Verhot kiinni kahdelta

Olen tottunut täällä kaikenlaisiin rutiineihin. Esimerkiksi työhuoneeni sälekaihtimet menevät kiinni joka päivä tasan kello kaksi. Talossa on automaattinen ilmastointi-verho-valot järjestelmä, joka ilmeisesti pyrkii säästämään energiaa sulkemalla verhot ja lisäämällä valojen tehoa. Varmaankin joku on laskenut että kello kahden jälkeen aurinko paistaisi siitä ikkunasta turhan voimakkaasti sisään. Toisaalta, ei täällä enää niin lämmin ole että ilmastointiin kovin suurta energia määrää menisi. Ehkä se onkin sitä varten että aurinko ei häikäisisi tietokoneen näyttöjä. Samalla järjestelmä säätää valoja kirkkaammalle, jotta ei jouduta olemaan pimeydessä.

Jos olen poissa kun verhot  sulkeutuvat, sitä ei välttämättä edes huomaa, kun valoisuus on huoneessa aina vakio. Yleensä kuitenkin kahdelta olen työhuoneessani; olen joko juuri tullut lounaalta tai kohta lähdössä lounaalle (voikohan oikeasti olla, tuo olisi aika omituinen distribuutio, täytyykin jossain vaiheessa askelmittarista selvittää mihin aikaan oikeasti menen lounaalle). Jos on paikan päällä verhojen sulkeutumisen huomaa surinasta. Niiden moottori on yllättävän äänekäs. Verhojen sulkeutumisen voi estää painamalla nappia oven suussa. Eli joka päivä tasan kello kaksi nousen ja menen painamaan nappia jotta verhot nousisivat.

Käsittääkseni ei ole mitään tapaa estää tätä täysin tarpeetonta automatiikkaa, mutta se on tavallaan ihan sympaattinen. Onhan se hienoa että joku insinööri on optimoinut minun verhojen käyttäytymisen, vaikka optimointi onkin mennyt täysin pieleen. On sentään yrittänyt. Samalla kun menee estämään verhojen sulkeutumisen, voi käydä hakemassa vettä jos haluaa optimoida ajankäyttöä, mutta kyllä se nouseminen on varmaan sellaisenaankin ihan fiksua. Ei se mikään erityinen urheilusuoritus ole, mutta ainakin hetkeksi vaihtaa asentoa.

Kesäsarja “Ökö” 7/n: Lamppujen vaihto

Meillä vaihdettiin tänään töissä valaisimien energiasäästölamput uusiin. Talon kaikki lamput vaihdettiin kerralla. En tiedä mitä niillä vanhoilla lampuilla tehdään, mutta kai ne menee vaan ongelmajätteeseen. Tuskin kukaan haluaa ostaa “vähän käytettyä” lamppua. Tuntuu jotenkin järjettömältä ympäristönhaaskaukselta heittää toimivia lamppuja roskiin, mutta varmaan joku on pohtinut että näin se kannattaa tehdä.

Jos niitä ei vaihdettaisi ennaltaehkäisevästi, niin jonkun pitäisi ravata sammuvien valojen perässä jatkuvasti.  Lamppuja oli minun huoneessa kai kymmenen, nopeasti voisi estimoida että 1000 hengen organisaatiossa se tekee yhteensä reilut kymmenen tuhatta lamppua. Jos niiden keskimääräinen elinikä on kaksi vuotta, niin niitä palaisi loppuun keskimäärin 13 päivässä. Yksitellen lampun vaihtamisessa menee ehkä 10 minuuttia, kun pitää mennä oikeaan toimistotaloon ja kerrokseen. Eli 13 lamppua työllistäisi jonkun kahdeksi tunniksi joka päivä. Vuodessa työtunteja tulisi jo 1250 tuntia.

Nyt kun kaikki vaihdettiin kerralla, lamppua kohden meni ehkä 15 sekuntia. Kaksikätinen ammattimies osaa ruuvata kaksi loisteputkea kerralla. Tehokasta toimintaa. Eli kaikki lamput saa vaihdettua viikossa, 41 tunnissa. Jos lamput vaihdetaan vaikka vuoden välein kahden sijasta (jolloin hyvin harva ehtisi palaa loppuun ennen vaihtoa), säästyisi vuosittain 1200 työtuntia, mutta lamppuja menisi vuosittain 5000 ylimääräistä. Jos lamppu maksaa euron kappale ja työtunti kympin, niin säästöä syntyy 7000 euroa. Hyvä diili. Säästetyt rahat voi sitten käyttää johonkin halvempaan ympäristön säästämiskeinoon. Jokaista ympäristöä säästävää keinoa ei kannata käyttää. Monet ovat niin kalliita ettei niissä ole mitään järkeä.

Evakuointiharjoitus

Kun palasin lounaalta, vahtimestari ilmoitti että jonkun asteinen palohälytys on käynnissä. Toimistoon sai kuitenkin mennä, vaikka hissit olivatkin poissa käytöstä. Ajattelin naiivisti että tilanne on ohi, kun kerran saa mennä sisälle. Kävelin kolmetoista kerrosta portaita ylös. Yllättävän rankkaa puuhaa. Heti kun astuin toimistooni, palohälytys soi. Kaikki ulos, eli samat portaat alas.

Tulipahan urheiltua.

En oikein tiedä mitä siinä harjoiteltiin siinä vaiheessa kun hissit oli sammutettu, mutta taloon sai edelleen kiivetä. Jos itse laatisin palohälytysohjeet, luulen että kieltäisin rakennukseen menon heti ensimmäisen palohälytyksen tultua, riippumatta siitä onko evakuointi vielä käynnissä.

Team building

Syyskuu on EKP:n tilasto-osastolla ilmeisesti team-building sesonkia. Viime viikolla me mentiin koko tilastoväen kanssa laivamatkalle Mainille ja tänään ja huomenna olen jossain hotellissa osaston kanssa pohtimassa tuottavuuden mittaamista ja palkitsemista, tai jotain vastaavaa (tai siis huomenna, kirjoitan tätä maanantaina).

Laivareissu oli mukava. Olen pitkään haaveillut sellaisesta. Olen keräillyt esitteitä, joita Riikka heitti säännöllisin väliajoin roskiin. Ihan hyvä, yksi reissu kyllä riitti. Sää oli oikein loistava, melkein kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Tällä viikolla on ollut jo paljon kylmempi ja sateisempi.

Siirrytään laivaan. Wikinger 1 oli suomalaisia viikinki-laivoja huomattavasti pienempi.

Frankfurtin pilvenpiirtäjät jäävät taakse.

Ilmassa roikkuvan vaijerin avulla liikkuva lossi oli jännittävä tuttavuus. En ainakaan muista nähneeni tällaista aiemmin. Purjeveneilijä ei tuollaista arvosta, mutta joessa ehkä vedenalainen vaijeri ei ole riittävän stabiili?

Matkanvarrella oli runsaasti sulkuja. Vaikka niiden toimintaperiaate olisi kuinka yksinkertainen ja tuttu, niin onhan ne oikeasti aina supermielenkiintoisia.

Matkalla juotiin muutama lasillinen olutta tai viiniä ja syötiin yllättävän heikkolaatuinen buffet-päivällinen. Määränpäässä oli pikainen tutustuminen paikalliseen linnaan (niin pikainen että kaksi osallistujaa ei ehtinyt takaisin laivaan—he pääsivät kuitenkin junalla mukavasti takaisin Frankfurttiin, jopa ennen laivaa). Linna (tai kartano?) oli ihan sympaattinen. Alunperin kai 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin uudelleenrakennettu 1800-luvulla ja tulipalon jäljiltä uudestaan 1980-luvulla. Toisen maailmansodan aikana arvokas irtaimisto vietiin linnasta turvaan. Tämän jäljiltä irtaimisto on Hessenin osavaltion ja linna Taunuksen kaupungin omaisuutta. Jostain mystisestä syystä nämä instanssit eivät ole onnistuneet sopimaan irtaimiston säilyttämisestä linnassa. Joten seinät olivat täynnä suuria kehyksiä, joiden sisällä oli jokin huomattavasti pienempi, hiukan alkuperäistä maalausta muistuttava, teos. Eli siis käytännössä tämä talo on 80-luvulla rakennettu ja sen sisällä oleva irtaimistokin on muualta haalittua. Säälittävin oli ehkä huone jonka vanhoja silkkisiä tapetteja matkaopas kehui kovasti, kunnes joutui toteamaan että nykyään tapetti on ihan tavallista paperia. Jotenkin surullista, mutta toisaalta sympaattista.

1980-luvun tulipalo johtui siitä, että sodan jälkeisen asuntopulan seurauksena talossa asui lapsiperhe yläkerrassa ja alakerrassa toimi postin jakelukeskus. Perheen poika varasti alakerran postista kirjeen (ilmeisesti toivoen siellä olevan rahaa), mutta kun kirjekuoressa ei ollut rahaa, hän pettyneenä poltti sen. Ja talo paloi. Ilmeisesti siis sodanjälkeinen asuntopula jatkui akuuttina 1984 saakka? Tai Saksassakin osataan pitää kiinni saavutetuista eduista. Kaupungin vuokrakämppä linnassa on varmaankin sellainen etu josta ei mielellään luovu.

Oikein mukava reissu. Nyt on tosiaan toinen, siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Sikainfluenssa

Täällä ei sikainfluenssa ole herättänyt mitään yleistä paniikkia. Ei ole tosin osunut käsittääkseni vakavia sairastumisia tai kuolemia lähelle, niin ei ole sitä kautta ollut perustetta paniikkiin. Organisaation valmistautuminen influenssaan on sen sijaan kunnioitettavalla tasolla.

Siitä lähtien kun täällä aloitin, on vessoissa ollut vain paperisia käsipyyhkeitä. Rullattavat kangaspyyhkeet ovat olleet pannassa tartuntavaaran minimoimiseksi. Käsidesiä on ollut vessoissa ja keittiöissä. On myös selkeät ohjeet käsien pesemiseen (30 sekuntia saippuan hierontaa jne.). Nyt viime aikoina käsidesiautomaatit lisättiin myös sisäänkäynneille niin ei tuoda pöpöjä ulkoa. Viimeisin varotoimenpide on ohjeet sairastumisen varalle, jotka lähetettiin kaikille työntekijöille sähköpostilla ja nyt nostetaan intran etusivulle säännöllisesti. Ohjeissa selostetaan missä ja miten pitää käydä testeissä jos sairastuu. Sairastunut ei luonnollisesti saa tulla töihin, mutta lisäksi myös sairastuneen kaikki läheiset kollegat testataan varmuuden vuoksi. Jos työntekijän perheenjäsen sairastuu sikainfluenssaan, riippumatta omasta terveydentilasta työntekijä ei saa tulla töihin ennen kun perheenjäsen on terve. Tämä varmaan koskee vain perheenjäseniä jotka asuvat samassa asunnossa, vaikka ohjeissa ei sellaista tarkennusta ole.

On kyllä hienot varotoimenpiteet. Kun vertaa Sosiaali- ja terveysministeriön influenssatietoiskuun, jossa demonstroidaan miten kädet pestään viidessä sekunnissa palasaippualla, tulee sellainen olo että EKP on varautunut enemmän kuin hyvin. Voi olla että täällä on esimerkiksi lintuinfluenssan tai SARSin tehty hienot kriisisuunnitelmat joita toteutetaan vaikka olisivatkin ehkä hiukan ylimitoitetut.

Laivoja

>>><<>><<

Yllä oleva kuvaa laivojen liikennettä Mainilla. Paksut nuolet ovat täysiä ja ohuet nuolet tyhjiä laivoja. Oikeaan osoittavat nuolet kuvaavat laivoja jotka menevät täältä Sachenhausenista katsoen oikealle, kohti siellä näkynyttä patoa tai sulkua. Eli vaikuttaa siltä että tavaraa liikkuu enemmän oikealle kuin vasemmalle. Kuvista voi nähdä että tavara näyttää olevan soraa tai jotain vastaavaa. Tämän verran siis tiesin näköhavaintojen perusteella. Alla linkki albumiin jossa kuvia näistä laivoista. Yhdessä kuvassa näkyy laiva joka näyttää tulevan vaarallisen lähelle törmäystä rannassa olevan Kebab-laivan kanssa, muuten kuvat ovat varmaan useimpien näkökulmasta hyvin yhdentekeviä.

Näytä koko albumi

Selvitin Wikipedista vähän lisää aiheesta. Main on osa laajempaa Rhein-Main-Tonava vesireittiä, joka yhdistää Atlantin Rotterdamin kohdalta Bonnin, Frankfurtin, Wienin ja Budapestin kautta Mustaanmereen itä-Romaniassa. Oikein vaikuttavan oloinen vesitie. Pitkä kun mikä ainakin.

Tuossa välissä on luonnollisesti kanava, joethan eivät luonnostaan virtaa merestä mereen. 171 kilometriä pitkä kanava, jossa suurin sallittu alus on 110 metriä pitkä (tai 190 metriä, Wikipedia antaa ristiriitaista tietoa), 11,45 metriä leveä ja ilmeisesti 2,70 metriä syvä. Myös Main on mitoitettu samankokoisia laivoja varten. Vertailukohtana, Saimaan kanava on 43 kilometriä pitkä, ja suurin sallittu koko on 82,5m*12,6m*4,35m. Tätä Rhein-Main-Tonava kanavaa pitkin kulkee kuusi miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, kun Saimaalla menee reilu kaksi miljoonaa tonnia.

Kanavan läpi kohti Tonavaa menee pääasiassa ruokaa, rehua, malmia ja kiveä. Mainin suuntaan taas tulee ruokaa, rehua, metallia ja lannoitetta. Näyttäisi siltä että Tonavan suuntaan menee paljon enemmän tavaraa, mutta se on vähän epäselvää. Wikipedia on yleensä vähän huono tilastolähde.

Palaten omiin näköhavaintoihin, ne täydet “oikealle” menevät laivat on matkalla Tonavan suuntaan (tämän selvittäminen vaati paljon kartan tuijottelua, olen täysin pihalla ilmansuunnista täällä). Se sopii Wikipedian tietojen kanssa hyvin yhteen, sinne suuntaan pitäisikin mennä paljon soraa. Toki Frankfurt on vielä kaukana Tonavasta, voi ihan hyvin olla että täällä näkyvä liikenne on ihan Saksan sisäistäkin liikennettä. Tonavaa koskevalla Wikipedia sivulla ainakin ilmoitetaan siellä kulkevan 100 miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, josta voisi siis päätellä että vain kahdeskymmenes osa Tonavan liikenteestä menee Rhein-Main-Tonava kanavan läpi. Vastaavasti olisi loogista että suurin osa Frankfurtissa olevasta liikenteestä pysyisi kanavan länsipuolella. Tai sitten joku Wikipedia artikkeli on hiukan väärässä näiden numeroiden suhteen. Joka tapauksessa paljon liikkuu tavaraa joka suuntaan.

Nykyään turismi on myös tärkeä osa reitin liikennettä. Siinä on kyllä näkemistä jos matkustaa Rotterdamista Mustallemerelle laivalla. Koko reitillä on pituutta 3500 kilometriä. Joku hiukan lyhyempi jokiristeily on minua houkuttanut jo pidemmän aikaa. Jotain pientä sellaista on ainakin luvassa EKP:n tilasto-osaston team-building tapahtuman yhteydessä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin me mennään jokilaivalla jonnekin.

Moraalin yhteiskunnallinen rooli

En halua nyt lähteä yleistämään mitään eri maiden moraalikäsityksistä. Epäilemättä minun kokemukseni ei ole kattava otos mistään.

Olen huomannut että toisten mielestä pieni petos ei ole tuomittavaa, vaan päinvastoin hienoa. Sellaista pientä fuskua, kuten pihvin piilottaminen työpaikkaruokalassa riisikeon alle. Kun kassa ei näe pihviä, ei siitä tarvitse maksaa. Operaatio tietysti vaatii enemmän riisiä kun kukaan haluaa syödä, mutta sen pois heittäminen ei maksa asiakkaalle mitään. Toisessa tapauksessa innostuneena levitetään tietoa miten kahvitilan kioskiautomaatista saa huijattua ilmaisia leipiä. Työnantaja kyllä subventoi leipiä (hinnasta päätellen ainakin), mutta toki ilmainen on aina ilmainen. Absurdeimmassa tilanteessa innostutaan siitä, että intrasta voi tilata toimistotarvikkeita ilmaiseksi. Sitten tilataan kilpaa USB-muistitikkuja, kalentereita, muistivihkoja, jne. Ymmärrän vielä ne USB-tikut ja muistivihot (sellaiset hienot Moleskine-vihot jotka maksavat yli kymmenen euroa kaupassa), niillä on joku taloudellinen arvo, mutta mikä saa ihmisen tilaamaan jättimäisen seinäkalenterin toimistoonsa? Vaikka se on “ilmainen”, niin ei sillä tee mitään. Jos joku jakaisi vastaavia kalentereita kadulla ilmaiseksi, en usko että kovin moni ottaisi vastaan. Mutta kun sen voi “ovelasti” tilata ilmaiseksi työnantajan intrasta, niin sitten on siistiä hankkia sellainen.

Tällainen käyttäytyminen on taatusti yleistä esimerkiksi yläkoulussa, mutta jotenkin ajattelin etteivät EKP:hen valikoituneet koulutetut ihmiset varastaisi työnantajalta pihvejä. Etenkään kun työnantaja ystävällisesti tarjoaa niitä pihvejä mukavasti subventoituun hintaan.

Minulla on sellainen olo että tämä olisi pienempi ongelma Suomessa, mutta epäilemättä tällaista tapahtuu kaikkialla. Hesarissa on nyt kesällä ollut monta artikkelia ilkivallan kustannuksista Helsingissä. Kyseessä on periaatteellisella tasolla sama ilmiö. Yhdysvalloissa bagel-kauppiaaksi siirtynyt ekonomisti oli tutkinut että toimistotyöntekijöiden bagel-varkausten määrä riippuu suhdanteista. Bisnes toimi niin, että kauppias vie bagelit ja rahalippaan työpaikalle aamulla ja hakee illalla pois—ilmestyneen rahan ja kadonneiden bageleiden erotuksen perusteella sai laskettua varkausten määrän. Eli tätä epärehellisyyttä on aina jonkun verran, mutta jos sitä on paljon, muuttuu moni asia hankalaksi.

Yhteiskunnan moraalikäsitys on tärkeä tuotannontekijä taloudessa. Jos pihvien piilottaminen riisin alle on yleistä, niin silloin ravintolanpitäjien pitää hankkia x-ray koneet kassoille tai jotain. Kun pitää käyttää resursseja varastamisen estämiseen, kulut nousevat mutta samat ihmiset saavat edelleen pihvinsä. Jos yhteiskunnassa pihvien varastaminen on sosiaalisesti tuomittavaa, niin valvontaan ei tarvitse käyttää rahaa koska kukaan ei kehtaisi syödä varastettua pihviä muiden nähden. Eli sosiaalisenkontrollin puuttuminen johtaa siihen että kaikkien pihvi maksaa enemmän. Sama tietysti pätee moneen muuhunkin: ilman sosiaalista kontrollia ei puhuvat roskapöntöt kannata Helsingissä, eikä työnantaja voi antaa rivityöntekijän tilata toimistotarvikkeita (väliin pitäisi ehkä laittaa esimiehen hyväksyntä), eikä Ikea voi tarjota ilmaisia vaippoja lastenhoitohuoneessa. Eikä Bagel-kauppias voi luottaa asiakkaiden rehellisyyteen. Ilman luottamusta, ei bagel-bisnes voi toimia ollenkaan. Eli pelkästään luottamuksen puute tuhoaa tällaisen hyvinvointia lisäävän yrityksen liiketoimintaedellytykset. Suomessa aiheutuu älyttömiä yhteiskunnallisia kustannuksia siitä, kun duunareiden pitää hakea lääkärintodistukset sairaslomia varten. Siinä on vielä ongelmana se, että veronmaksajat joutuvat maksamaan siitä että työntekijät ja työnantajat eivät pysty luottamaan toisiinsa—tässä pihvi-esimerkissä sentään epäluottamuksen kustannukset osuvat suurin piirtein oikeaan porukkaan.

Sosiaalisenkontrollin puute estää optimaaliseen tasapainoon pääsyn. Ongelmana on tietysti keksiä minkälaisissa yhteisöissä sosiaalinen kontrolli on vahvaa. Bagel-miehen tutkimuksen mukaan pienissä toimistoissa varastetaan vähemmän kuin suurissa, johtajat varastavat enemmän kuin rivityöntekijät, huonolla säällä varastetaan enemmän kuin kauniilla säällä ja ennen stressaavia pyhiä varastetaan enemmän.

Palaten vielä hetkeksi siihen pihviin, nykyään meidän työpaikkaruokalassa ateriat hinnoitellaan painon mukaan. Pihvien piilottaminen riisikeon alle ainakin hiukan vähemmän kannattavaa kuin aikaisemmin. Tämä työpaikkaruokalan hinnoittelupolitiikka on muutenkin kiinnostava aihe, teen siitä vielä ihan oman merkinnän jossain vaiheessa. Joku voisi väittää että nyt on blogi lähtenyt rönsyilemään otsikon lupaaman ulkopuolelle, mutta oikeasti nämä liittyvät aiheeseen. Jos minä keksin näistä aiheista kirjoittaa ollessani Frankfurtissa, niin sitten nämä aiheet selvästi kuuluvat kategoriaan “Ilkka Frankfurtissa”.

Hissikäyttäytyminen

Meillä on töissä tapana tervehtiä ihmisiä hississä. Ei pelkästään tuttuja, vaan kaikkia. Sekä heidän tullessa hissiin että lähtiessä. Keskustelu ei sentään ole pakollista, mutta hiljainen “hi” ja “bye” on käytäntönä aina kun joku astuu hissin ovesta sisään tai ulos. Käytäntö tuntuu vieraalta, mutta voi olla että minun käsitykseni hissikäyttäytymisestä on vääristynyt. Minun mielestäni vain hissipojat (esim. Jeeves ja Wooster tv-sarjassa) tervehtivät kaikkia. Luulen että se on muidenkin mielestä outoa, useat sanovat vuorosanansa hiljaa tai katsekontaktia välttäen, jo hissin ulkopuolella.

Oman kerroksen väen, tai edes etäisesti tutunnäköisten, tervehtiminen on tietysti asia erikseen. Siinä on joku oikea järki, mutta tällainen ventovieraiden tervehtiminen on täysin tarpeetonta.

Aiheeseen löyhästi liittyen, Ihmebantun sketsi moikkaamisesta (K-15 materiaalia):

 

Toim. huom.: seuraava blogi-teksti ilmestyy perjantaina kello 12:00 Frankfurtin (13:00 Suomen) aikaa. Laitoin nyt ajastuksella jotta ei tule kerralla liian paljon luettavaa. Ja koska haluan kokeilla miten tämä ajastus-systeemi toimii.

Kesäsarja “Öko” 4/n: ECB Green Day

Ilkka: Pari viikkoa sitten meillä oli töissä Green Day. Lähinnä oli jotain puheita ekotehokkuudesta ja kannustettiin osallistujia sammuttamaan tietokoneet ja valot puheiden ajaksi. Siitä piti tulla myöhemmin raportti kuinka paljon hylkeitä (tai sähköä) tämä operaatio säästi, mutta mitään ei kuulunut. Voi olla että pari kymmentä sammutettua konetta ei erotu tämän kokoisen laitoksen sähkönkulutuksessa.

Itse en puheita mennyt kuuntelemaan. Sen sijaan sain Green Dayn kunniaksi pienen lahjan. Naureskelin sitä jo etukäteen kun Intrassa oli mainos, mutta ajattelin ettei ne nyt mitään krääsää kehtaa jakaa. No jaa. Ehkä tämä ei ihan pahimmasta päästä ole:

Silti, 1500 täysin turhaa miniruukkua, pahvilaatikkoa ja siemenpussia. Näin täällä suojellaan ympäristöä. Huomaa että EKP:n “core-competence” on talous- eikä ympäristöasiat.

Kahvihuone

Ilkka: Meillä ei ole töissä kahvihuonetta ollenkaan. Tilastokeskuksella sellainen oli. En siellä tajunnutkaan miten tärkeä se on, etenkin uudelle työntekijöille. Kahvipöydällä on nähdäkseni kaksi tärkeää roolia.

Ensinnäkin, se on työyhteisön luonnollinen kohtaamispaikka. Kahvipöytä on neutraali paikka, johon voi mennä vaikkei siellä istuvia tuntisikaan. Keskusteluihinkin voi osallistua luontevasti. EKP:llä kun ei kahvihuonetta ole (on vain minikeittiö mistä voi hakea juomia), ihmiset keskustelevat toistensa huoneissa. Se on ihan ok niille jotka juttelevat, mutta ainakaan minä en koe luontevaksi änkeä toisten työhuoneisiin kuuntelemaan muiden keskusteluja. Kun ei niitä keskusteluja kuule, ei tiedä mitä työyhteisö ajattelee eikä oppi tuntemaan ihmisiä. Se nostaa kynnystä puhua työasioistakin. EKP:llä on kyllä hyvä työilmapiiri ja ihmiset ovat ystävällisiä, palavereissa on oikein mukavaa ja niissä tulee puhuttuakin, mutta ilman luontevaa paikkaa istua ja jutella, en ole päässyt yhteisöön kunnolla sisälle.

Toiseksi, kahvipöydän lehdet ovat luonteva ja tärkeä tapa pitää lyhyitä taukoja työstä. Toki koneellakin voi lukea lehtiä netistä, mutta siinä ei saa silmät levätä. Ja siinä ei tule selvää eroa työn ja tauon välillä, joka varmaan laskee sekä työ- että lepotehoa.

Nyt pitkällisen työkokemukseni perusteella voin todeta että kahvipöydät ovat tärkeitä, etenkin uusien työntekijöiden integroitumisen kannalta.

Kesäsarja “Öko” 3/n: Tietokoneiden sähkönkulutus

Ilkka: Olen huomannut että minä sammutan tietokoneen joka päivä töiden päätteeksi, mutta huonekaverini Paolo sammuttaa sen vain viikonlopuiksi. Alkuun pidin itseäni ekologisena skandinaavina, kun taas Paolo on luonnonvaroja tuhlaava etelä-Eurooppalainen, mutta en ole enää ihan varma. Olen ruvennut pohtimaan että ehkä Paolon strategia on järkevämpi. Tietokoneet tietysti kuluttaa aika paljon sähköä: Tilastokeskuksella mittasin työkoneeni vievän 66 wattia “tyhjäkäynnillä”, mutta vain viisi wattia sammutettuna (joo, leikin sähkönkulutusmittarin kanssa töissäkin—sellaisen sai Helsingin Energialta lainaksi ilmaiseksi). Eli 60 wattin ero. Jos olen toimistolta pois viisitoista tuntia arki-iltana, sammuttamalla koneen säästän vajaan kilowattitunnin päivässä. Se kuulostaa paljolta, mutta Suomen sähkönhinnalla se on vain yhdeksän sentin säästö yössä.

Tietysti sekin on säästöä, mutta kun tietokoneen käynnistämisessä menee aikaa, niin se ei ole ilmaista säästöä. Minulla menee yli viisi minuuttia käynnistää kone, kun Paololla menee alle viisi sekuntia. Lisäksi vielä ohjelmien sulkeminen ja uudelleen avaaminen vie aikaa. Minun laskujeni mukaan viisi minuuttia minun työaikaa, jopa harjoittelijapalkalla, on kahdeksankymmenen sentin arvoista. Eli sammuttamalla koneen yöksi säästän yhdeksän senttiä sähköä ja kulutan kahdeksankymmentä senttiä työaikaa. Aika tehotonta toimintaa! Toki voin hakea vettä odotellessani että kone käynnistyy, mutta silti jää sen verran odottelua että homma jää miinukselle.

Viikonloppuina säästö on tietysti suurempi, ja välillä kone pitää uudelleen käynnistää päivityksiäkin varten, eli viikonlopuksi koneen sammuttaminen varmaankin kannattaa. Mutta arkisin en ehkä sitä enää sammuta. Hommassa ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti mitään järkeä.

Tietysti tilanne olisi toinen jos kone käynnistyisi hiukan nopeammin, mutta kun ei. Työkoneeni on ihan uusi, mutta mittasin kännykän sekuntikelolla käynnistymisen kestävän yli viisi minuuttia.

Lakko!

Ilkka: Vastoin alkuperäisiä suunnitelmiani, osallistuin tänään lakkoon. Ammattiliiton lakkomainonta oli sopivan hillittyä, oivaltavaa ja järkevää. IPSO (relevantti ammattiliitto) painotti sähköposteissaan kovasti ettei lakossa ole kyse eläkeuudistuksesta, vaan laajemmista ongelmista. Toisin kun muissa vastaavissa organisaatioissa, työnantaja sanelee yksipuolisesti työehdot eikä ammattiliitolla, jäsenmäärästä riippumatta, ole neuvotteluoikeutta. Vaikka työehdot ovat tällä hetkellä hyvät, on periaatteellisesti ongelmallista ettei työntekijöille ole niiden suhteen minkäänlaista sanavaltaa. Työnantajapuoli ei sen sijaan varsinaisesti edes yrittänyt perustella minkä takia lakko ei olisi perusteltu.

Vaikutti tosiaan siltä että talossa on tietty demokratiavaje. Ei tällaisia eläkeuudistuksia pitäisi voida toteuttaa ilman todellista neuvottelua. Vaikka tämä eläkeasia ei sinänsä ole tärkeä, se on selvä merkki siitä ettei tämä nykyinen systeemi ole oikeustajuni mukainen. Jos kerran olen samaa mieltä lakkoilijoiden kanssa, kai minun kuuluu lähteä lakkoon mukaan kun siitä ei minulle mitään varsinaista kustannusta koidu (ehkä lakkoajan palkka, mutta minun palkallani se tekee vain muutaman euro—toisaalta olisi outoa jos työnantaja laskee näitä minuutteja, kun muuten työaikaa ei lasketa lainkaan). Vähän itsekästähän se olisi antaa muiden lakkoilla minun oikeuksieni puolesta.

Ihan kiva että menin. Se oli hauska kokemus. Siellä oli yllättävän paljon ihmisiä, paljon tuttujakin.

 

Siinä pönötetään euromerkin alla. Joillain oli siniset IPSO-sateenvarjot, muille jaettiin A4-kokoiset laput heilutettaviksi ja pillit. Tästä vihellettiin ja vilkutettiin yläpuolella olevalle johtoryhmän kokoukselle. Aika noloa tuntuista toimintaa, mutta sitähän lakot ovat.

 

Muutaman puheen (joista jostain syystä osa oli vain saksaksi) jälkeen lähdettiin parin sadan metrin kierrokselle muiden toimistotalojen ympäri.

 

Äänessä oleva tummapukuinen henkilö johti lakkoa. Komeat hiukset. Loppupuheiden jälkeen pääsi kotiin. Tai töihin. Suurin osa taisi mennä takaisin toimistolle ainakin hetkeksi.

Vertikaalinen joukkoliikenne

Hissit ja rullaportaat ovat todennäköisesti maailman suosituin joukkoliikennemuoto, joten luonnollisesti saksalaiset ovat näidenkin implementoinnissa kunnostautuneet. Eurotheumin (siis se torni jossa olen töissä) hissistä minun on pitänyt tehdä blogimerkintä jo pitkään, mutta nyt kun törmäsin myös kiinnostaviin rullaportaisiin, niin materiaalia on tarpeeksi kunnon kirjoitukseen.

Ensin kuitenkin hissi. Kuten ilmeisesti useat vempeleet Saksassa, tämäkään ei ole ensikertalaiselle helppo käyttää, mutta loppuen lopuksi äärimmäisen nerokas keksintö. Hissiä ei tilata painamalla yksinkertaista kutsunappia kuten vanhoissa taloyhtiöhisseissä tai painamalla ylös- tai alas-nappia kuten useimmissa moderneissa hisseissä, vaan näpyttelemällä määränpääkerroksen numero kuvassa olevaan laitteeseen.

Puolisekuntia pohdittuaan laite ilmoittaa mistä hissikuilusta oma hissi tulee. Itse hississä on katossa neljä tunnistinta jotka aistivat sisällä olevat ihmiset. Kun sellaisen alle kävelee, niin syttyy pieni punainen valo katossa. On vähän outoa liikkua ja seurata yläpuolella kun tietokone valvoo missä on, mutta siihen tottuu. Näiden anturoiden avulla varmaankin arvioidaan kuinka täynnä hissi on.

Eli insinööreillä on käytettävissä tieto hississä olevien ihmisten määrästä, heidän määränpäästään ja vuoroaan odottavien ihmisten määränpäistä. En tiedä miten tätä dataa varsinaisesti käytetään, mutta luulisi että sillä optimoidaan näppärästi hissien toimintaa. Ohjataan samoihin kerroksiin menevät samoihin hisseihin ja estetään täysiä hissejä pysähtymästä ottamaan lisää matkustajia, jne. Ei tarvitse luoda mitään kankeita järjestelmiä missä osalla hisseistä pääsee ylimpiin kerroksiin ja osalla joihinkin muihin kerroksiin. Dynaaminen järjestelmä on tehokkaampi ja käyttäjäystävällisempi, kuhan tajuaa että tuohon laitteeseen pitää kirjoittaa määränpääkerroksen numero, eikä mitään mystistä pinkoodia.

Hieno systeemi. Lisäksi näistä hisseistä on kivat näköalat, kun hissikuilu on lasinen. Joku päivä pyrin videoimaan reissun ylimpään kerrokseen (en usko siitä tulevan visuaalisesti kovin näyttävää, minkä takia en sitä toistaiseksi ole viitsinyt tehdä).

Kuten mainitsin, tänään törmäsin myös keskimääräistä innovatiivisempiin rullaportaisiin Willy Brandt Platzin metroasemalla, EKP:n lähellä.

Nämä näyttävät aika tavallisilta, mutta tuossa kolmionmuotoisessa merkissä on kaksi erisuuntaista nuolta, jotka viestittävät että portailla pääsee kumpaan suuntaan vaan. Kummassakin päässä on liikkeentunnistimet. Jos joku kävelee ylhäällä portaisiin, ne kulkevat alaspäin, kunnes matkustaja on poistunut, jolloin portaat pysähtyvät ja odottavat kummasta suunnasta tulee seuraavaksi matkustajia. Tällaiset tietysti toimivat vain lyhyissä ja suhteellisen harvoin liikennöidyissä portaissa. Lähinnä sellaisissa missä ihmismäärät eivät ole niin suuret että kahdet rinnakkaiset rullaportaat olisivat perustellut. Aivan täydellinen ratkaisu metron sivusisäänkäynnille tai vastaavaan.

Lakko

Yle Uutiset osaa kertoa että Euroopan Keskuspankki on menossa lakkoon. Ammattiyhdistysliike valittaa eläke-etujen merkittävästä huononnuksesta. Käsittääkseni samaa asiaa mistä SAK:kin keväällä meuhkasi Suomessa, eli siis eläkeiän nostoa vastustetaan. EKP:ssa työnantaja määrää työsopimuksen ehdot, eikä ay-väellä ole kai neuvotteluoikeutta eikä edes oikein kunnon lakkoasetta. On oikeus mennä lakkoon, mutta työnantaja saa yksipuolisesti määritellä mitkä toiminnot on jätettävä lakon ulkopuolelle. Lakko ei ole kovin suuri pelote jos työnantaja päättää siitä missä lakkoillaan.

Eli ei ole helppoa ay-väellä. Ihan hyvä että meuhkaavat, ei siitä varmaan haittaa olisi jos työntekijöilläkin olisi vähän sanavaltaa. Etenkin tällaiset eläkeuudistukset on hyvin epäilyttäviä, kun kajotaan ansaittuihin etuuksiin. On eri asia laskea tulevia palkkoja, kun laskea jo ansaittuja eläkkeitä. Jos palkka laskee, työntekijä voi aina vaihtaa työpaikkaa, mutta jos ansaittu eläke otetaan pois niin ei oikein ole mahdollista vaihtaa takautuvasti työpaikkaa paremman eläkkeen toivossa. Tässä tapauksessa eläkettä ei oikeasti leikata mitenkään älyttömästi, mutta onhan se jollain tapaa periaatteellisesti tärkeätä.

Mutta minusta ei saada tähän lakkoon apua. En ole varma onko minulla edes oikeutta lakkoon tai liittyä ammattiliittoon, kun en ole staff-statuksella. Harjoittelijat ovat jotenkin omituisesti external-statuksella, eikä meihin tunnu pätevän mitkään säännöt. Esimerkiksi lomista pitää neuvotella oman osaston sisällä, mitään varsinaista sääntöä asiasta ei ole. Hyvin omituista. Mutta sen tiedä ettei minulla ole oikeutta eläkkeeseen, eikä ammattiliitto puolusta minun oikeuksiani tässä asiassa. Tällaistahan se on: ammattiliitto puolustaa vanhojen jäärien saavutettuja etuja, ja jättää minut, onnettoman pätkätyöläisen, oman onneni nojaan ilman vanhuusajan turvaa ja eläkettä.

Ihan jännää kyllä. En ole ennen ollut lakkoilevassa talossa. Odotan innolla saartorengasta talon ympärillä, plakaatteja heiluttavaa tilastoväkeä, jne. Jännä nähdä kuinka moni lakkolainen tulee kiltisti lakon jälkeen kello 17:30 takaisin töihin tekemään palkatonta ylityötä ettei jää hommat rästiin.

Mitä teen työkseni

Olen Euroopan Keskuspankin tilasto-osastolla. Työnjako Eurostatin ja EKP:n välillä on minulle vielä hiukan epäselvä, mutta ilmeisesti se on tiivistäen se, että Eurostat palvelee Euroopan tarpeita yleisesti, kun taas EKP:n tilasto-osasto palvelee vain EKP:n omaa päätöksentekoprosessia. Meidän asiakkaat on siis talonsisäisiä, kun taas esimerkiksi Tilastokeskus palvelee yleisesti koko yhteiskuntaa. Tilastokeskuksella en oikeastaan asiakkaista kuullut mitään, muuta kuin maksullisen toiminnan yhteydessä. Täällä ne on taas jatkuvasti esillä ja niiden tarpeita pyritään ottamaan huomioon mahdollisimman hyvin ja nopeallakin aikataululla. Tämä on siis ehkä asiakaslähtöisempi tilasto-organisaatio kuin Eurostat tai Tilastokeskus. Käytännössä EKP julkaisee myös tilastoja nettisivuillaan yleisölle, mutta se on kai lähinnä oheistuote.

Minä työskentelen kuukausittaisten suhdannetilannetta kuvaavien taloustilastojen parissa. Sellaisten kuin teollinen tuotanto, liikevaihto, tuottajahinnat, yms. Nämä tilastot tuotetaan kansainvälisten luokitusten mukaan, jotta voidaan tutkia esimerkiksi paperiteollisuuden tuotantoa eri maissa. Näitä luokituksia päivitetään parin vuosikymmenen välein, viimeksi tämän vuoden alusta. Uuden luokituksen käyttöönotto tekee vanhojen aikasarjojen käytön ongelmalliseksi, kun on epäselvää missä määrin vanhojen luokitusten mukaan tehdyt aikasarjat ovat yhteensopivia uusien kanssa.

Tehtäväni on selvittää näiden aikasarjojen yhteensopivuutta. Eli vertaan lyhyempiä aikasarjoja, esimerkiksi vuodesta 1990 alkavia, jotka on tehty uuden luokituksen mukaan, vanhempiin aikasarjoihin jotka on tehty vanhan luokituksen mukaan. Jos nämä aikasarjat ovat riittävän samanlaisia, niin ne voidaan ketjuttaa yhteen. Pitkät aikasarjat ovat ekonomistien mieleen ja auttavat mallinnuksessa ja ennusteiden laatimisessa, niin tästä on selkeää hyötyä asiakkaille. Näitä aikasarjoja on yhteensä aika monta. Muistaakseni kuutta eri tilastoa, kahdeksasta eri maasta tai alueesta, kausitasoituksella ja ilman, ja kymmeneltä eri toimialalta. Yhteensä siis ehkä reilu tuhat aikasarjaparia joita tutkin. Eli homma olisi puuduttavan tylsää (ja varmaan loputtoman hidasta), jos sitä ei voisi automatisoida. Ensimmäinen vaihe on luoda sellaiset työkalut millä tämän työn saa tehtyä järkevästi.

Käytännössä tutkin aikasarjoja FAME –tietokantaohjelmiston ja Excel avulla. Lasken korrelaatiokertoimia, vertailen niitä graafisesti, ym. Tällainen Excel-näppräys on mukavaa. Oikein motivoivaa ja kivaa työtä, ainakin toistaiseksi.

Näkymät toimistosta

Tässä näkymä toimistotuoliltani.

Tässä näkymä alaspäin. Ollaan tosiaan aika korkealla suhteessa suhteessa tavallisiin kerrostaloihin.

Ikkunasta näkyy myös Frankfurtin kaksoistornit, Deutsche Bankin Soll und Haben, eli Credit ja Debit. En tiedä kumpi on kumpi.

Tarkoituksena ei ole jatkuvasti kirjoittaa monta merkintää päivässä, mutta nyt näitä jotenkin tulee.

Tietokonesysteemit

On ehkä epäsopivaa haukkua työnantajan tietokonesysteemejä, mutta joskus ne on niin huonoja että on pakko. Tai no, ei ehkä haukkua, vaan kommentoida..

Ensinnäkin, työkoneellani on käytössä Internet Explorer 6. Mainio ohjelma vuonna 2001, mutta sen jälkeen Microsoft on ehtinyt julkaista jo kaksi uudempaa versiota. IT osasto lupaili että kaikkiin koneisiin asennetaan Internet Explorer 7 lähitulevaisuudessa, mutta sekin on tosiaan jo melkein kolme vuotta vanha. Selaimien kehityksessä kahdeksan vuotta on pitkä aika. On jotenkin absurdia käyttää selainta joka ei tue välilehtiä. Mutta se on vain ärsyttävää, eikä mitenkään vakavaa.

Ikävämpää on että suuri osa sivuista ei toimi kunnolla. Jostain syystä etenkin Googlen palveluiden kanssa on ongelmia. Koko sivun kääntäminen Google Translatein kanssa ei onnistu. Se on jo aika vakava puute, jos yrittää selvitellä esimerkiksi saksalaisen puhelinoperaattorin sivuja. Google Maps toimii melkein, mutta valtaosa kartan päällä olevista iconeista (se “paikka on tässä” -nuoli, zoomaus työkalu, jne.) puuttuu. Google Mapskin on expatti-ihmisen kannalta aika hyödyllinen työkalu. Nämä on nyt sentään jotenkin monimutkaisia palveluita, eli jotenkin voi ymmärtää ettei ne oikein toimi. Mutta blogin kommentointi ei myöskään ole mahdollista. Ei voi kirjautua sisään Google-tilillä, ei voi jättää anonyyminä viestiä, jne. Eli siis en pysty töissä vastaamaan kommentteihin. Kirjoitan niitä kun tulee mieleen, mutta joudun lähettämään sähköpostilla itselleni ja laittamaan ne nettiin vasta kotona. Tänään unohdin lähettää sen viestin, niin tämän päiväiset kommenttini tulevat vasta huomenna. Eli 36 tunnin viiveellä kirjoittamisesta. Eli siinä syy minkä takia joskus kestää vastata kommentteihin,

Vakavin ongelma ihan työskentelynkin kannalta on että netti on aivan kohtuuttoman hidas ajoittain. Välillä joutuu käyttämään monta minuuttia siihen että saa avattua jonkun Eurostatin nettisivun. 

Oletettavasti kaikki nämä hankaluudet johtuvat tavalla tai toisella tietoturva asetuksista. On tietysti muistettava että tietoturva on EKP:n uskottavuuden ehdoton edellytys. EKP on näkyvä kohde mainetta hakeville hakkereille ja houkutteleva kohde rahanarvoista tietoa etsiville hakkereille. Sisäpiirikaupoilla voi tehdä suurta rahaa, etenkin jos olisi sisäpiiritietoa esimerkiksi yllättävästä korkopäätöksestä. Eli on hyvin tärkeätä varmistaa etteivät hakkerit pääse vahingossa mukaan sellaiseen sisäpiiriin. Mutta silti. Kyllä sitä pitäisi sellaiset tietojärjestelmät olla että viaton trainee voi kommentoida omaa blogiaan ilman että tietoturva vaarantuu.

Ensimmäinen työpäivä

Nyt oli tosiaan ensimmäinen työpäivä. Ihan kivalta vaikutti firma. Meitä harjoittelijoita aloitti nyt vain kymmenen, mutta ilmeisesti talossa on jo jonkun verran ja lisää tulee säännöllisin väliajoin. Suurin osa asuu tässä samassa hotellissa kuin itsekin, ja täällä järjestetään kahdesti kuussa jotain harjoittelijajuhlia tms. Ihan kiva.

Päivä alkoi kivasti turvallisuus-, tietoturva-, ja muilla ohjeilla. Kevyen (ja mielestäni aivan liian myöhäisen ja kevyen) lounasbuffetin jälkeen siirrettiin omille osastoille. Tapasin minua pari kuukautta sitten haastatelleet nykyiset kollegani uudestaan, ja sain kotiuduttua tyydyttävään huoneeseen kolmannessatoista kerroksessa. Lopullinen sijaintini on vähän auki, ilmeisesti tavoitteena olisi saada kaikki osaston kolme harjoittelijaa samaan huoneeseen. Toistaiseksi olen vielä yksin. Saatuani koneen toimimaan aloitin tutustumisen paikalliseen tietokantajärjestelmään. Varsinainen työnkuvani selkiytyy varmaankin huomenna. Mutta nyt on ainakin paikka missä istua ja lukea.

EKP harrastaa 40-tunnin työviikkoa, eikä käytä mitään kellokorttijärjestelmää. Lopputuloksena on luonnollisesti kohtuuttoman mittaisia työpäiviä. Ilmeisesti ideana olisi tulla yhdeksän aikaan, syödä tunnin lounas ja lähteä joskus kuuden aikaan. Jousto on mahdollista kummassa päässä vaan, mutta siitä pitäisi ilmoittaa aina. Esimieheni kovasti varoitteli ettei harjoittelijoiden kuulu olla töissä yötämyöten tai viikonloppuisin, vaikka talo onkin aina avoinna. Absurdin oloista, kun on tottunut Tilastokeskuksen 37,5 tuntiseen työviikkoon, valvovaan kellokorttiin ja joustaviin työaikoihin. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä että kellokortti on työläisen paras ystävä. Ei ole pelkoa että on liikaa töissä eikä tarvitse potea huonoa omaatuntoa tai selitellä jos joku päivä haluaakin lähteä toimistolta jo neljältä. Tai ennen kolmea, niin kuin virkamiehen kuuluisi kesäisin tehdä.

Toinen outous verrattuna Tilastokeskukseen oli ilmeinen kahvitilan puute. Oli kyllä mini keittiö mistä sai hakea kylmiä tai kuumia juotavia, mutta keittiön yhteydessä ei ollut mitään kahvipöytää minkä ääressä virkamiehet voivat kivasti käyttää päivänsä. Ilmeisesti täällä on tarkoituksena oikeasti tehdä töitä ne 40 tuntia? Aikamoinen ero verrattuna TK:n 37,5 tuntiin, joista saattoi helposti käyttää viisi kahvipöydän äärellä. Eli efektiivinen työaika on täällä 25% pidempi kuin Suomessa. Toisaalta täällä on aikaakin olla töissä kun ei ole koiraakaan odottamassa ulkoilua.

Keittiön tarjonta on muuten kyllä miellyttävä. EKP tarjoaa kuplivaa ja kuplimatonta vettä sekä appelsiini mehua pienissä lasipulloissa (ympäristö kiittää!), sokeritonta kokista, kahvia ja teetä. Pitäisi vain tuoda oma teemuki, ettei tarvitse jostain desin kokoisesta kahvikiposta juoda. Ne vesipullot on kyllä täysin älyttömiä. Ihmisen pitää kai juoda reilu litra työpäivän aikana, eli niitä lasipulloja menee neljä päivässä. Hanasta tulee kyllä täysin hyvää ja puhdasta vettä (ainakin täällä hotellilla), mutta kun niitä lasipulloja on jääkaapissa odottamassa, niin tyhmähän sitä olisi jos joisi lämmintä vesijohtovettä. Ja aika hippi pitää olla jos laittaa omassa muovipullossa vesijohtovettä jääkaappiin. Lopputuloksena on aivan älytön määrä lasijätettä, jonka kaiketi joku siivoja saa kantaa selkä vääränä kierrätykseen.