Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panoramakuva Baselin aseman edustalta]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Junalippujen joustavasta hinnoittelusta

Tämä on Alppi-matkan junalippujen osto on hyvä esimerkki Deutsche Bahnin joustavasta hinnoittelusta.

Minä maksoin lipuista 156 euroa. Normaalihintaiset junaliput olisivat maksaneet 280 euroa ja halvimmillaan ne olisi saanut 126 eurolla. Tällä kertaa halvimpia paluulippuja ei ollut saatavilla sunnuntaiksi—olisi pitänyt ostaa aiemmin tai olla joustavampi. Menolippuni, ja sitä kautta matkan ajankohdan, valitsin hinnan perusteella. Tämä oli ainoa viikonloppu kun 39 euron menolippuja oli saatavilla. Olisin lähtenyt mielelläni jo perjantaina töiden jälkeen, mutta sellainen lippu olisi ollut kolmekymppiä kalliimpi eikä lähtö perjantaina ole minulle niin arvokas. Jollekin muulle se on. Sen takia on optimaalista että minä en mene sitä iltajunaa täyttämään.

Eli joustava hinnoittelu ohjasi minut matkustaman kahden viikon päästä, vaikka muuten olisin lähtenyt jo ensi viikolla, ja se sai minut lähtemään lauantaina aamuyöllä perjantai-illan sijasta. Paluujunani on todennäköisesti hieman tyhjempi, koska minua joustavammat asiakkaat on houkuteltu myöhempään junaan. Näin saadaan tasattua junan käyttöastetta, jolloin nekin jotka päättävät matkustaa kalliilla vuorolla ovat tyytyväisiä, kun juna ei ole täyteen ammuttu. Ilman joustavaa hinnoittelua tämä minun valitsema aamuneljän juna olisi varmaan tyhjä, perjantai-illan juna olisi kohtuuttoman täynnä ja minä joutuisin maksamaan lipuistani enemmän. Ilman junalippujen joustavaa hinnoittelua voisi jopa olla niin, että lähtöajankohdan suhteen joustavalle asiakkaalle lentäminen olisi halvempaa. Niinhän se Suomessa nyt usein on. Kiinteällä hinnoittelulla ei voi kilpailla joustavasti hinnoittelevia lentoyhtiötä vastaan.

Tuntuu itsestään selvältä että myös VR:n kannattaisi siirtyä todelliseen joustavaan hinnoitteluun. Ei mitään onnettomia 10% alennuksia aikaisesta tilaamisesta, vaan reilut, esimeriksi 50%, alennukset siitä että matkustaa vähemmän suositulla junalla.

Junailemaan Alpeille!

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

ICE junat, lippujen hinnoittelu ja ykkösluokka

Ilkka: Joonas oli etukäteen hehkuttanut että ICE junat tulevat olemaan hänen Saksan matkansa ehdoton kohokohta. Itselläni ei niiden suhteen ihan niin kovia odotuksia ollut, mutta odotin niitä kyllä ihan  mielenkiinnolla. Junamatkustus on hyvin mieluisa matkustusmuoto, riittävän nopea mutta kuitenkin leppoisa. Ei ollenkaan ikäviä turvatarkastuksia tai matkoja lentokentälle, jne. Kuvassa Joonas nousee tyytyväisenä (väärään) ICE junaan.

Saksassa junalippujen hinnoittelu on joustavampaa kuin VR:n hinnoittelu, muttei kuitenkaan yhtä villiä kuin lentoyhtiöillä. Junissa on ykkös- ja kakkosluokka, joihin molempiin myydään normaalihintaisten lippujen lisäksi rajoitettu määrä kahta eri hintaista alennuslippua joissa ei ole vaihto- ja palautusoikeutta. Eli yhteensä samaan junaan myydään kuutta eri hintaista lippua. Halvimmat myydään tietysti usein loppuun, jolloin hinta käytännössä joustaa kysynnän mukaan. Jos varaa sopivasti etukäteen, mihin vaan junaan saa halvan lipun; vastaavasti, jos on matkustusajankohdan suhteen täysin joustava, halpa lippu on helppo löytää. Tämä järjestelmä on jo tällaisenaan tietysti monimutkainen VR:n hinnoitteluun, mutta lisäksi on tietysti kanta-asiakastarjouksia. Deutsche Bahn myy kolmea eri kanta-asiakaskorttia, jotka antavat 25%, 50% ja 100% alennuksen normaalihintaisista lipuista. Näitäkin kortteja on toki sekä ykkös- että kakkosluokan versiota, sekä käsittääkseni joku “Comfort” versio, jolla pääsee myös Loungeen. Paikkavarauksesta joutuu maksamaan erikseen kahden euron välitysmaksun. Kun kaikki nämä eri variaatiot (1. vai 2. luokka, alennuslippu vai normaalihintainen, kanta-asiakaskortti ja paikkavaraus) ottaa huomioon, samalle etapille myydään varmaan kymmeniä eri hintaisia lippuja. Niistä voi jokainen valita mieluisansa. Lisäksi myydään viikonlopuiksi ryhmälippuja (joita me ollaan käytetty aikaisemmin esim. Wiesbaden ja Heidelberg matkoilla), mutta ne eivät käy IC- ja ICE- junissa, niin ne ei ole ICE-junien kannalta relevantteja vaihtoehtoja. Niilläkin voi toki matkustaa Berliiniin, mutta paikallisjunilla siihen menee kahdeksan tuntia ja viisi vaihtoa—se ei tällä kertaa ollut meidän valinta.

Tämä hinnoittelujärjestelmä on jopa monimutkaisempi kuin RMV:n hinnoittelu paikallisliikenteessä, mutta järjestelmä on kuitenkin hyvä. Lopputuloksena juniin tuntuu mahtuvan aina, mutta myös halpoja lippuja saatavilla. On mahdollista säästää pari kymppiä valitsemalla vähemmän suosittu juna. Hieno systeemi, vaikka toki vaatiikin hiukan perehtymistä. DB:n loistavat nettisivut auttavat, sieltä saa helposti vertailtua junien hintoja.

Lähtökohtaisesti me ollaan ostettu halvimmat liput joita on ollut saatavilla. Käytännössä Frankfurt-Berliini matkasta on saanut maksaa 25-60 euroa per naama suuntaansa. Nämä ovat siis “normaali” hintaisia, ei mitään opiskelijalippuja. VR:n nettipalvelu ei nyt toimi, niin en voi verrata kuinka pitkälle Suomessa matkustaa samalla summalla, mutta luulen että täällä jää kilometrihinta aika paljon pienemmäksi. Tuntihinta on ehkä lähellä, kun nämä ICE junat on astetta nopeampia kuin Suomen Pendolinot.

Viimeviikkoiselle paluumatkalle Berliinistä me ostettiin kuitenkin ykkösluokan lippu. Kun näitä rajoitettuja alennuslippuja myydään sekä ykkös- että kakkosluokkaan, on mahdollista että alennusliput on loppu kakkosluokkaan mutta ykkösluokkaan niitä on. Näin oli päässyt käymään, jolloin hintaero luokkien välillä oli vain viisi euroa. Ajattelin että se on sen verran vähän, että hinta kannattaa maksaa vaikka nettifoorumien mukaan ICEn kakkosluokkakin on niin mukava ettei ykkösluokassa ole mitään järkeä.

Penkkien mukavuuden suhteen foorumit olivat oikeassa: vaikka ykkösluokassa olikin enemmän jalkatilaa, sitä ei alle kaksimetrinen huomaa. ICE junat on todella mukavia joka tapauksessa. Ykkösluokassa on penkille-tarjoilu, ilmaisia (saksalaisia) sanomalehtiä ja jotain muuta pientä luksusta. Ja ykkösluokkalaiset pääsevät odottamaan junan lähtöä elitistiseen First Class Loungeen, jossa saa kaikenlaista herkkua jos vaan kehtaa tilata. Me ei vettä kummempaa tilattu. Luulen kuitenkin että ykkösluokka-lipuissa ei makseta niinkään paremmasta palvelusta, vaan siitä ettei tarvitse olla rahvaan keskuudessa. Loungessakin pieniä kakkuja ja kahveja hienompaa on se, että saa olla rauhallisessa tilassa mukavassa penkissä, eikä tarvitse istua missään McCaféen muovituoleilla.

Vaikka kakkosluokassa on mukavat penkit, matkustusmukavuutta laskee oleellisesti se, että on suuri riski joutua samaan vaunuun kuin joku rasittava yläkoululainen luokkaretki tai polttariporukka. Kakkosluokassa on enemmän matkustajia, mutta ennen kaikkea siellä olevat matkustajat ovat odotusarvoisesti äänekkäämpiä. Siellä on myös riski menettää istumapaikkansa jos nousee hetkeksi ylös. Menomatkalla joku saksalainen vei meiltä yhden istumapaikan kun oltiin ravintolavaunussa. Kun me pyydettiin henkilöä siirtymään (vaunussa oli tyhjiä paikkoja), mies rupesi tenttaamaan meiltä onko meillä muka maksettu paikkavaraus. Meillä oli, mutta yllättäen mies ei uskonut meitä, vaan vaati nähdä liput todisteena. Kyllä me lopulta saatiin se paikka takaisin, mutta ymmärrän kyllä jos joku haluaa maksaa paljonkin rahaa siitä ilosta ettei ole riskiä joutua tällaisen draaman keskelle.

ICE-junassa matkustaminen, etenkin ykkösluokassa, oli hauska kokemus. Ei me vastaisuudessakaan varta vasten ykkösluokan lippuja haeta, mutta jos pienellä lisämaksulla saa, niin kyllä se kannattaa. ICE junaan päästään taas parin viikon päästä seuraavalla Berliini-reissulla.

Täydellinen sunnuntai

Riikka: Olimme pitkään jo pohtineet, että mitä tekisimme viimeisellä kaksistaan vietettävällä viikonlopulla. Pyörittelimme erilaisia retkivaihtoehtoja, mutta jotenkin mikään vaihtoehdoista ei tuntunut riittävän ihanalta. Ilmeisesti oli hieman reissuväsymystä ilmassa. Jäimme siis Frankfurtiin ja hyvä niin! Nukuimme molempina aamuina pitkään, luimme hesaria puoleen päivään ja otimme ihan rennosti. Lauantaina ostimme Suomessa käytettävän astiastomme rikkoontuneen lautasen tilalle uuden, koska sarjaa ei enää saa Suomesta. Ja sitten vain söimme hyvin ja katsoimme elokuvaa (Little Miss Sunshine).

Sunnuntaina päätimme lähteä Palmengarteniin. Palmengarten on jättimäinen  kasvitieteellinen puutarha-alue, josta löytyy kasvien ihailun lisäksi myös muuta puuhaa. Ostimme oikein joukkoliikenteen ryhmäpäivälipun, jotta aikaa ei menisi kävelyyn. Viiden hengen päivälippu on halvempi kuin neljä kertalippua—täällä todella kannustetaan ihmisiä liikkumaan yhdessä. Sisäänpääsymaksu puutarhaan olisi ollut aikuiselta 5 euroa ja opiskelijalta 2 euroa, mutta lisäksi meillä oli vielä kaksi yhden hinnalla alennuskuponki, joten maksoimme euron per naama.

Kiertelimme ja kävimme kasvihuoneissa sisällä. Välillä istahdimme juomaan virvokkeita. Kukkaloisto ja vihreys olivat oikein virkistäviä!

 

 

 

 

 

Mutta sitten saavuimme pienen lammen rantaan, jossa oli mahdollisuus vuokrata soutuvene puoleksi tunniksi. Oli yllättävän hauskaa soudella vihreässä altaassa. Suppean kokemuksemme mukaan saksalaiset ovat todella huonoja soutamaan. Mökkivenekulttuurin puuttuminen näkyy selvästi.

Ilkka oli jo aikaisemmin bongannut Palmengarten Expressin, pikkuisen junan, joka puksutti puutarhaa ympäri. Kuin sattumalta tupsahdimme sen pysäkille ja Ilkka intoutui heti ostamaan liput junaan. Noh olihan se ihan mukavaa, vaikka luulen, että junalle vilkuttavat lapset olisivat viihtyneet siellä meitä paremmin. Ilkan kasvoilta kyllä paistoi lapsen innostus!  

Pois lähtiessämme kuulimme  massiivista musiikkia ja seurasimme ääntä Palmengartenin ulkokonserttitilaan. Siellä orkesteri soitti Beatlesin kappaleita sinfoniatyyliin. Hyvin hauska päätös puutarhavierailullemme.

Piipahdimme vielä viereiseen mielipuistoomme heittelemään uutta pimeässä hohkaavaa frisbeetä ja nauttimaan loputkin virvokkeistamme kunnes nälkä ajoi ravintolaan.

Koska olimme ostaneet rajattoman joukkoliikennelipun päätimme päivällisen jälkeen ajella sporilla ympäriinsä ja mutkien kautta kotiin. Tuli taas nähtyä uusia paikkoja Frankfurtista ja tunti vierähti mukavasti. Illan päätteeksi katsoimme elokuvan ja totesimme, että olipa hyvä viikonloppu, ellei täydellinen.

Joonas Frankfurtissa

Ilkka: Kuten aiemmin lyhyesti mainitsin, Joonas vieraili luonamme Frankfurtissa viime viikonloppuna. Vierailu oli lyhyt (perjantai-iltapäivästä sunnuntai-aamuun), mutta antoisa. Frankfurt on sopivan kokoinen kaupunki: sen ehtii nähdä lyhyessäkin ajassa, mutta tekemistä riittää pitkäksikin aikaa.

Laitan nyt kuvat lähinnä kuva-albumi muodossa. Sieltä niitä voi käydä vilkaisemassa halutessaan. Kommentit on ehkä kivempi kuitenkin saada suoraan blogiin, ettei lukijoiden tarvitse seurata keskustelua monesta eri paikasta.

Näytä koko albumi

Viikonloppu oli aurinkoinen ja miellyttävä. Ajoittain tosin ehkä turhan kuuma, lämpötilasta ei kai ole tällä hetkellä sopivaa valittaa suomalaiselle yleisölle. Jälleen kerran sääennusteet menivät täysin metsään. Uutisten mukaan Saksa on rankkasateiden riivaama, mutta kovin montaa sade-senttimetriä en ole vielä nähnyt. Täällä sataa suhteellisen usein, mutta vähän ja lyhyen aikaa.

Vierailun kohokohta oli kiertoajelu Ebbelwoi Expressillä. Tämä Frankfurtin turistimagneetti on turistikäyttöön muutettu vanha raitiovaunu. Helsingin Sporakoff on etäinen sukulainen. Kuutta euroa vastaan saa minipussin minibretzeleitä, pullon omenaviiniä ja tunnin kiertoajelun. Taustalla soi hilpeät saksalaiset Schlagerit. Olin kokenut tämän junan jo työhaastattelun jälkeisenä päivänä, eikä se toisella kerralla ollut yhtään huonompi kokemus. Päinvastoin, tällä kertaa ajelu oli antoisampi kun olin varustautunut paremmin niin tiesin missä liikutaan ja mitä näkyy. Ikävä kyllä Express liikennöi vain viikonloppuisin ja pyhinä, niin arkena tulevat vieraat jäävät tästä nautinnosta paitsi.

Main Towerin näköalatasanteella käynti oli myös hieno kokemus. Tämä pilvenpiirtäjä on aivan työpaikkani vieressä (oikaisen usein sen kautta töihin mennessäni), mutta näköalatasanteelle en ollut aikaisemmin käynyt. Perusteellisen turvatarkastuksen jälkeen (minulta takavarikoitiin kuohuviinipullo) me noustiin nopeusmittarilla varustetulla hissillä ylös ihailemaan Frankfurtia ylhäältäpäin. Kaupungin pienikoko on kyllä silmiinpistävä. Toki vertailukohtaa ei hirveästi ole, en kovin usein tähystä kaupunkeja satojen metrien korkeudesta.

Ebbelwoi Expressin aikataulujen lisäksi Opernplatzfest oli toinen syy ajoittaa Joonaksen tulo viikonloppuun (ja sitä kautta meidän Berliini-matka arkeen). Muiden strassefestien jälkeen tämä Operajuhla oli selvä pettymys. Se oli pienempi, hinnat korkeampia ja ihmisiä vähemmän. Esimerkiksi juomatarjonta oli painottunut samppanjaan eikä niinkään omenaviiniin. Me syötiin kuitenkin oikein mainiot Flammkuchenit.

Aktiivilomailun lisäksi me istuttiin puistoissa ja joen rannassa. Lauantaina tuli käveltyä yli 17 kilometriä (20998 askelta), eli puistossa lepääminen oli siinä mielessä täysin oikeutettua.

Sunnuntaina me lähdettiin heti aamusta Berliiniin, vaikka tiedettiinkin silloin olevan Iron Man kilpailu Frankfurtissa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavalta etukäteen. Jälkikäteen selvisi että Alexander Stubb osallistui kisaan. En tosin usko että suunnitelmat olisivat oleellisesti muuttuneet vaikka olisimmekin tienneet Stubbin osallistumisesta etukäteen.

Vierailu oli ainakin isäntien näkökulmasta onnistunut. Kiitos Joonas! Odotamme innolla seuraavia vierailijoita, niitä on nyt tämän kuukauden aikana tulossa vielä useampi satsi.

Heidelberg

Ilkka: Kokeilen nyt tällaista live-bloggausta, eli päivitän tänne päivänmittaan lisää tekstiä.

(kello 9:03) Nyt ollaan lähdössä Heidelbergiin. Darmstadt reissusta viisastuneina meillä on nyt optimaaliset liput. Meillä on Schönes-Wochenende (iloinen viikonloppu) liput, 37 eurolla viiden hengen ryhmä voi matkustaa koko päivän tavallisilla (ei nopeilla IC ja ICE) junilla. Frankfurtin päärautatieasemalta ostettiin tandoorikana wrappi ja tuoretta appelsiinimehua. Kummatkin olivat pettymyksiä, vetinen wrap ja kitkerä mehu. Mutta se on ehkä vaan hyvä, Heidelberg vaikuttaa suhteessa paremmalta? Sää on hyvä ja ollaan junassa matkalla Heidelbergiin!

(kello 12:15) Saavuttiin Heidelbergiin. Kroisantti kahvien jälkeen lähdettiin tepastelemaan kohti Heidelberg Schlossia (linna) kohti. Oikein hauskan näköinen linna. Mark Twain kommentoi sitä näin:

...Out of a billowy upheaval of vivid green foliage ...rises the huge ruin of Heidelberg Castle, with empty window arches, ivy-mailed battlements, moldering towers—the Lear of inanimate nature—deserted, discrowned, beaten by the storms, but royal still, and beautiful.

Heidelbergissä on ilmeisesti Euroopan pisin kävelykatu. En tiedä onko oikeasti pisin, mutta ainakin se on riittävän pitkä. Kaupunki säästyi toisesta maailman sodasta vähin vaurioin, jonka takia Yhdysvallat perusti tänne sotilastukikohdan. Kaupungin 120,000 asukkaasta käsittääkseni 30,000 on opiskelijoita ja 30,000 amerikkalaisia.

(Kello 14:38)

 

Nyt ollaan taas kaupungissa. Oli ihan kiva linna.

Riikkaa harmittaa kun nörtteilen kokoajan, mutta pitää tällaistakin kerran kokeilla. Kun on kerran niin näppärä miniläppäri.

(kello 17:44) Aktiivisen kiertelyn jälkeen siirryttiin Starbucksiin lepäämään. Turistina toiminen on raskasta.

Seuraavaksi lähdetään joen toiselle puolelle, sieltä pitäisi olla hienot näköalat joen yli Heidelbergin vanhaan keskustaan ja linnalle. Vielä viimeinen kuva linnasta:

(Kello 19:29)

Joen toisella puolella kiivettiin Philosopherswegille, filosofin polulle, nimetty ilmeisesti Hegelin kunniaksi joka siellä inspiroitui. Sinne kiivettiin tällaista kapeata kiemurtelevaa vallihautaa ylös.

Sieltä oli oikein kivat näkymät:

Nyt on pakolliset turistirysät nähty. Kello on puoli kahdeksan, junat kulkevat tunnin välein melkein puoleen yöhön saakka. Voi rauhassa istuskella kaupungilla ja lepuuttaa väsyneitä jalkoja. Yliopistokaupunkina täällä pitäisi olla hyvä baarivalikoima, Lonely Planetkin kehui pub-crawl mahdollisuuksia. Toistaiseksi ei näytä kovin erityiseltä, suuri osa pubien asiakkaista on keski-ikäisiä (tai huomattavasti sitä vanhempia) turisteja. Saa nyt nähdä miten kaupungin atmosfääri muuttuu illan mittaan.

Olen nyt laittanut kännykän offline-tilaan, eli Google Maps sijaintini ei nyt päivity. Kartassa näkyy sijainti kolme tuntia sitten Alte Brücken kupeessa. Kartalla paikka näyttää erehdyttävästi Frankfurtin kodiltamme, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

(kello 21:36) Iltaa kohti kansa on nuorentunut ja meno villiintynyt. Ei tämä nyt miltään opiskelijakaupungilta erityisemmin näytä, mutta voi tietysti olla että ne on kaikki kesällä muualla. Ihan hauska paikka.

Täällä on paljon koiria. Saksalaiset (ja täkäläiset jenkit) kulkevat koiriensa kanssa täällä kaikkialle. Koiria tuodaan baareihinkin, ja joissain baareissa on tarjolla juomaa myös koirille.

Voi tosin olla että tämä karvainen ystävä ei pubien ruuhkasta pidä. Beagleja näkyy Frankfurtissa, mutta ne on sellaisia joilla on luonnottoman pitkät raajat. Toista tämänlaista ei ole täällä näkynyt.

 

(kello 23:16) Nyt ollaan junassa. Oli tarkoitus mennä 22:20 junalla, mutta myöhästyttiin vähän niin lähdetään vasta 23:25. Ei se mitään, ehti syödä hampurilaisen ja suklaamuffinin. Nyt on ihan hyvä mieli.

Heidelberg on oikein kiva kaupunki. Sopiva päivämatkakohteeksi, en tiedä olisiko siellä useammaksi päiväksi mielekästä tekemistä. Baareissa olisi voinut varmasti notkua pidempäänkin, mutta luulen että me nähtiin päivänäkemiset aika kattavasti.

“Blogs and kisses!”

Saalburg

Päätin tänään lähteä Saalburgiin ihmettelemään roomalaisten linnoitusten raunioita. En oikein tiedä mistä tämän keksin, kun nyt aamulla selailin Lonely Planettia, niin siellä ei ainakaan mainittu paikasta mitään. Mark Twainkään ei tästä paikasta ole maininnut, eli varmaankin sitten löysin tämän joltain nettisivulta. Saa nyt nähdä onko tämä mistään kotoisin, kun ei Lonely Planetkaan sitä viitsi noteerata.

Olen saanut asennettua paikallisen joukkoliikennefirman, RMV:n, kännykkäsoftan jolla saa katsottua näppärästi aikataulut kännykältä, niin tällainen lähiseutumatkailu on aika helppoa. Etenkin kun saksalaiset ovat osanneet optimoida junien ja bussien aikataulut sopivasti: saavuin lähijunalla Bad Hamburgin asemalle, josta oli selvät opasteet bussipysäkeille, joista lähti kaksi bussia, mukaan lukien omani, kahden minuutin sisällä. Bussi kulkee vain tunnin välein, mutta kun aikataulut on synkronisoitu siitä ei ole pahemmin haittaa.

Otin nyt tietokoneen matkalle mukaan ensimmäistä kertaa, kun on tullut sellainen olo etten sen kannettavuusominaisuuksia ole hyödyntänyt tarpeeksi. Se on kyllä ihan näppärä. Sain junassa luettua sunnuntai-Hesaria kivasti ja nyt kirjoitan tämän blogi-tekstin ensimmäistä luonnosta bussimatkalla.

[Tässä välissä käynti Saalburgissa, loppu kirjoitettu paluumatkalla]

Roomalainen linnoitus oli oikein tyylikäs. Näyttelyt olivat pääasiassa laadukkaan oloisia, mutta muutamaa yksittäistä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki tekstit olivat vain saksaksi. Sain kuitenkin ihan hyvän käsityksen paikasta. Saalburg oli aikoinaan Rooman ulkorajalla. Itse linnoitus on varmaankin rakennettu kokonaan uudelleen viimeisen vuosisadan aikana, sen verran hyvässä kunnossa se oli, mutta hyvä niin. Epämääräinen aito kivikasa ei ole ollenkaan niin mielenkiintoinen kun autenttisen oloinen uudelleenrakennettu linnoitus.

Kuvia voi katsella tästä albumista:

Näytä koko albumi

Tällä reissulla tuli taas todistettua että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. En ole vieläkään oppinut kantamaan tarpeeksi käteistä mukana, kun olen Suomessa tottunut siihen että oikeastaan kaiken voi maksaa kortilla. Täällä kortti ei käy läheskään aina. Olin ajatellut nostavani käteistä juna-asemalla, mutta eihän siellä tietenkään ehtinyt, kun lähdin hotellilta liian myöhään ja nämä vaihdot on optimoitu niin nopeiksi. Käteinen riitti kyllä meno-paluulippuun ja museon sisäänpääsymaksuun, mutta mihinkään ruokaan ei ollut käteistä eikä kortti käynyt. Ei edes houkuttelevan näköisiin euron jäätelöpalloihin joita muut söi tyytyväisinä.

Paluumatka sujui yhtä sujuvasti kuin menomatkakin, ilman odottelua bussista metroon Gonzenheimin asemalla. Ilman kännykässä olevaa reittiopasta odottaisin varmasti vieläkin Bad Hamburgin juna-asemalla, mutta sen kanssa liikkuminen on hyvin helppoa ja vaivatonta.

Julkisenliikenteen hinnoittelu selviää

Pikkuhiljaa ymmärrän miten tämä julkisenliikenteen hinnoittelu täällä toimii. Opiskelijalippu koskee vain paikallisia, eli sellaista ei kannata ostaa. Sen sain selville jo aikaisemmin, ja kai mainitsin edellisen lippu-kirjoituksen kommenteissa.

Tämän päivän innovaatio on lyhyen matkan liput. Jos matkustaa alle kaksi kilometriä, voi ostaa halvemman Kurzstrecke "(“lyhytmatka”?) –lipun. Eli siis vyöhykkeiden lisäksi täällä on myös kilometri-perusteinen hinnoittelu käytössä. Tämä lyhyen matkan lippu on halvempi kuin kuukausilippu jos matkustaa korkeintaan kuusi kertaa viikossa. Eli kannattaa ostaa tällainen, niin tulee hyvällä säällä käveltyä kotiin.

On täällä käytössä muitakin hinnoitteluinnovaatioita käytössä. Täällä on käytössä alennettu hinta (2,30€ –> 2,20€) viikonloppuisin ja arkisin ruuhka-ajan ulkopuolella. Lisäksi on kaksikymmentä prosenttia normaalia halvempia kuukausilippuja, jotka ovat valideja vain aamuyhdeksän jälkeen.

Sitten on mielenkiintoisia detaljeja kuten se, että kausilipun käyttäjät voivat ottaa seuralaisen mukaan ilmaiseksi arkisin seitsemän jälkeen ja viikonloppuisin.

Tämä on kyllä hienosti suunniteltu systeemi. Olettaen täydellinen informaatio, täällä on lähijunarataverkoston käyttöaste on taatusti optimaalinen joka hetki. Voi tietysti jopa olla että saksalaiset osaavat luonnostaan optimoida käytöstään tällaisessa hintaviidakossa. Suomessahan kannattaa ostaa kausilippu jos matkustaa edes kolme meno-paluu matkaa viikossa. Sellaisella hinnoitellulla ei ihmisen tarvitse miettiä yhtään mihin aikaan ja kenen kanssa suunnittelee matkustavansa. Valinta on helppo, mutta yhteiskunnan kannalta todennäköisesti epäoptimaalinen.

Fahrkarten

Tänään oli ensimmäinen työpäivä. Olin mennyt nukkumaan jo kymmenen aikaan, niin heräsin virkeänä seitsemältä. Kun EKP:lle piti ehtiä 8:45, ja matka kestää vain vartin, niin ei tullut lainkaan kiire. Joka onkin ihan hyvä, kun onnistuin tietysti taas sähläämään junalipun ostossa. Täytynee laittaa mukaan kuva siitä laitteesta. Kuva on härskisti varastettu netistä, kun en ole vielä yrittänyt saada kännykkäkameraa ja tietokonetta kommunikoimaan. Mutta kuva on teknisesti niin huono että tuskin sen omistaja tästä lainasta pahastuu.

Käytin nyt aamulla tätä laitetta kai neljättä kertaa, mutta se sai minut taas hämilleni. Nyt tosin yritin ostaa astetta vaikeampaa kausilippua. Mutta ei kertalipun ostaminenkaan ole helppoa ensikertalaiselle. Laitteeseen pitää näpytellä määränpäätä vastaava numero (vieressä on lista sadasta paikasta ja numerosta) ja sitten valita minkälaisen lipun haluaa. Kieleksi saa valittua kivasti englannin, mutta lipputyyppien nimet on vain saksaksi. Päivälippu on vielä suhteellisen helppo tulkata, jos englantia osaa (tagenkarten), mutta se numeron näpyttely on astetta hankalampaa. Sitä lähtee luonnollisesti etsimään omaa pysäkkiään listasta. Epätoivoisen etsinnän jälkeen tajuaa (ellei joku ehdi auttaa ensin) ettei listassa olekaan läheskään kaikkien pysäkeiden nimiä. Se “pysäkinnumero” onkin vyöhykkeen numero, ja turistin näkökulmasta on tasan kaksi vyöhykettä (Frankfurt ja lentokenttä) joilla on merkitystä. Mutta jostain syystä sen sijaan että siinä vieressä olisi selkeä kartta vyöhykkeistä, tai edes lista vyöhykkeistä, siinä onkin listattu jotain satunnaisia pysäkkejä jokaisesta vyöhykkeestä. Helsingin 0-1-2-3 matkakortteja on haukuttu, mutta se on hyvin helppo järjestelmä verrattuna tähän numeroviidakkoon. Ja ainakin Helsingin lipunmyyntilaitteissa on selvät ohjeet myös englanniksi. 

No, nyt näihin tämän päiväsiin ongelmiin. En alkuun ymmärtänyt miten opiskelijalippuja voi ostaa, joten yritin ostaa aikuisten viikkolipun. Siihen ei kuitenkaan riittänyt raha, kun jostain syystä laite ei hyväksynyt Nordean Mastercardia. Aikuisten päivälippuun olisi riittänyt käteinen, mutta laite ei hyväksy yli kymmenen euron seteleitä, joten kaksikymppiseni olikin yllättäen hyödytön. Aivan älytöntä. Laite joka myy useita lippuja jotka maksavat yli kaksikymmentä euroa hyväksyy jotain älyvapaita sentin kolikoita, muttei kaksikymppisiä. Kävin McDonaldsilla syömässä neuvoa-antavan McCroissantin ja sain samalla rikottua suuren setelini vähän pienempään. Croisanttia syödessäni tajusin että viikkolipun kohdalla olevaa lastenlippu-nappia painamalla saakin ehkä opiskelijalipun, koska lasten viikkolippuja ei myydä ollenkaan. Nyt onnistui. Sain varmaan vartin tuhrattua tähän operaatioon. Varmaan joku fiksumpi olisi ollut nopeampi, mutta väitän että se laite oli vähintäänkin osasyyllinen. Onneksi minulla ei ollut kiire. Toistaiseksi on vielä epäselvää onko opiskelijalippu validi suomalaisen opiskelijakortin kanssa. Ajattelin ensi viikkoon mennessä selvittää asian, ellei joku ystävällinen lipuntarkastaja valaise minua ensin.