Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä. Näistä jutuista saisi paljon enemmän irti kuvien kanssa. Mutta kun data maksaa 15 senttiä per 50kb, kuvan lähettäminen maksaisi 3 euroa. Ei ne niin hienoja ole. Eli kuvat tulevat niin sanotusti jälkijunassa.]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panoramakuva Baselin aseman edustalta]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panorama kuva baselista, lisään kun olen oikean netin äärellä]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Kesäsarja “Ökö” 8/n: Podcastit ja autoilun äänisaaste

Kuuntelen työmatkoilla nykyään podcasteja. Eli siis lataan kännykkään radio-ohjelmia ja kuuntelen niitä kuulokkeiden avulla. Lähinnä NPR:n ohjelmistoa: Car Talk, Planet Money, Talk of the Nation, Science Friday, Fresh Air ja Economy. BBC:n More or Less oli myös listalla, mutta se on jo loppunut. Oikein miellyttävää ajanvietettä. Radio on täysin aliarvostettu formaatti.

Osa matkasta on rauhallista ja kuuntelu onnistuu hyvin, mutta välillä autot häiritsevät kohtuuttoman paljon. Vaikka kännykkäni äänenvoimakkuus on säädetty 100% ja nappikuulokkeet ovat niin syvällä korvissa kun saan ne ängettyä, autojen mölyn yli en erota sanoja. Tämä 100% volyymi on hiljaisessa huoneessa aivan liian kova, 50% on paljon parempi. Epäilemättä autot kuuluvat kaupunkiin eikä minulla ole mitään oikeutta vaatia kaduilla hiljaisuutta, mutta joku raja autojen äänillä pitäisi kuitenkin olla. Autojen volyymeissä on valtavia eroja, monien moottorien ääntä ei kuule ollenkaan, kun taas moottoripyörät ja jotkut urheiluautot häiritsevät kuuntelua vielä korttelinkin päästä. Mitään ongelmaa ei olisi, jos kaikki ajaisivat hiljaisilla Smarteilla tai jollain sellaisella. Jos joku rakastaa autonsa moottorin ääntä, hän voi minun puolesta kuunnella sitä kuulokkeilla tai jossain maalla missä se ei häiritse muita. Tai ainakin hänen pitäisi maksaa jotain ylimääräistä möly-veroa. Ei pienhiukkaset ja kasvihuonekaasut ole ainoat autojen saasteet, vaan tämä möly on ihan konkreettinen asia joka häiritsee päivittäin. Härskeintä on että autoissa olevat voivat rauhassa kuunnella radiota, heidän ympärillä on ääntä eristävä koppi jonka sisällä kuulee hyvin. Eli tämä autojen mölysaaste häiritsee oikeastaan vain kevyenliikenteen kulkijoita ja siten ohjaa loputkin omiin autoihinsa terrorisoimaan viattomia jalankulkijoita.

Harkitsin jo vastamelukuulokkeisiin tai eristäviin kupukuulokkeisiin investoimista, mutta ehkä kuulosuojaimien kanssa liikkuminen ei olisi kovin järkevää. Eikä autot koko matkaa häiritse, joen varressa on aika hiljaista.

Kesäsarja “Ökö” 7/n: Lamppujen vaihto

Meillä vaihdettiin tänään töissä valaisimien energiasäästölamput uusiin. Talon kaikki lamput vaihdettiin kerralla. En tiedä mitä niillä vanhoilla lampuilla tehdään, mutta kai ne menee vaan ongelmajätteeseen. Tuskin kukaan haluaa ostaa “vähän käytettyä” lamppua. Tuntuu jotenkin järjettömältä ympäristönhaaskaukselta heittää toimivia lamppuja roskiin, mutta varmaan joku on pohtinut että näin se kannattaa tehdä.

Jos niitä ei vaihdettaisi ennaltaehkäisevästi, niin jonkun pitäisi ravata sammuvien valojen perässä jatkuvasti.  Lamppuja oli minun huoneessa kai kymmenen, nopeasti voisi estimoida että 1000 hengen organisaatiossa se tekee yhteensä reilut kymmenen tuhatta lamppua. Jos niiden keskimääräinen elinikä on kaksi vuotta, niin niitä palaisi loppuun keskimäärin 13 päivässä. Yksitellen lampun vaihtamisessa menee ehkä 10 minuuttia, kun pitää mennä oikeaan toimistotaloon ja kerrokseen. Eli 13 lamppua työllistäisi jonkun kahdeksi tunniksi joka päivä. Vuodessa työtunteja tulisi jo 1250 tuntia.

Nyt kun kaikki vaihdettiin kerralla, lamppua kohden meni ehkä 15 sekuntia. Kaksikätinen ammattimies osaa ruuvata kaksi loisteputkea kerralla. Tehokasta toimintaa. Eli kaikki lamput saa vaihdettua viikossa, 41 tunnissa. Jos lamput vaihdetaan vaikka vuoden välein kahden sijasta (jolloin hyvin harva ehtisi palaa loppuun ennen vaihtoa), säästyisi vuosittain 1200 työtuntia, mutta lamppuja menisi vuosittain 5000 ylimääräistä. Jos lamppu maksaa euron kappale ja työtunti kympin, niin säästöä syntyy 7000 euroa. Hyvä diili. Säästetyt rahat voi sitten käyttää johonkin halvempaan ympäristön säästämiskeinoon. Jokaista ympäristöä säästävää keinoa ei kannata käyttää. Monet ovat niin kalliita ettei niissä ole mitään järkeä.

Junalippujen joustavasta hinnoittelusta

Tämä on Alppi-matkan junalippujen osto on hyvä esimerkki Deutsche Bahnin joustavasta hinnoittelusta.

Minä maksoin lipuista 156 euroa. Normaalihintaiset junaliput olisivat maksaneet 280 euroa ja halvimmillaan ne olisi saanut 126 eurolla. Tällä kertaa halvimpia paluulippuja ei ollut saatavilla sunnuntaiksi—olisi pitänyt ostaa aiemmin tai olla joustavampi. Menolippuni, ja sitä kautta matkan ajankohdan, valitsin hinnan perusteella. Tämä oli ainoa viikonloppu kun 39 euron menolippuja oli saatavilla. Olisin lähtenyt mielelläni jo perjantaina töiden jälkeen, mutta sellainen lippu olisi ollut kolmekymppiä kalliimpi eikä lähtö perjantaina ole minulle niin arvokas. Jollekin muulle se on. Sen takia on optimaalista että minä en mene sitä iltajunaa täyttämään.

Eli joustava hinnoittelu ohjasi minut matkustaman kahden viikon päästä, vaikka muuten olisin lähtenyt jo ensi viikolla, ja se sai minut lähtemään lauantaina aamuyöllä perjantai-illan sijasta. Paluujunani on todennäköisesti hieman tyhjempi, koska minua joustavammat asiakkaat on houkuteltu myöhempään junaan. Näin saadaan tasattua junan käyttöastetta, jolloin nekin jotka päättävät matkustaa kalliilla vuorolla ovat tyytyväisiä, kun juna ei ole täyteen ammuttu. Ilman joustavaa hinnoittelua tämä minun valitsema aamuneljän juna olisi varmaan tyhjä, perjantai-illan juna olisi kohtuuttoman täynnä ja minä joutuisin maksamaan lipuistani enemmän. Ilman junalippujen joustavaa hinnoittelua voisi jopa olla niin, että lähtöajankohdan suhteen joustavalle asiakkaalle lentäminen olisi halvempaa. Niinhän se Suomessa nyt usein on. Kiinteällä hinnoittelulla ei voi kilpailla joustavasti hinnoittelevia lentoyhtiötä vastaan.

Tuntuu itsestään selvältä että myös VR:n kannattaisi siirtyä todelliseen joustavaan hinnoitteluun. Ei mitään onnettomia 10% alennuksia aikaisesta tilaamisesta, vaan reilut, esimeriksi 50%, alennukset siitä että matkustaa vähemmän suositulla junalla.

Junailemaan Alpeille!

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Evakuointiharjoitus

Kun palasin lounaalta, vahtimestari ilmoitti että jonkun asteinen palohälytys on käynnissä. Toimistoon sai kuitenkin mennä, vaikka hissit olivatkin poissa käytöstä. Ajattelin naiivisti että tilanne on ohi, kun kerran saa mennä sisälle. Kävelin kolmetoista kerrosta portaita ylös. Yllättävän rankkaa puuhaa. Heti kun astuin toimistooni, palohälytys soi. Kaikki ulos, eli samat portaat alas.

Tulipahan urheiltua.

En oikein tiedä mitä siinä harjoiteltiin siinä vaiheessa kun hissit oli sammutettu, mutta taloon sai edelleen kiivetä. Jos itse laatisin palohälytysohjeet, luulen että kieltäisin rakennukseen menon heti ensimmäisen palohälytyksen tultua, riippumatta siitä onko evakuointi vielä käynnissä.

Ruokablogi 2/n: “salaatti”

Hyvän salaatin salaisuus on minimoida salaatin suhde muihin aineksiin. Tässä salaatissa pohjalla on hiukan jotain kaupan salaattisekoitusta (muistaakseni vihreää ja punaista sorttia). Vaikka sitä ei olisi paljon, sen psykologinen vaikutus on tärkeä. Se luo illuusion terveellisestä ruuasta. Loput ainekset ovatkin sitten valittu puhtaasti maun perusteella. Muut ainekset olivat muistaakseni puolikas mozzarellapallo, puolikas kiivi, parmesan-juustoa, ilmakuivattua kinkkua, pekonia, kirsikkatomaatteja ja kananmuna. Kastikkeena pelkkä balsamiko-viinietikka. Tein samanlaisen setin seuraavanakin päivänä.

Ei minun ruuat aina ole tietenkään valokuvan arvoisia. Joku päivä tein ihan tavallista pastaa pekonisen tomaattikastikkeen kanssa. Sellaista en tosin ainakaan ihan heti tee uudestaan. Maku ei ollut kovin erityinen ja sen jäljiltä keittiössä oli pitkään tomaattinen kattila ikävästi haisemassa. Pizza-factoryssa halvin pasta maksaa muistaakseni kolme euroa. Sellaista hintatasoa vastaan on oikeataan ihan turha lähteä kilpailemaan hinnalla. Parin euron säästö ei ole tiskausoperaation arvoista. Kuuteen kestävien työpäivien jälkeen vapaa-aikaa on arkisin muutenkin liian vähän. Jos ei keksi jotain ruokaa mitä oikeasti haluaa tehdä, niin kannattaa suosiolla mennä ravintolaan. Kahden hengen taloudessa tilanne on tietysti jo toinen kasvavien skaalaetujen takia, mutta yhdelle hengelle keskinkertaisen ruuan tekeminen on tuhlausta.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu hiukan narsistiselta (“Ooh kato minua, teen hyvää ruokaa!”), mutta sitähän blogin kirjoittaminen yleensäkin on. Jos omassa blogissa ei voi estotta kehua itseään, niin missä sitten?

Ruokablogi 1/n: ilmakuivattua kinkkua melonin ja parmesaanin kera

Minulla ei ole mitään aikomusta lähteä kilpailemaan internetin ruokaohjeiden klassikon kanssa. Tarkoitus on vain hiukan valaista minkälaista ruokaa olen täällä laittanut, ne muutamat kerrat kun olen itse jotain tehnyt. Pääasiassa olen tosiaan ravintolaruuan varassa. Kun alle kuudella eurolla saa herkullista ja ravitsevaa ruoka aivan kodin nurkalta, niin kynnys tehdä jotain itse on suuri. Säästö on suhteellisen pieni verrattuna siitä aiheutuvat työn määrään: pitää käydä kaupassa, tehdä ruoka ja lopuksi vielä tiskata. Muutaman kerran olen kuitenkin tämän vaivan nähnyt.

Tässä on kahta eri lajia ilmakuivattua kinkkua, hunajamelonia ja parmesaania balsamico-kastikkeen kanssa. Oikein maukas ja paikallisella hintatasolla suhteellisen edullinen ateria. Pelkkänään ei tosin tarpeeksi täyttävä. Jälkiruoka oli tarpeen.

 

Ruokosokerissa glaseerattua banaania jäätelön kera. Sokeri pannulle kunnes se sulaa, nokare voita perään ja pyöräyttelin banaanin puolikkaita siinä kunnes tahna tarttui. Lopuksi survoin pari appelsiini-sulkaa palaa banaanien sisälle. Aivan loistava elämys.

Team building

Syyskuu on EKP:n tilasto-osastolla ilmeisesti team-building sesonkia. Viime viikolla me mentiin koko tilastoväen kanssa laivamatkalle Mainille ja tänään ja huomenna olen jossain hotellissa osaston kanssa pohtimassa tuottavuuden mittaamista ja palkitsemista, tai jotain vastaavaa (tai siis huomenna, kirjoitan tätä maanantaina).

Laivareissu oli mukava. Olen pitkään haaveillut sellaisesta. Olen keräillyt esitteitä, joita Riikka heitti säännöllisin väliajoin roskiin. Ihan hyvä, yksi reissu kyllä riitti. Sää oli oikein loistava, melkein kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Tällä viikolla on ollut jo paljon kylmempi ja sateisempi.

Siirrytään laivaan. Wikinger 1 oli suomalaisia viikinki-laivoja huomattavasti pienempi.

Frankfurtin pilvenpiirtäjät jäävät taakse.

Ilmassa roikkuvan vaijerin avulla liikkuva lossi oli jännittävä tuttavuus. En ainakaan muista nähneeni tällaista aiemmin. Purjeveneilijä ei tuollaista arvosta, mutta joessa ehkä vedenalainen vaijeri ei ole riittävän stabiili?

Matkanvarrella oli runsaasti sulkuja. Vaikka niiden toimintaperiaate olisi kuinka yksinkertainen ja tuttu, niin onhan ne oikeasti aina supermielenkiintoisia.

Matkalla juotiin muutama lasillinen olutta tai viiniä ja syötiin yllättävän heikkolaatuinen buffet-päivällinen. Määränpäässä oli pikainen tutustuminen paikalliseen linnaan (niin pikainen että kaksi osallistujaa ei ehtinyt takaisin laivaan—he pääsivät kuitenkin junalla mukavasti takaisin Frankfurttiin, jopa ennen laivaa). Linna (tai kartano?) oli ihan sympaattinen. Alunperin kai 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin uudelleenrakennettu 1800-luvulla ja tulipalon jäljiltä uudestaan 1980-luvulla. Toisen maailmansodan aikana arvokas irtaimisto vietiin linnasta turvaan. Tämän jäljiltä irtaimisto on Hessenin osavaltion ja linna Taunuksen kaupungin omaisuutta. Jostain mystisestä syystä nämä instanssit eivät ole onnistuneet sopimaan irtaimiston säilyttämisestä linnassa. Joten seinät olivat täynnä suuria kehyksiä, joiden sisällä oli jokin huomattavasti pienempi, hiukan alkuperäistä maalausta muistuttava, teos. Eli siis käytännössä tämä talo on 80-luvulla rakennettu ja sen sisällä oleva irtaimistokin on muualta haalittua. Säälittävin oli ehkä huone jonka vanhoja silkkisiä tapetteja matkaopas kehui kovasti, kunnes joutui toteamaan että nykyään tapetti on ihan tavallista paperia. Jotenkin surullista, mutta toisaalta sympaattista.

1980-luvun tulipalo johtui siitä, että sodan jälkeisen asuntopulan seurauksena talossa asui lapsiperhe yläkerrassa ja alakerrassa toimi postin jakelukeskus. Perheen poika varasti alakerran postista kirjeen (ilmeisesti toivoen siellä olevan rahaa), mutta kun kirjekuoressa ei ollut rahaa, hän pettyneenä poltti sen. Ja talo paloi. Ilmeisesti siis sodanjälkeinen asuntopula jatkui akuuttina 1984 saakka? Tai Saksassakin osataan pitää kiinni saavutetuista eduista. Kaupungin vuokrakämppä linnassa on varmaankin sellainen etu josta ei mielellään luovu.

Oikein mukava reissu. Nyt on tosiaan toinen, siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Tampere ja Ryanair

Suomi-lomani huipentui päivämatkaan Tampereelle. Ryanair lentää Tampereelta “Frankfurttiin”. Lento oli vasta kuudelta, niin sitä ennen ehti hyvin kiertää Tampereella muutaman tunnin.

 

Kun me lähdettiin Riikan kanssa Tampereelle jo aamulla, meillä oli neljä tuntia aika pällistellä kaupunkia. Sinä aikana Tampere antoi itsestään aika hyvän kuvan. Heti aluksi me syötiin lounasta todella sympaattisessa sushi-paikassa. Ruoka oli hyvää ja henkilökunta todella ystävällistä. Mukava yllätys, luulin että Tampereen gastronominen kartta olisi Rollsin, pahan kebabin ja mustan makkaran määrittämä kolmio. Tarjonta on todellisuudessa paljon monipuolisempaa.

Tampereen matkailuelinkeino perustuu ilmeisesti erilaisten ennätysten mainostamiseen. On Suomen korkein näköalatorni, maailman ainoa Lenin-museo, pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, jne. Näsinneula me jätettiin välistä, mutta Lenin-museo piti käydä vilkaisemassa.

Wikipedia kertoo että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen museo on pystynyt suhtautumaan kriittisesti Leniniin ja Neuvostoliittoon. Artikkelissa ei tosin sanota että näin olisi tapahtunut, tämä kriittinen suhtautuminen on selvästi vain teoreettinen mahdollisuus. Kirjoituskoneella kirjoitetut esittelytekstit antoivat sen käsityksen ettei näyttelyä ole ylipäätään erityisemmin uudistettu 60-luvun jälkeen. On jotenkin absurdia että Lenin-museossa mainitaan valkoinen terrori, mutta Leninin murhaamat miljoonat sivuutetaan täysin. Näyttely olisi ehkä pienen uudistuksen tarpeessa.

Museon jälkeen me käppäiltiin tyytyväisinä kaupungilla, kunnes tajusin unohtaneeni takkini museoon. Vaatteiden unohtaminen on selvästi periytyvä ominaisuus: kun vanhempani olivat Frankfurtissa isän takki unohtui matkanvarrelle. Se jäi sille tielle (“sehän oli vanha ja ruma muutenkin”), mutta onneksi minun takki arvioitiin hakemisen arvoiseksi. Takin hakemisen jälkeen me ehdittiin vielä syödä mansikoita (loistavia!) ja herneitä (pääasiassa kuivia ja mauttomia) Tammerkosken varrella.

Oikein mukava päätös täydelliselle lomalle.

Lento Ryanairilla oli jännä kokemus. Tampereen lentokentän uusi terminaali on oikein hienon näköinen, mutta Ryanair lentää sen vieressä olevasta parakista. Uusi terminaali kai ammottaa tyhjyyttään suurimman osan ajasta. Vaikuttaa siltä että Finavian hinnoittelu on tältä osin yhteiskunnallisesti epäoptimia. Varsinainen lento oli mukava. Ryanairilla ei ole paikkalippuja, mutta yksin matkustaessa siitä ei tietenkään ole mitään harmia. Istumapaikkoja on kuitenkin kaikille. Frankfurt-Hahn lentokenttä oli näppärän kompakti. Kuvaavaa on, että koneen arvioitu laskeutumisaika oli 20:10 ja olin matkatavaroideni kanssa odottamassa bussia jo 20:11. Kone oli joitain minuutteja etuajassa, mutta silti harvinaisen nopea kenttä. Kello 20:18 olin mukavasti bussissa, mutta siihen tämä nopea toiminta sitten loppuikin. Lähtö oli vasta 20:41 ja kello oli kymmenen ennen kun pääsin kotiin. Tämä Hahnin lentokenttä on suurin piirtein yhtä lähellä Frankfurttia kun Tampere Helsinkiä. Jos suomalaiset osaisivat markkinoida, olisi Tampereen kenttä nimeltään Helsinki-Pirkkala.

Blogi palautuu lomalta

Blogi on jäänyt vähälle huomille viime viikkoina. Se ei ollut tarkoitus. Kuten mainitsin aiemmin, arkeen paluu on kestänyt yllättävän pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä masentava kun auringonkukalla josta kirjoitin aiemmin:

Se ei tästä lomasta toivu koskaan. Minä sen sijaan olen pikkuhiljaa palautumassa arkeen. Olen saanut pyykit pestyä, astiat tiskattua ja univelan nukuttua pois. Muutaman kerran olen saanut tehtyä ruokaakin. Matkalaukku on purettu, kauluspaidat pesulassa, tyhjät pizza-laatikot siivottu pois lattialta. Tämä rupeaa tuntumaan jo arjelta.

Nyt on tavoitteena kirjoittaa kolme merkintää:

• Suomi-loma ja paluu Ryanairilla
• Team-building
• Ruokablogi

Laitan ne ilmestymään 12 tunnin välein, kello 8 ja 20 Saksan aikaa (9 ja 21 Suomen aikaa). Ettei tule makeaa mahan täydeltä. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä kuinka kauan minulla kestää että saan itseni seuraavan kerran kirjoittamaan.