.

Tietysti sekin on säästöä, mutta kun tietokoneen käynnistämisessä menee aikaa, niin se ei ole ilmaista säästöä. Minulla menee yli viisi minuuttia käynnistää kone, kun Paololla menee alle viisi sekuntia. Lisäksi vielä ohjelmien sulkeminen ja uudelleen avaaminen vie aikaa. Minun laskujeni mukaan viisi minuuttia minun työaikaa, jopa harjoittelijapalkalla, on kahdeksankymmenen sentin arvoista. Eli sammuttamalla koneen yöksi säästän yhdeksän senttiä sähköä ja kulutan kahdeksankymmentä senttiä työaikaa. Aika tehotonta toimintaa! Toki voin hakea vettä odotellessani että kone käynnistyy, mutta silti jää sen verran odottelua että homma jää miinukselle.

Viikonloppuina säästö on tietysti suurempi, ja välillä kone pitää uudelleen käynnistää päivityksiäkin varten, eli viikonlopuksi koneen sammuttaminen varmaankin kannattaa. Mutta arkisin en ehkä sitä enää sammuta. Hommassa ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti mitään järkeä.

Tietysti tilanne olisi toinen jos kone käynnistyisi hiukan nopeammin, mutta kun ei. Työkoneeni on ihan uusi, mutta mittasin kännykän sekuntikelolla käynnistymisen kestävän yli viisi minuuttia.

Puistot

2009-07-01T12:05:00.001+02:00

Riikka: Jo käydessäni Berliinissä 2006, ymmärsin, että Saksassa ymmärretään puistojen päälle. Berliinin Volksparkeissa oli erittäin miellyttävää istuskella päivää ja iltaa herkkuja ja juomaa nauttien. Frankfurtissakin puistot ovat arvossaan. Koko keskusta-aluetta kiertää melkein yhtenäinen puisto, jota reunustavat puut blokkaavat kaupungin mölyt ja melut. Kaupungin pohjoisosissa on muutama jätti-iso puisto, joissa on upeasti hoidettu nurmikko.

Puistoissa on myös taajaan laitettu vesilammikoita ja suihkulähteitä, jotka ihastuttavat. Puistoissa on paljon lenkkeilijöitä ja usein ihmiset pelaavat jotain.

Tässä näkyy Mainin varrella olevaa puistoa. Nurmikko ei ole yhtä hyvin hoidettu kuin isoissa puistoissa.

Tässä olemme sushi-skumppa -piknikillä Westendissä sijaitsevassa Grüneburgparkissa. Puistoa riitti silmänkantamattomiin.

Tämä oli itse asiassa aivan Goethe Unin vieressä. Puistosta löytyi myös korealainen puutarha.

Tässä otoksia keskustaa kiertävästä puistosta. Puisto on melko kapea ja erittäin pitkä.

Puut ovat puistoissa myös upean isoja ja näyttäviä. Melkein jokaiseen tekisi mieli kiivetä!

Tämän puiston kupeesta alkaa Frankfurtin pisin katu, Bergerstraße. Kadun varrella on kauppoja, kahviloita ja ravintoloita vierivieressä ja kadun pohjoispäästä löytyy Apfelwein-ravintoloita ja vanhoja taloja. Kadun alkupäässä on herttainen aidattu puutarha, joka on auki vain päivisin ja suljetaan pimeän tullen. Puutarhassa on valtavasti värikkäitä kukkia. Puutarhan nurkkaan on kyltein rajattu alue, joka on tarkoitettu vanhuksille. Kylteissä luvataan, että nurkka on rauhaisa paikka. Käydessämme puutarhassa nurkassa aikaansa vietti shakkia yksikseen pelaava herrasmies ja muutama vanha rouva. Hauskaa, että heille on varattu oma nurkka, vaikka keski-ikä puutarhan nurkassa ei varmastikaan ollut muuta puutarha-aluetta korkeampi. Samaisen puutarhan sisältä löytyy myös kiinalainen puutarha. Puroja, joita ylittää pienet sillat, lammikoita, joissa ui kaloja sekä kiinalaishenkisiä rakennuksia.

No nämä kuvat eivät anna kovin hyvää ajatusta puutarhan tunnelmasta, sillä puutarha oli oikein hieno!

Yritimme kävellä koko Bergerstraßen päästä päähän, mutta katu ei tuntunut loppuvan koskaan ja helle verotti voimat. Olimme kävelleet jo Bornheimin kaupungin osaan ja joutuneet ulos kartalta ja niinpä päätimme lähteä läheiseen Günthersburgparkiin. Alue vaikutti lapsiperheiden keskittymältä ja ajatuksemme sai vahvistuksen kun saavuimme puistoon. Puisto oli täynnä sunnuntai-iltapäivää viettäviä lapsiperheitä. Perheet olivat kokoontuneet yhteisille piknikeille ja lapset pelailivat sivistyneesti palloa.

Vasemmalla näkyy grillikatos, joka oli aivan tupaten täynnä.

Viereisessä kuvassa on lapsille tarkoitettu suihkulähdealue. Suihkulähteen pohjalla ei ole vettä, mutta vesi ruiskuaa keskellä ja reunoilla olevista patsaista. Keskipatsaan sisällä oli vielä vesiliukumäki. Kyllä harmitti, ettei ole lapsi!

Vielä täytyy muutama puisto testata tai ainakin viettää enemmän aikaa näissä puistoissa. Puistossa on ihmisen hyvä olla!

Kesäsarja “Öko” 2/n: Hiukkaspäästöt

2009-06-30T20:53:00.001+02:00

Ilkka: Saksassa on useita kaupunkeja joissa keskusta on määritelty Umwelt-alueeksi, joiden sisälle saa ajaa vain autolla jonka hiukkaspäästöt ovat pienet. Frankfurtin keskusta on yksi tällainen alue, eli kaupunkiin ei ole asiaa millä tahansa autoromulla. Rajoitus koskee myös turisteja, eli Suomesta Frankfurttiin ajavan pitää pysähtyä matkanvarrella hakemaan ympäristötarra.

Autoihin voi katsastuksen tai huollon yhteydessä hankkia ympäristötarran, jonka väri riippuu hiukkaspäästöjen määrästä. Värejä on kolme: punainen, keltainen ja vihreä. Osa autoista saastuttaa niin paljon ettei saa mitään näistä. Silloin se pitää kai myydä jollekin maalaiselle jolla ei ole asiaa kaupunkiin.

Tällä hetkellä myös punaisella tarralla saa tulla keskustaan, mutta rajaa nostetaan parin vuoden välein. Jossain vaiheessa vain vihreät autot ovat sallittuja, joka näköhavaintojen perusteella rajaa ihan järkevänkin näköisiä autoja ulkopuolelle.

Nerokas keksintö saksalaisilta! Hiukkaspäästöthän ovat ongelma nimenomaan kaupungeissa. On paljon tehokkaampaa rajoittaa hiukkaspäästöjä kaupungeissa kun tiukentaa kansallisia rajoituksia.

Kesäsarja “Öko” 1/n: Vesimittari

2009-06-25T21:52:00.001+02:00

Olen Hesarista oppinut että kesäisin kuuluu olla sarjoja, kuten “Missä sauna on?” tai “Palautuspullojen jännittävä elämä”. Nämä sarjat koostuvat käsittääkseni useista artikkeleista, joiden yhdistävänä tekijänä on sama aihepiiri ja ettei mikään niistä ainakaan yksinään ylittäisi uutiskynnystä. Joka tapauksessa tällaisia sarjoja kuuluu kunnioitettavissa julkaisussa olla, joten luonnollisesti Ilkka Frankfurtissa noudattaa tätä hienoa perinnettä. Eli siis nyt alkaa Öko-, eli suomeksi Eko-, sarja.

Ensimmäisenä aiheena on vesimittari. Tässä asunnossa on huoneistokohtainen vesimittari. Se on ovelasti sijoitettu kylppäriin, vessanpöntön viereen, mistä sen taatusti näkee joka päivä. Eli tahtomattaankin joutuu seuraamaan omaa vedenkulutusta.

1.6 kun tänne muutettiin, mittari näytti 666,6 kuutiometriä.

Nyt, 25.6, mittari näyttää 671,2 kuutiometriä.

Eli me ollaan käytetty 4,6 kuutiometriä vettä 25 päivässä. Eli me käytetään vesijohtovettä keskimäärin 92 litraa per henkilö per päivä. Motivan mukaan suomalaiset käyttävät keskimäärin 155 litraa päivässä, josta tosin on 20 litraa pyykinpesu varten. Mutta silti ollaan siis selvästi keskiarvon alapuolella. Tavoitetaso on 130 litraa, eli vaikka ottaa huomioon pyykinpesun, me ollaan 18 litraa tavoitetasonkin alapuolella!

En ole varma, kun Suomessa meillä ei ollut vesimittaria, mutta luulen että olen aina aikaisemmin ollut keskiarvoa suurempi veden kuluttaja. Nautin pitkistä suihkuista aamulla. Mutta tämä vesimittari muistuttaa jatkuvasti vedenkulutuksesta, ja sen takia pidän nykyään suihkua aina puolella teholla.

Periaatteessa me maksetaan vedestä, mutta en tiedä mitä se maksaa enkä ole yhtään laskua vielä nähnyt. Eli en usko että kyseessä on taloudellinen insentiivi. Asioiden mittaaminen itsessään vaikuttaa käytökseen. Samalla tavalla kun askelmittari lisää kävelyä, vedenkulutusmittari vähentää veden käyttöä.

Hieno Öko-teko Saksalta!

Kävelyä

2009-06-24T18:35:00.001+02:00

Riikka: Frankfurt on sen verran kompakti paikka, että kävellä voi kaikkiin oleellisiin paikkoihin (ainakin siis meidän kotoa). Kävelenkin usein Ilkan töiden lähelle syömään lounasta yhdessä Ilkan kanssa. Se on mukavaa, koska tulee liikuttua, nähtyä ihmisiä ja saa hetken hengähdyksen gradun teosta. Ainoa kävelijää kiusaava tekijä on yksityisautojen ylivalta. Ilmeisen huolella kaikki liikennevalot ovat suunniteltu niin, että autoilla on optimaalista. Kävelijä saa odottaa joka valon vaihtumista piinaavan pitkiä hetkiä. Sitä on kuitenkin painotettava, että täällä on Helsinkiin verrattuna aivan toisella tavalla laitettu kävelijäalueita, jonne sitten autot eivät pääse lainkaan. Onkin helpompi hengittää, kun kävelee näitä kauppakatuja pitkin, vaikka reitti pitenisikin.

Päätimme viime sunnuntaina lähteä pikkuiselle kävelylle tavoitteena nautiskella jätskit matkan varrella. Näytin ensin Ilkalle paikan, jossa hän ei vielä ollut käynyt (lähellä oleva paikallinen ympyrätalo) ja päädyimme siten kävelemään Mainin rantaa pitkin pois päin keskustasta. Emme kumpikaan ollut siellä ollut, joten kaikki edessä oli tuntematonta. Löysimme hauskan Mainin rantaa mukailevan puiston, joka oli täyttynyt lähinnä lenkkeilijöistä. Kävelimme puistoa yhä pidemmälle ja pidemmälle, koska ikään kuin etsimme vielä sitä jäätelöä ja toisaalta uteliaisuuden takia emme malttaneet kääntyä takaisin. Vastaan tulikin pari ravintola/hotellikeskittymää. Jatkoimme edelleen kävelyä periaatteella: “koska olemme nyt näin pitkälle tulleet niin katsotaan nyt samalla mitä edestä löytyy”. No eipä sieltä kummoistakaan sitten löytynyt muutama tyhjä jalkapallokenttä ja kanava. Uhkaavan tummat pilvet tosin tulivat koko ajan lähemmäs ja lähemmäs.. ja niinhän siinä sitten kävi, että jäimme ukkosmyrskyn alle ja kastuimme aivan likomäriksi kävellessämme pitkää puistotietä takaisin kotiin.

Eipä se haitannut, oikeastaan on aika vapauttavaa kastua täysin (varsinkin kun oli menossa kotiinpäin). Sitä paitsi teekupponen ja kuivat verkkarit tuntuvat paljon suloisemmalta,kun ensin kastuu täysin.

Pesula

2009-06-22T22:16:00.001+02:00

Ilkka: Yleisön pyynnöstä mentiin tänään pesulaan. Se oli ihan kiva, juuri sellainen kun voisi kuvitella. Paljon pesukoneita, jonkun verran asiakkaita, kuivauskoneita, ym. Pesu maksoi kolme ja puoli euroa per koneellinen. Kuivauksessa tosin säästettiin ja tuotiin vaatteet kuivumaan kotiin (euron säästö!), vaan lakanat kuivattiin koneellisesti. Kai se säästää ympäristöäkin.

Huomattavasti kiinnostavampaa on tämä animaatio joka on kuvattu samassa pesulassa:

http://www.sightseeker.de/index.php?id=30&show=20641

Riikka löysi sen netistä kun haki tietoa siitä pesulasta.

Widsets ja hakukoneet

2009-06-22T22:01:00.001+02:00

Ilkka: [Tämä teksti on vahvasti nörtti-kategoriassa, eikä esimerkiksi isovanhempien tarvitse tätä edes yrittää ymmärtää.]

Suuressa viisaudessaan Nokia lopetti Widsets -palvelun samalla kun lanseerasi OVI kaupan. Virallisesti Widsets "integroitiin" OVIin, mutta kun OVI kaupasta ei löydy mitään Widsetsin tyyppistä niin olisi ehkä rehellisempää myöntää että Widsets on lopetettu.

Tämä on hyvin valitettavaa, Widsets oli hyvä palvelu enkä ole löytänyt sille sopivaa korvaajaa, mutta asia ei sinänsä liity tämän blogin varsinaiseen teemaan. Kirjoitan siitä nyt kuitenkin, kun olen huomannut että tänne eksyy paljon Widsetsiä ihmetteleviä ihmisiä.

Blogissa on statcounter, jonka avulla kuka vaan voi seurata tilastotietoja blogin lukijoista: miltä nettisivulta he tulevat, mitä selainta käyttävät, mistä ovat, yms. Sieltä voi seurata myös millä hakusanoilla tänne löydetään hakukoneilla. Sieltä huomasin että tänne on eksynyt neljätoista ihmistä jotka ovat etsineet tietoa Widsetsistä, hakusanoilla "widsets takaisin", "widsets lopetettu", "widsets korvaaja", ym. Selvästi on muitakin jotka kaipaavat Widsetsiä. Jos joku tietää jonkun sopivan korvaajan, voisi jättää tähän kommenttina vinkin. Siitä hyötyy minun lisäkseni ehkä myös nämä satunnaiset googlettajat.

Muita hakusanoja joilla tänne on löydetty:

vesijohtovesi frankfurtissa
sisäänrakennettu modeemi
sää frankfurtissa
pesula
isic kortti
internetyhteys sim
handkäse mit musik
Euroopan keskuspankki lakko
akuutti allergia kohtaus

Näistä osa varmaan löysi etsimänsä (esimerkiksi "vesijohtovesi" kirjoitukseni oli varmaan hyödyllinen), mutta ainakin tuo "akuuttia allergia kohtausta" selvittävä joutui pettymään. Ylivoimaisesti suosituin hakusana on kuitenkin "ilkka frankfurtissa". Ilmeisesti blogilla on aktiivilukijoita jotka tulevat tänne aina googlen kautta. Mielenkiintoista kyllä, kaikki jotka ovat tulleet hakokoneen kautta ovat käyttäneet Googlea. Selaimien osalta tilanne on paljon sekavampi, kaikki viisi yleisintä selainta (IE, Firefox, Chrome, Opera, Safari) ovat edustettuina. Hyvin jännää.

Juhannus 2

2009-06-21T19:03:00.001+02:00

Ilkka: Tuo ensimmäinen juhannus-blogiteksti oli kännykällä kirjoitettu ja lähetetty, eikä se ole ihan täydellinen kuvaus viikonlopun tapahtumista. Twitter päivityksistä on voinut lukea mietteitä ja kuvauksia jo viikonlopun aikana, mutta tässä kirjoituksessa tuon hiukan lihaa niiden Twitter-luiden ympärille.

Juhannus ei ole EKP:n tunnustama juhla, joten perjantaina oli normaalityöpäivä. Lähdin kuitenkin töistä juhannuksen kunniaksi jo puolikuudelta, puoli tuntia normaalia aikaisemmin. Kun en ollut muistanut antaa Riikalle tarpeeksi talousrahaa (Nordean kortilla nostot on maksullisia, joten Riikan kannattaa siirtää rahat minun tilille josta voin nostaa ne ilmaiseksi Deutsche Bank –kortillani ja antaa Riikalle), meidän piti käydä kaupassa ennen juhlinnan alkua. Kaupasta haettiin tarvittavat juhannusherkut: kuohuviiniä, olutta, mansikoita, Appenzeller-juustoa, “grilli”-ruokaa, omenvaviiniä, yms. Näiden eväiden turvin päästiin aloittamaan juhannuksenvietto jo ennen seitsemää paikallista aikaa, vain hiukan sen jälkeen kun Suomen lipun päivän liputuksen olisi pitänyt alkaa.

Pienen mansikka-alkupalan jälkeen otettiin muutamat oluet mukaan ja haettiin Kebab-ravintolasta dönerit ja siirryttiin Mainin rantaan nauttimaan auringosta.

Sää oli hyvä, ainakin verrattuna Suomen juhannukseen (muiden kommenteista päätellen). Varsinaista juhannustunelmaa ei tosin oikein tullut, kun kukaan muu ei ymmärtänyt sitä juhlia. Saksassa kun tätä juhlaa ei oikeastaan tunneta. Juhannus on ilmeisesti puhtaasti pohjoismainen harrastus.

Tämä kuva otettiin rannasta. Taustalla näkyvä jättimäinen torni on rumuudessaan mielenkiintoinen. Se luo jännittävän kontrastin sen edessä olevan roomalais-tyylisen kirjaston kanssa.

Perjantaina ei paljon muuta sitten tehtykään. Syötiin ja juotiin vähän lisää, ja kierrettiin asuntomme ympärillä olevassa Ebbelwoi viertelissä aistimassa tunnelmaa (oli taas vaihteeksi polttariporukoita liikenteessä), mutta baarin meno tai muutenkaan pidempi valvominen ei houkuttanut.

Lauantaina oli viikonlopun kohokohta, Schweizer Strassefest, Sachsenhausenin kesän tärkein katujuhla. Tuttuun tapaan siellä oli runsaasti ruoka- ja juomakojuja, ihmisiä ja iloista mieltä. Sääkin suosi: muutamaa lyhyttä sadekuuroa lukuun ottamatta sää oli kuivaa ja tarpeeksi lämmintä.

Mikään hellesää ei tosin ollut, kuvat on lavastettu siinä mielessä että Riikka otti takin pois kuvaa varten.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, oli Audi ilmeisesti sponssanut näitä juhlia. Iltapäivällä kadun läpi kulki paraati, jossa suurinta roolia edustivat erilaiset Audit.

Ilmeisesti näihin autoihin pääsi matkustajaksi voittamalla arvonnan (tai ehkä ostamalla auton?). Joka tapauksessa alueen läpi meni ainakin tusinan verran Audeja joiden matkustajat vilkuttivat innostuneina kummastelevalle yleisölle, istuivat noloina ikkunat kiinni tai jotain siltä väliltä. Outo ilmestys joka tapauksessa.

Toki paratiin kuului myös muita. Lähinnä Meksiko-aiheisia tanssijoita. Lisäksi tämä karvainen asia. Sen symboliikka ei avautunut meille.

Kuten näissä tapahtumissa kuuluu, me luonnollisesti syötiin hyvin. Herkullisia minidonitseja ja tällainen jättimäinen lihavarras:

Lihakoju mainosti myyvänsä kaupungin pisimpiä vartaita, eikä meillä ole syytä epäillä väitteen todenperäisyyttä.

Muutamia tunteja kierrettyämme kävimme kotona lepäämässä. Parin tunnin päivälevon jälkeen lähdettiin samaan osoitteeseen uudestaan, tällä kertaa tavoitteena löytää muut harjoittelijat. Ne löytyivätkin yllättävän helposti, vaikka tässä vaiheessa iltaa juhlissa oli jo ruuhkaksi asti ihmisiä.

Katujuhlista jatkettiin jonkun tyypin synttäreille. Tämä oli jo ainakin toinen kerta kun me mennään jonkun käytännössä tuntemattoman jampan synttäreille. Joku tuntee päivänsankarin sen verran hyvin että on saanut kuulla missä ja koska juhlat on, ilmoittaa juhlista muille ja sitten kaikki menevät sinne. Onneksi nämä juhlat ovat aina baareissa, niin voi teeskennellä olevansa siellä muuten vaan eikä tarvitse paljastaa olevansa kutsumaton vieras.

Nämä juhlat olivat idässä, autokauppa-alueella. Yökerho oli näppärästi sijoitettu Honda-kaupan yläkertaan. En tiedä minkä takia, en ymmärrä miksi Honda haluaisi baarin autokauppansa yläkertaan. Baarin alakerrassa oli vartija varmistamassa ettei vieraat sotke autoja. Hyvin omituinen ratkaisu. Baari oli loppuen lopuksi ihan tyydyttävä: musiikki ei ollut niin kovalla etteikö voisi jutella, yläkerrassa oli vapaita sohvia, ei ollut sisäänpääsymaksua tai pakollista narikkaa ja olut maksoi vain kolme euroa. Ihan hyvä paikka. Eli baari ei ollut oleellisesti huonompi paikka istua kuin oma koti. Suurena plussana se että vaikuttaa olevansa sosiaalinen, vaikkei menekään tanssilattialle ihmismassojen sekaan vellomaan.

Kotimatkalla baarista näkyi tämä älytön Hummeri-limusiini:

Harvinaisen mauttoman näköinen asia.

Ennen kotiin menoa käytiin toisessa naapuri-Kebabilassa. Meidän perus-Kebabillan myyjä on ylitsevuotavan ystävällinen, innostuu aina kun ymmärtää meidän (=Riikan) saksaa. Tämä myyjä oli hyvin erilainen. Kun me tilattiin dönerit, se paheksui kovaan ääneen miten on “töitä, töitä, aina vaan töitä”, joka vaikutti hiukan oudolta, etenkin kun ravintola näytti siltä ettei siellä muita asiakkaita ole vähään aikaan käynyt. Tuli jotenkin syyllinen olo, mutta kai se mies piti ravintolaansa auki lähinnä siinä toivossa että joku (kuten me) tultaisiin ostamaan jotain. Samalla kun mies teki meidän ruuat se siivosi pois esillä olevat tuotteet—ehkä se oli nukahtanut ja ravintolan olisi pitänyt olla jo suljettu tunteja aikaisemmin. Oli miten oli, ruoka oli ihan hyvää. Hyvä päätös juhannukselle.

Ei tämä elämääni paras juhannus ollut, mutta ihan hauska kumminkin.

Juhannus

2009-06-20T14:11:00.000+02:00

Ilkka:

Ollaan juhannuksen kunniaksi Schweizer Straßefestissä. Ilmeisesti Audi sponssaa?

Juhlan pilkahduksia

2009-06-17T16:45:00.001+02:00

Riikka: Aurinko lämmittää ja katselen Mainin yli vastarannalle; taas pystytetään telttakojuja. Täällä siis ilmeisen tosissaan otetaan kesäkaudesta kaikki irti. Joka viikko nostetaan ruokakojut pystyyn jonnekin. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on ainakin Mainin ranta ja tapahtuma joku yritysten välinen juoksumittelö (JPMorgan Chase Corporate Challenge). Ilmeisesti nämä kojut ovat yritysten pystyttämiä promo-tarkoituksessa. Vielä ei niissä näy ihmisiä, mutta illalla lienee tapahtuma iloillimmillaan. Itse juoksu alkaa 19.30 Ilkan työpaikan lähettyviltä ja eri yritysten joukkueet juoksevat 5,6 kilometriä kaupungin halki. Mutta mistään pikkutapahtumasta ei olekaan kyse, ilmeisesti n. 100 000 katselijaa odotetaan seuramaan juoksua! (Hih, Ikean joukkueen sinikeltapaitaiset edustajat tulivat juuri viereeni kastamaan jalkansa veteen:)

Lauantainahan onkin sitten suomessa juhannus; makkaraa ja olutta kuluu. Täällä ei perjantai tietenkään ole vapaa, mutta lauantaina pääsemme mekin nauttimaan makkara+olut yhdistelmästä. Silloin on kaupunginosamme, Sachsenhausenin, kyläjuhla; Schweizer Straßenfest. Ohjelmakuvaus lupaa ainakin herkkuja ja musiikkia kaduntäydeltä. Tämä onkin elämäni ensimmäinen juhannus kaupunkiolosuhteissa. Rantasaunomista on kyllä ikävä, se on myönnettävä, mutta ei tämä todella vaikuta lainkaan hassummalta idealta viettää kesälauantai, vaikka juhannus jääkin väliin. Ja mitä nyt olen facebook-statuksista observoinut, Suomessa saadaan nauttia juhannusta lokakuuhenkisessä säässä ja uudet perunatkin meinaa loppua kaupoista(!).

Tapahtumia on erityisen paljon (Ilkan mentorin mukaan), koska Frankfurt on yhdistelmä eri kyliä, ja jokaisella kylällä on oltava omat pirskeensä. Se on hyvä, sillä pienetkin häppeningit piristävät fiilistä, vaikka eivät nämä päivät täällä nyt vielä ainakaan niin kovin arkiselta pakerrukselta tunnukaan.

Ilkka: Kun tulin töistä nämä juoksijat olivat ryhmittyneet Eurotheumin ympärille:

Pikaisesti laskettuna niitä oli tosiaan vajaa sata tuhatta (rintalappujen numeroiden jakauman perusteella ainakin). Pääsin kuitenkin kotiin, ihmismassat oli aidattu jalkakäytävän ulkopuolelle.

Pyykit

2009-06-15T21:32:00.001+02:00

Ilkka: Tämä on sarjaa “niin arkinen ettei voi kiinnostaa ketään”, mutta kirjoitan nyt kumminkin kun kommentoijat väittävät näistä pitävän.

Meillä on korttelin päässä itsepalvelupesula, mutta emme ole sitä vielä käyttäneet. Me suunniteltiin menevämme eilen, mutta se onkin suljettu sunnuntaisin (Lonely Planetin mukaan, paikan päälle ei menty asiaa toteamaan). Kun itsepalvelupesulassa pitää olla paikan päällä valvomassa vaatteita, on sinne vähän tylsä mennä yksin. Niinpä Riikka päätti pestä vaatteita nyrkkipyykillä. Riikka innostui niin että vaateita kertyi pari muovipussillista ja näytti jo siltä että pitää mennä pesulaan niitä kuivaamaan, mutta sitten keksittiin että nehän voi ripustaa kuivumaan. Asunnossa ei ole pyykkitelinettä, mutta henkareita on sitäkin enemmän.

Jee! Arkinen ongelma ratkaistu. Kiinnostaako muka jotain?

Riikka: Se on tähän vielä todettava, että esiäitieni pisteet nousivat, kun rutistin pyykkiä kuivaksi. Uh, hidasta&raskasta hommaa!!

Heidelberg

2009-06-13T09:16:00.001+02:00

Ilkka: Kokeilen nyt tällaista live-bloggausta, eli päivitän tänne päivänmittaan lisää tekstiä.

(kello 9:03) Nyt ollaan lähdössä Heidelbergiin. Darmstadt reissusta viisastuneina meillä on nyt optimaaliset liput. Meillä on Schönes-Wochenende (iloinen viikonloppu) liput, 37 eurolla viiden hengen ryhmä voi matkustaa koko päivän tavallisilla (ei nopeilla IC ja ICE) junilla. Frankfurtin päärautatieasemalta ostettiin tandoorikana wrappi ja tuoretta appelsiinimehua. Kummatkin olivat pettymyksiä, vetinen wrap ja kitkerä mehu. Mutta se on ehkä vaan hyvä, Heidelberg vaikuttaa suhteessa paremmalta? Sää on hyvä ja ollaan junassa matkalla Heidelbergiin!

(kello 12:15) Saavuttiin Heidelbergiin. Kroisantti kahvien jälkeen lähdettiin tepastelemaan kohti Heidelberg Schlossia (linna) kohti. Oikein hauskan näköinen linna. Mark Twain kommentoi sitä näin:

...Out of a billowy upheaval of vivid green foliage ...rises the huge ruin of Heidelberg Castle, with empty window arches, ivy-mailed battlements, moldering towers—the Lear of inanimate nature—deserted, discrowned, beaten by the storms, but royal still, and beautiful.

Heidelbergissä on ilmeisesti Euroopan pisin kävelykatu. En tiedä onko oikeasti pisin, mutta ainakin se on riittävän pitkä. Kaupunki säästyi toisesta maailman sodasta vähin vaurioin, jonka takia Yhdysvallat perusti tänne sotilastukikohdan. Kaupungin 120,000 asukkaasta käsittääkseni 30,000 on opiskelijoita ja 30,000 amerikkalaisia.

(Kello 14:38)

Nyt ollaan taas kaupungissa. Oli ihan kiva linna.

Riikkaa harmittaa kun nörtteilen kokoajan, mutta pitää tällaistakin kerran kokeilla. Kun on kerran niin näppärä miniläppäri.

(kello 17:44) Aktiivisen kiertelyn jälkeen siirryttiin Starbucksiin lepäämään. Turistina toiminen on raskasta.

Seuraavaksi lähdetään joen toiselle puolelle, sieltä pitäisi olla hienot näköalat joen yli Heidelbergin vanhaan keskustaan ja linnalle. Vielä viimeinen kuva linnasta:

(Kello 19:29)

Joen toisella puolella kiivettiin Philosopherswegille, filosofin polulle, nimetty ilmeisesti Hegelin kunniaksi joka siellä inspiroitui. Sinne kiivettiin tällaista kapeata kiemurtelevaa vallihautaa ylös.

Sieltä oli oikein kivat näkymät:

Nyt on pakolliset turistirysät nähty. Kello on puoli kahdeksan, junat kulkevat tunnin välein melkein puoleen yöhön saakka. Voi rauhassa istuskella kaupungilla ja lepuuttaa väsyneitä jalkoja. Yliopistokaupunkina täällä pitäisi olla hyvä baarivalikoima, Lonely Planetkin kehui pub-crawl mahdollisuuksia. Toistaiseksi ei näytä kovin erityiseltä, suuri osa pubien asiakkaista on keski-ikäisiä (tai huomattavasti sitä vanhempia) turisteja. Saa nyt nähdä miten kaupungin atmosfääri muuttuu illan mittaan.

Olen nyt laittanut kännykän offline-tilaan, eli Google Maps sijaintini ei nyt päivity. Kartassa näkyy sijainti kolme tuntia sitten Alte Brücken kupeessa. Kartalla paikka näyttää erehdyttävästi Frankfurtin kodiltamme, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

(kello 21:36) Iltaa kohti kansa on nuorentunut ja meno villiintynyt. Ei tämä nyt miltään opiskelijakaupungilta erityisemmin näytä, mutta voi tietysti olla että ne on kaikki kesällä muualla. Ihan hauska paikka.

Täällä on paljon koiria. Saksalaiset (ja täkäläiset jenkit) kulkevat koiriensa kanssa täällä kaikkialle. Koiria tuodaan baareihinkin, ja joissain baareissa on tarjolla juomaa myös koirille.

Voi tosin olla että tämä karvainen ystävä ei pubien ruuhkasta pidä. Beagleja näkyy Frankfurtissa, mutta ne on sellaisia joilla on luonnottoman pitkät raajat. Toista tämänlaista ei ole täällä näkynyt.

(kello 23:16) Nyt ollaan junassa. Oli tarkoitus mennä 22:20 junalla, mutta myöhästyttiin vähän niin lähdetään vasta 23:25. Ei se mitään, ehti syödä hampurilaisen ja suklaamuffinin. Nyt on ihan hyvä mieli.

Heidelberg on oikein kiva kaupunki. Sopiva päivämatkakohteeksi, en tiedä olisiko siellä useammaksi päiväksi mielekästä tekemistä. Baareissa olisi voinut varmasti notkua pidempäänkin, mutta luulen että me nähtiin päivänäkemiset aika kattavasti.

“Blogs and kisses!”

Ryanair

2009-06-12T22:29:00.001+02:00

Olen nyt ruvennut selvittämään lentoja Suomeen. Elämä olisi helpompaa jos näitä halpalentoyhtiöitä ei olisi ollenkaan. Ryanair lentää Frankfurtista Suomeen, Tampereen kentälle. Mainostavat lentolipun hinnaksi 3,79€. Siinä on aika paljon eroa Finnairin 98 euron lippuihin. Ero kavenee kun ottaa huomioon verot ja varausmaksut, jotka nostavat Ryanair lipun 27 euroon. Matkalaukusta saa maksaa kympin lisämaksua, eli yhteensä 37 euroa Ryanairin pussiin. Lisäksi, kun Ryanair lentää Hahnin kentältä Tampereelle tulee kummassakin päässä noin neljäntoista euron matkat kentän ja kaupungin välillä. Silti hintaeroa on vielä 33 euroa.

Tämän pitäisi olla loistava uutinen, voin säästää melkein 70 euroa normaali hintoihin verrattuna! Mutta jostain syystä koko ajatus on epämiellyttävä. En oikein tiedä miksi, sehän on vaan hyvä että yhtiö harrastaa hintadiskriminaatiota. En minä halua maksaa siitä että koneessa saa pahaa ruokaa, mieluummin säästän ne kymmenen euroa ja syön kentällä parempaa ruokaa halvemmalla. Mutta nyt kun on relevantti vaihtoehto jossa voisin kivasti säästää rahaa, niin en sitä halua käyttää. Omituista.

Kai siinä on se että ihminen kokee monta pientä maksua ikävämmäksi kun yhden ison. Jotenkin pitäisi tajuta ettei sillä ole väliä kuinka monesta osatekijästä hinta muodostuu, vain lopullisella summalla on varsinaisesti merkitystä.

Toki on myös se, että Ryanairillä matka kestää vähän pidempään, muttei ero ole kuin muutamia tunteja ja sen voi varmaan nipistää työajasta. Eikä minun aika nyt varmaan niin arvokasta ole, etteikö kolmen kympin säästön takia voisi pari tuntia pidempään istua junassa.

Vesi

2009-06-11T20:26:00.001+02:00

Ilkka: Meidän talossa vesijohtovesi on oudon makuista. Ei se suoranaisesti pahaa ole, eikä taatusti mitenkään epäterveellistä, mutta maku on hiukan outo. Deragissa vesi maistui paljon paremmalta, niin vika ei varmaankaan ole Frankfurtin vesilaitoksessa vaan tämän talon putkistossa. Voi olla ettei täällä ole tehty kunnollista putkiremonttia sotien jälkeen. No, joka tapauksessa ollaan sen takia ruvettu ostamaan pullovettä juomavedeksi. Lähikaupasta saa puolitoista litraa 19 sentillä (plus n. 25 senttiä panttia). Hinta on sen verran matala, ettei ole minkäänlaista taloudellista insentiiviä juoda pahaa vettä (tai ostaa suodatinta—halvimmat ovat pari kymppiä, enkä usko että me sataa pulloa tulla ostamaan). Lähinnä veden ostaminen on vaivalloista, kun pitää kantaa painavat vesipullot kotiin ja viedä tyhjät takaisin kauppaan. Suomen hyvä vesijohtovesi on sellainen rikkaus, jota ei oikein osaa arvostaa tarpeeksi ennen kun asuu paikassa jossa sitä ei ole.

(Toim. huom.: Nämä pari viimeistä tekstiä ovat olleet aika tyhjänpäiväisiä, josta lukijoille pahoittelut. Ei vaan ole ollut mitään erityistä inspiraatiota, mutten ole halunnut blogia kokonaan kuitenkaan hylätä.)

Autoja

2009-06-10T18:44:00.000+02:00

Ilkka: Täällä on hävyttömän paljon hienoja autoja. En nyt mitään tilastoja ole hakenut, mutta se pistää silmään vaikken mikään auto-tietäjä ole. Esimerkiksi Porscheja on nyt matkalla töistä joelle näkynyt 10 (on toki muitakin hienoja autoja, mutta Porsche on helppo jopa minun tunnistaa ja laskea). Eli kymmenessä minuutissa yhtä monta Porschea. Omituista. Suomessa niitä näkee ehkä kerran päivässä.

Ei sinänsä yllättävää, on tietysti monta syytä minkä takia täkäläinen autokanta on hienoa: Suomeen verrattuna matala autovero (tai jopa subventaatiot nyt elvytystoimena), pankkiirien korkeat palkat, vahva autokulttuuri, nopeusrajoitusten puute moottoriteillä, jne.

Silti, jännää.

Viikonlopun tunnelmaa; Darmstadt

2009-06-08T11:35:00.001+02:00

Riikka: Ilkan mentori ehdotteli viime viikolla Ilkalle erinäköisiä potentiaalisia retkikohteita lähellä ja kauempanakin. Lauantain tyydyimme kuitenkin Frankfurtin tarjontaan, joka osoittautui oikein mukavaksi. Ostettuamme uuden paistinpannun Galleria Kaufhofista hengähdimme Konstablerwachen torilla. Mutta emme suinkaan torikahvilla vaan toriomenaviinillä. Siinä missä suomalaisella torilla on torikahvila, on saksalaisella torilla toriviinilä. Kojut ja niiden auringonvarjot olivat niin kiinni toisissaan, että sateesta huolimatta pysyimme kuivina. Hyvin lauantaimainen kokemus.

Tässä soitan Apfelweinin ääreltä isälle 65-vee onnittelupuhelun.

Sunnuntaina päätimme sitten lähteä mentorin ehdottamaan Darmstadtiin. Darmstadt on 140 000 asukkaan erittäin vanha kaupunki puolentunnin S-bahn matkan päässä. Luvassa oli lähinnä hienoja Jugend-rakennuksia. Saavuimme puolen päivän aikaan perille ja lähdimme ilman karttaa suunnistamaan kohti näkemisen arvoisia paikkoja.

Varsin tylsän kävelyn päätteeksi saavuimme vihdoin Luisenplatzille, jossa kohtasimme minimaalisen hollantilaishenkisen torin. Istahdimme tietenkin heti aloillemme ja Ilkka sai nauttia olusensa kengänmuotoisesta lasista.

Matkaevääksi oli ostettava (!) 200g Goudaa.

Tästä lähdimme umpimähkään kävelemään kohti art Nouveau –aarteita, Mathildenhöheä. Kävi kuitenkin niin, että hetken käveltyämme alkoi sataa sen verran rankasti, että oli aivan pakko mennä syömään. Istahdimme hyvin Saksantuoksuiseen ravintolaan, jossa joimme paikan itse tekemää olutta ja söimme ribsejä ja schnitzeliä. Niin suolaista, että olutkin maistui raikkaalta!

Ruualla luimme wikitravelista, että ekstaasi-huume on kehitelty Darmstadtissa.

Mathildenhöhe oli aivan viehättävä paikka. Mäellä oleva art Nouveau rakennus on vanha taitelijoiden paikka. Sateen tauottua kiertelimme ja ihastelimme hyvin hienoja rakennuksia ja taideyksityiskohtia.

Päärakennuksessa on vaihtuva taidenäyttely. Torni on nimeltään Hochzeitsturm.

Kuvan ulkopuolella, oikealla on ortodoksikirkko, joka rakennettin Venäjän viimeinen tsaarin, Nikolai II:n yksityiskappeliksi. Nikolai II:n vaimo Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli syntyjään Hessen-Darmstadtin prinsessa.

Muuta näkymää alueella:

Minä olin erityisen innoissani rakennuksista ja taiteesta!

Kotimatkalla päätimmekin jäädä vasta Hauptbahnhofilla pois, jotta voisin ostaa jonkun englanninkielisen lehden. En ollutkaan vielä käynyt Frankfurtin jättimäisellä juna-asemalla. Kävelimme kotiin vielä Euroopan keskuspankin ohi:

Nyt virkeänä uuteen viikkoon!

Turnfest

2009-06-07T22:54:00.001+02:00

Ilkka: Jossain aiemmassa blogi-kirjoituksessa taidettiin jo mainita että täällä on nyt Turnfest-voimistelutapahtuma. Meille on edelleen hiukan hämärän peitossa mikä tämä tapahtuma varsinaisesti on. Kaupungilla on näkynyt paljon turistiporukoita joilla on identtiset urheiluseura puvut, mutta nämä porukat ovat järjestään olleet keski-iän turvallisesti ohittaneita, korkeintaan entisiä voimistelijoita. Ehkä voimistelijoiden vanhempia? En oikeastaan tiedä mitä tällaisissa tapahtumissa on, tämä on kai enemmän messu kuin kilpailu. Turnfestin nettisivujen mukaan odotettiin 100000 kävijää joille järjestettiin 1000 tapahtumaa. Valtaosa on tietenkin messuhallilla, mutta joen varressakin on jotain esityksiä ollut. Perjantaina me käytiin katsomassa tapahtuman loppuhuipennus Mainin rannalla.

Muiden harjoittelijoiden kanssa sovittiin tapaaminen illaksi keskustassa olevaan Tequila-baariin. Riikka tapasi nyt ensimmäistä kertaa tätä harjoittelijaporukkaa. Se oli ihan hauskaa, puhuttiin mukavia muutaman italialaisen, englantilaisen ja puolalaisen kanssa. Sieltä jatkettiin muutaman sangrian jälkeen joen rantaan katsomaan ilotulitusta.

Joen rannassa oli paljon väkeä ihastelemassa Turnfestin lopun kunniaksi järjestettyä laser-ilotulitusta.

Laserit ei nyt näissä kuvissa kovin hyvin näy, mutta niitä käytettiin ihan kekseliäästi. Joessa oli suuret suihkulähteet, joiden vedessä valo näky hyvin. Niihin heijastettiin voimistelijoiden siluetteja ja muuta liikkuvaa kuvaa. Nämä valot olivat aika näyttäviä, mutta räjähteiden osalta nämä tulitukset jäivät kyllä Helsingin ilotulituksen SM-kisoille kakkosiksi. Tämä valojen käyttö vaikuttaa järkevältä, sillä saa tuotua substanssia esitykseen ilman että ilma täyttyy savusta.

Ilotulitteiden jälkeen me lähdettiin kotia kohti. Matkan varrella kokeiltiin kolmatta kertaa naapuruston ravintolatarjontaa (ensimmäinen oli pizza ja toinen sushi). Viereisestä korttelista löytyi herkullista kebabia: iso döner kebab kolmella eurolla. Oikein hyvää!

Näkymiä kotoa

2009-06-07T21:13:00.001+02:00

Ilkka: Asuntomme on vanhalla alueella, elävän kävelykadun varressa. Alue on hyvin kaunista. Tässä kuvassa piti kai alunperin olla puluja, mutta niitä ei sitten osunutkaan kuvaan. Mutta siitä tuli silti oikein kuvauksellinen. Tämä on makuuhuoneemme kattoikkunasta otettu (avaamatta ikkunaa, pulujen pelossa sitä ei uskalla tehdä).

Vaikka Kallion asuntommekaan ei ihan hiljaisella sivukadulla ole, on tämä kuitenkin paljon elävämpää aluetta. Miellyttävällä tavalla, ei niinkään örveltäviä denoja, vaan iloisia ihmisiä. On täällä toki humalaisiakin. Eilen illalla Saksan elävä polttariperinne muistutti itsestään. Allamme kokoontui pari-kolme eri polttariporukkaa, jotka eivät ilmeisesti olleet keksineet muuta ohjelmaa kuin juomisen ja hoilottamisen. Täällä on paljon polttariväkeä, ensimmäistä kertaa kun olin tällä kadulla ravintolassa, ohitsemme käveli kolme eri porukkaa. Ikkunat pitävät kuitenkin suurimmat melut ulkopuolella, ja makuuhuoneemme on neljännessä kerroksessa minne ihan kaikki äänet ei kantaudu.

Pidän tästä alueesta.

Pesula

2009-06-05T14:47:00.001+02:00

Blogin lukijoita on varmasti jo pitkään askarruttanut miten pesen ja silitän paitani. Deragissa tein sen itse pyykkituvassa, mutta olen nyt siirtynyt pesulan asiakaaksi. Työmatkani varrella, Eurotowerissa, on pesula. Paidan pesu ja silitys maksaa euron. Paidat saa jätettyä sinne näppärästi työmatkalla ja muutaman päivän päästä ne voi noutaa kotimatkalla. Aika näppärää. Näillä hinnoilla ei kannata yrittää opetella optimaalista paidan silitystekniikkaa.

Suomessa vastaava palvelu maksaa ilmeisesti kolme-neljä kertaa enemmän (paidan pesetys maksaa 2,80€ Töölöläisessä pikkupesulassa ja 4,10€ SOL Pesulapalvelussa).

Miten ihmeessä?