Helsingin kaupungin karttarekisteri: Siltasaarenkatu

Helsingin kaupungin karttarekisteristä löytyy karttojen lisäksi myös havainnekuvia. Alla kaksi suunnitelmaa Siltasaarenkadusta (silloinen Hämeenkatu) Toisen linjan ja Kallion kirkon välistä vuodelta 1919.

Ensimmäisessä kuvassa katu on kävelykatuna ja keskellä on puisto. Lapsiperheet ja pyörätuoleilla liikkuvat paheksuisivat varmasti portaita kävelyreiteillä, mutta ne on kyllä kauniit. Toisessa kuvassa raitiovaunu kulkee kadulla. Ilmeisesti se on kuitenkin yleisessä käytössä, kun kuvassa on myös muutama hevosvaunu. Kadun ylittää kahdessa kohdassa tyylikkäät kävelysillat.

Yritin ottaa valokuvan samasta paikasta, mutta harmikseni en päässyt kattojen tasalle. Jostain syystä tällaiset havainnekuvat tehdään täysin mahdottomista perspektiiveistä. Ehkä Ympyrätalon katolta saisi vastaavan kuvakulman? Käytännössä kuitenkin kaupunkia observoidaan katutasolta eikä ilmasta. Tämä kuva on kuitenkin samasta paikasta:

Katu on kevyen liikenteen käytössä. Tontille ajoa ja huoltoliikennettä siinä on tosin ajoittain. Raitiovaunu kulkee kyllä läheltä, heti kuvan oikealla puolella Porthaninkadulla, mutta Siltasaarenkadulla se ei tässä kohtaa mene. Olisikohan ollut liian jyrkkä mäki vanhoille vaunuille? Puistoista tai portaista ei ole tietoakaan. Kadun yläpäässä on kyllä kaksi puistonpenkkiä, mutta ne on sen näköiset että joku on varastanut ne jostain oikeasta puistosta. Voi tietysti olla että ne on siinä ihan tarkoituksella. Kadun oikealla puolella talot rajautuvat katuun, mutta vasemmalla puolella talojen ja kadun välissä on parkkipaikkoja ja muuta sälää. Minä asun kauimmaisessa talossa oikealla puolella katua.

Koiravahtina

Olen muuttanut täksi viikoksi Kauniaisiin pitämään huolto Riikan vanhempien koirasta. Josie on täällä myös. Näiden yksilöiden toimintaa seuratessa olen tullut vakuuttuneeksi siitä että koirat ovat keskimäärin aika hölmöjä.

Yksi beagle pitää majaa yläkerrassa, koska ei suuren ja pelottavan labradorinnoutajan pelossa uskalla tulla alas. Paitsi jos tarjolla on ruokaa tai potentiaali saada ruokaa. Labradorinnoutaja Frida haluaisi leikkiä Josien kanssa (Josien tulkinnan mukaan raadella pieniksi paloiksi tai lytätä pannukakuksi), mutta ei uskalla tai osaa mennä portaita ylös. En tiedä kumpi on säälittävämpi: se joka pelkää portaita vai se joka pelkää sellaista   labradorinnoutajaa joka pelkää portaita.

Olen joka tapauksessa päättänyt viettää päiväni alakerrassa, siinä toivossa että se houkuttelisi Josien voittamaan pelkonsa. Toistaiseksi muutosta ei ole tapahtunut. Lounaan loppupuolella tosin Josie uskaltautui keittiöön ja ulos lähtiessä koirat parveilevat rauhallisesti oven läheisyydessä.

Ulkona koirat käyttäytyvät pääosin siivosti, Frida kävelee edellä ja Josie takana. Kerran tai kaksi kävelyn aikana Frida innostuu “leikkimään” Josien kanssa, mutta Josie ottaa asian suhteellisen rennosti eikä varsinaisesti välttele Fridan läheisyyttä. Se nyt vaan on niin että Josie preferoi perässä kävelyä toisin kuin kaikki muut koirat.

Alla linkit muutamiin kävelyihin. Täällä on suhteellisen hyvät ulkoilutusmahdollisuudet, mutta autoteitä on kyllä vaikea välttää. Vaikka näillä asuinkaduilla ei tietysti liikennettä ole juuri ollenkaan, niin ne on silti vähän stressaavia kun on mukana kaksi itsetuhoista koiraa. En ole tosin varmaankaan vielä optimi-reittejä paikallistanut.

Päivälehden mainoksia

Hesari on julkistanut nettisivuillaan päivälehden ensimmäisen numeron. Varsinainen sisältö ei ole järin kiinnostavaa, mutta sieltä löytyy hienoja mainoksia läjäpäin. Vanhoja mainoksia lukemalla huomaa kyllä konkreettisesti että markkinointikin on edistynyt sadassa vuodessa valtavasti. Tässä muutama esimerkki:

J. E. Cronwall katsoi tarpeelliseksi spesifioida että silliä käsittelee vain (palkatut) henkilöt jotka ovat tottuneita pitelemään silliä. Nykyään tässä osoitteessa on ravintola Amarillo. Sieltä saa hampurilaisia ja nachoja “paljottain” (slogan on “Aidosti isoa ja isosti aitoa”), mutta silliä ei ole listalla.

Tällä Patrialla ei ole mitään tekemistä nykyisen aseteollisuudessa toimivan Patrian kanssa. Osoite maaseudulla on myös sympaattisen epäeksakti. No, kai se on niin että maalla kaikki tuntevat toisensa muutenkin, niin ihan turha sitä on osoitteita lehteen painaa. Viereisestä mainoksesta ilmenee että samassa osoitteessa toimi myös palovakuutus-osakeyhtiö Fennia. Nykyään samalla paikalla toimii SEB Gyllenberg.

Paljottaiskauppa on paljon parempi termi kuin tukkukauppa. Tässä suhteessa kieli on selvästi mennyt taaksepäin. Mainoksena en kyllä ihan tällaista mainosta ymmärrä. Potentiaaliselle asiakkaalle jää täysin epäselväksi mitä, missä ja millä hinnalla Thorn ja Andersson pyrkivät tavaraa paljottain ja vähittäin myymään.

Tällaisesta mainoksesta ei nopeasti silmäilemällä käy ilmi mitään muuta kuin kauppiaan nimi ja osoite. Ehkä 1800-luvulla ihmisillä oli aikaa lukea kaikki mainoksetkin kokonaan, jolloin huomiota herättävillä otsikoilla tai muotoilulla ei ollut väliä? Kun tämän lukee läpi, selviää että Aleksanterinkatu 52 talosta löytyy kankaita, vaatteita, leipää, kahvila, viiniä, viinaa ja ilmeisesti hammaslääkäri. Nykyään samassa osoitteessa toimii Stockmann. Hammaslääkäripalveluita sieltä ei kai enää saa, mutta muuten mainos on edelleen validi.

Päivälehdessä lukee että etusivun mainos maksoi 15 penniä pieneltä riviltä. Tämä mainos näyttäisi olevan kuuden pienen rivin kokoinen, eli mainoksella oli hintaa 60 penniä. Jos tauluja on tosiaan vain kaksi kappaletta myynnissä yhteishintaan 5 markkaa, niin markkinointikustannukset haukkaavat aika suuren osan G. W. Edlundin liikevaihdosta. Tai ehkä metrimuutos-taulut ovat sisäänheittotuote? Mikä oikeastaan on metrimuutos-taulu? Google ei tunnista moista sanaa ollenkaan.

Helsingin kaupungin karttarekisteri: Punavuori

Helsingin kaupunki on siirtänyt arkistoissa makaavia karttoja kansan pällisteltäviksi verkkoon Karttarekisteriin. Palvelu on hauska.

Tutkaillaan ensin Punavuorta:

Arkisto	865 KAUPUNKISUUNNITTELUVIRASTO, ASEMAKAAVAOSASTO
Sarja	5. KAUPUNGINOSA
Kartan nimi	SINEBRYCHOFFIN ALUE
Valmistusvuosi	1928
Laatija	KARL LINDAHL
Lisätietoja	SUUNNITELMA, EI VÄLTTÄMÄTTÄ TOTEUTUNUT

Alla on päällekkäin vanha asemakaavaluonnos ja Google Earthista haettu satelliittikuva alueesta. Klikkaamalla kartan sivuilla olevia linkkejä voi siirtää fokuksen joko asemakaavaluonnokseen tai satelliittikuvaan (toivottavasti tämä java-pelleily toimii lukijoiden selaimilla – TOIM. HUOM.: Ei toiminut ainakaan suoraan blogissa, mutta klikkaamalla tätä alla olevaa kuvaa pääsee uudelle sivulle jossa homman pitäisi toimia).

 

 

Tässä asemakaavaluonnoksessa vuodelta 1928 on kaavoitettu Koffinpuisto täyteen taloja. Lienee Helsingin kannalta onnellinen asia että se säilyi puistona. Alhaalla oikealla oleva puisto on sen sijaan asemakaavaluonnoksessa paljon hienomman näköinen kuin satelliittikuvassa. Toisaalta, voi olla että tuollainen ympyrämuoto ei käytännössä ole kovin järkevä vaikka näyttääkin kivalta ylhäältäpäin.

Call-a-Bike

Kävin tosiaan sunnuntaina pyöräilemässä.

Käytin DB:n Call-a-Bike palvelua. Systeemi tuntui aika toimivalta. Katsoin internetistä missä on lähin vapaa pyörä ja suunnistin sinne suuntaan. Pyörän piti löytyä puolen korttelin päästä, lähimmästä isosta risteyksestä. Siinä ei kuitenkaan pyörää näkynyt, mutta minuutin harhailtuani huomasin pyörän seuraavassa risteyksessä. Voi olla että minun netistä katsomani pyörä oli jo otettu, olin katsonut niitä puolituntia ennen lähtöä. Pyöriä saisi toki etsittyä myös kännykällä, eli ajantasaista tietoa saa myös kadulla.

Olin etukäteen jo rekisteröitynyt palveluun, eli periaatteessa pyörän vuokraaminen onnistuisi soittamalla pyörässä lukevaan puhelinnumeroon josta saa aktivointikoodin, joka sitten syötetään pyörän lukitusjärjestelmään. Pari kertaa soitettuani totesin että en osaa navigoida saksan-kielistä puhelinpuuta alkuunkaan. Ymmärsin että pitää painaa 1 jos jotain tai 0 jos jotain muuta, mutta kun muutaman kerran satunnaisia numeroita painettuani pyörä oli edelleen lukossa, alistuin ja soitin asiakaspalvelunumeroon. Se toimikin näppärästi. Ystävällinen ja hyvää englantia puhuva virkailija antoi minulle pyörän avauskoodin ja sain pyörän liikkeelle.

Pyörä oli varsin hyvän tuntuinen, vaikkakin aika painava. Esitteen mukaan 23,4 kg. Minulla ei ole mitään varsinaista käsitystä pyörien keskipainosta, mutta ilmeisesti 15 kg on lähempänä normaalia. Painon huomasi etenkin mäissä ja hiekkateillä. Tavallisissa kaupunkioloissa siitä ei varsinaisesti ole harmia. Takana olevaan istuimen näköiseen asiaan sai repun kiinnitettyä näppärästi pyörässä olevilla kuminauhoilla. Kätevää.

Alla kartta reitistä.

Punainen viiva on kulkemani reitti ja vihreä Grün Gürtel, vihreä rinki, jota pyrin seuraamaan. Karttaa voi zoomata vasemmassa reunassa olevan plussan ja miinuksen avulla ja sitä voi siirellä hiirellä. Punaiset pallukat edustavat ottamiani valokuvia. Niitä voi tarkastella klikkaamalla (kuvat löytyvät myös suoraan tästä Picasa-albumista).

Aloitin kotoa Sachsenhausenista ja kuljin aluksi Main -joen vartta länteen. Tarkoitus oli kulkea Mainia pitkin Nidda -joelle saakka, josta seuraisin Grün Gürtelin reittiä Frankfurt pohjoispuolelta kiertäen takaisin joelle. Kartasta, merkitystä reitistä ja GPS:tä huolimatta luonnollisesti eksyin.

Alkumatkan piti olla todella helppo: piti vain seurata jokea. Onnistuin kuitenkin eksymään. Käännyin Mainilta 90 astetta vasemmalle jostain syystä (tie 40 kohdalla). Tajusin virheeni jossain vaiheessa, mutta löysin Grün Gürtelin tieviitat ja luulin nyt kulkevani reittiä vastapäivään. Se sopi minulle hyvin. Yllätyksekseni saavuin kuitenkin Höchstin edustalle, Niddan ja Mainin risteykseen. Eli olin taas alkuperäisellä reitillä. Ylitin Mainin lossilla (maksoi euron) Höchstiin. Oikein kivan näköinen paikka. Sieltä jatkoin Niddaa pitkin pohjoiseen ja itään, kunnes Rödelheimin kohdalla eksyin ja tein vahingosssa U-käännöksen. Huomasin asian vasta kuin olin taas Höchstissä. Päätin että en lähde enää takaisin, vaan suuntasin Grün Grüdeliä vastapäivään. Eli uudestaan lossilla. Tai ehkä se ei ollut lossi vaan tavallinen yhteysalus. Paatti kääntyi, eikä tuntunut olevan minkään sortin vaijereiden varassa.

Loppumatkalla en enään varsinaisesti eksynyt. Kerran käännyin vähän turhan aikaisin, mutta tajusin sen suhteellisen nopeasti ja selvitin kartasta miten pääsen takaisin reitille. Eli olin sentään kartalla kokoajan, vaikken ehkä oikean viivan päällä.

Tässä vielä linkit Nokian Sports Tracker karttoihin (osa 1 ja osa 2). Niistä näkee nopeus, korkeus ja muita tarpeettomia tietoja. Reitti on jaettu kahteen osaan, kun kännykästä loppui virta kesken ja Sports Tracker sen takia sammui. Jostain syystä Sports Tracker ei osaa yhdistää reittejä eikä .gpx –tiedoston siirtäminenkään oikein toiminut. Ylipäätään Sports Trackerin nettipalvelu tuntuu jotenkin kököltä. Ei tosin tuo GPS Visualizerkaan mikään helppo ollut, mutta sillä sentään sai yhden kartan jossa on reitti ja valokuvat samassa kasassa.

Oikein mukava reitti. Periaatteessa opasteet olivat hyviä (syytän eksymisestä omaa suuntavaistoani) ja reitti hyvin suunniteltu. Autoteitä ei tarvinnut ylittää kuin ihan muutaman kerran, niistäkin varmaan suurin osa eksymisten takia. Suuri osa matkasta oli hyvää asfalttitietä, mutta Frankfurtin eteläpuolella metsässä oli hiekkatietä. Karttaan oli merkitty tien päällysteet erikseen, niin rullaluistelijakin voisi valita sopivan reitin.

Matkanvarrella näkyi paljon muitakin ulkoilijoita. Lähinnä vanhuksia ja lapsiperheitä. Yksi perhe harrasti jousiammuntaa nurmikentällä ja toinen ampui ritsalla joutsenta (tai ainakin järveä jossa uiskenteli yksi joutsen, ehkä ne ei oikeasti tähdännyt siihen). Siirtolapuutarhamökkejä näkyi paljon. Välillä tuli puusaunan tuoksu sieraimiin, ehkä niihin liittyen. Tosin varmaan oikeasti takasta eikä saunasta.

Pyörän palautus onnistui samalla tavalla kuin lainaaminenkin: soitto asiakaspalveluun, ilmoitin niille pyörässä näkyvän lukituskoodin ja pyörän sijainnin. Vuorokauden vuokra oli 9 euroa. Varsinaisesti nämä DB:n Call-a-Biket on tarkoitettu kai työmatkaliikenteeseen tai muihin lyhyisiin siirtymiin. Perushinnoittelu on 8 senttiä minuutti. Eli kymmenen minuutin matka maksaisi 80 senttiä—huomattavasti vähemmän kuin halvin joukkoliikennelippu.

Kokonaisuutena oikein positiivinen kokemus. Verrattuna Porvoon ja Helsingin city-pyöriin tämä oli todella käyttökelpoinen. Mielellään sitä maksaakin jotain siitä hyvästä että pyörä toimii ja on mukava ajaa. Internet-palvelu joka paikallistaa pyörät on myös hyvä, Helsingissähän ei koskaan ole takeita pyörän löytymisestä niin niihin ei voi varsinaisesti luottaa.

Päivällisellä lehmien seurassa

Tänään kotimatkalla huomasin että tori oli täyttynyt lehmistä ja muista maatalouden edustajista.

 

Ilmeisesti on taas jonkun sortin markkinat menossa. Riittävän etäisyyden päässä lehmistä (ja hajusta, en ymmärrä miten he kuvittelevat myyvän maataloustuotteita kun maatalous haisee vieressä) löysin päivälliseksi sopivaa bratwurstia. Ja jälkiruuaksi tällainen:

 

En muista tämän herkun nimeä, mutta se vaikutti uppopaistetulta lettutaikinalta. Ohessa iso läjä omenasosetta. Aika herkkua!

Kuvia lisätty

Lisäsin kuvia alppimatka merkintöihin lauantailta. Sunnuntaille kuvat tulee joskus tulevaisuudessa. Kartat ja kattava valokuvagalleriat ja muut hienoudet saa nyt odottaa. Pitää mennä nukkumaan. Ehkä loput tulee viikonloppuna jos ehtii—KTTO:n historiikiin kirjoittaminen kilpailee ajastani.

Huomaan että olin lähinnä lupaillut panoramakuvia. Niitä nämä nyt sitten lähinnä on. Ne tuntuu tosin aika toimivilta, vaikka aika huonosti niistä mitään näkee ainakaan tällä läppärin 9-tuumaisella näytöllä (niiden resoluutio on pahimmillaan 72 kertaa suurempi kun tämän näytön). Yksittäiset valokuvat ei ole yhtä vakuuttavan oloisia, ehkä sen takia että kännykkäkameran objektiivi ei ole maisemakuvaukseen ihan optimaalinen.

Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panoramakuva Baselin aseman edustalta]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Ruokablogi 2/n: “salaatti”

Hyvän salaatin salaisuus on minimoida salaatin suhde muihin aineksiin. Tässä salaatissa pohjalla on hiukan jotain kaupan salaattisekoitusta (muistaakseni vihreää ja punaista sorttia). Vaikka sitä ei olisi paljon, sen psykologinen vaikutus on tärkeä. Se luo illuusion terveellisestä ruuasta. Loput ainekset ovatkin sitten valittu puhtaasti maun perusteella. Muut ainekset olivat muistaakseni puolikas mozzarellapallo, puolikas kiivi, parmesan-juustoa, ilmakuivattua kinkkua, pekonia, kirsikkatomaatteja ja kananmuna. Kastikkeena pelkkä balsamiko-viinietikka. Tein samanlaisen setin seuraavanakin päivänä.

Ei minun ruuat aina ole tietenkään valokuvan arvoisia. Joku päivä tein ihan tavallista pastaa pekonisen tomaattikastikkeen kanssa. Sellaista en tosin ainakaan ihan heti tee uudestaan. Maku ei ollut kovin erityinen ja sen jäljiltä keittiössä oli pitkään tomaattinen kattila ikävästi haisemassa. Pizza-factoryssa halvin pasta maksaa muistaakseni kolme euroa. Sellaista hintatasoa vastaan on oikeataan ihan turha lähteä kilpailemaan hinnalla. Parin euron säästö ei ole tiskausoperaation arvoista. Kuuteen kestävien työpäivien jälkeen vapaa-aikaa on arkisin muutenkin liian vähän. Jos ei keksi jotain ruokaa mitä oikeasti haluaa tehdä, niin kannattaa suosiolla mennä ravintolaan. Kahden hengen taloudessa tilanne on tietysti jo toinen kasvavien skaalaetujen takia, mutta yhdelle hengelle keskinkertaisen ruuan tekeminen on tuhlausta.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu hiukan narsistiselta (“Ooh kato minua, teen hyvää ruokaa!”), mutta sitähän blogin kirjoittaminen yleensäkin on. Jos omassa blogissa ei voi estotta kehua itseään, niin missä sitten?

Ruokablogi 1/n: ilmakuivattua kinkkua melonin ja parmesaanin kera

Minulla ei ole mitään aikomusta lähteä kilpailemaan internetin ruokaohjeiden klassikon kanssa. Tarkoitus on vain hiukan valaista minkälaista ruokaa olen täällä laittanut, ne muutamat kerrat kun olen itse jotain tehnyt. Pääasiassa olen tosiaan ravintolaruuan varassa. Kun alle kuudella eurolla saa herkullista ja ravitsevaa ruoka aivan kodin nurkalta, niin kynnys tehdä jotain itse on suuri. Säästö on suhteellisen pieni verrattuna siitä aiheutuvat työn määrään: pitää käydä kaupassa, tehdä ruoka ja lopuksi vielä tiskata. Muutaman kerran olen kuitenkin tämän vaivan nähnyt.

Tässä on kahta eri lajia ilmakuivattua kinkkua, hunajamelonia ja parmesaania balsamico-kastikkeen kanssa. Oikein maukas ja paikallisella hintatasolla suhteellisen edullinen ateria. Pelkkänään ei tosin tarpeeksi täyttävä. Jälkiruoka oli tarpeen.

 

Ruokosokerissa glaseerattua banaania jäätelön kera. Sokeri pannulle kunnes se sulaa, nokare voita perään ja pyöräyttelin banaanin puolikkaita siinä kunnes tahna tarttui. Lopuksi survoin pari appelsiini-sulkaa palaa banaanien sisälle. Aivan loistava elämys.

Team building

Syyskuu on EKP:n tilasto-osastolla ilmeisesti team-building sesonkia. Viime viikolla me mentiin koko tilastoväen kanssa laivamatkalle Mainille ja tänään ja huomenna olen jossain hotellissa osaston kanssa pohtimassa tuottavuuden mittaamista ja palkitsemista, tai jotain vastaavaa (tai siis huomenna, kirjoitan tätä maanantaina).

Laivareissu oli mukava. Olen pitkään haaveillut sellaisesta. Olen keräillyt esitteitä, joita Riikka heitti säännöllisin väliajoin roskiin. Ihan hyvä, yksi reissu kyllä riitti. Sää oli oikein loistava, melkein kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Tällä viikolla on ollut jo paljon kylmempi ja sateisempi.

Siirrytään laivaan. Wikinger 1 oli suomalaisia viikinki-laivoja huomattavasti pienempi.

Frankfurtin pilvenpiirtäjät jäävät taakse.

Ilmassa roikkuvan vaijerin avulla liikkuva lossi oli jännittävä tuttavuus. En ainakaan muista nähneeni tällaista aiemmin. Purjeveneilijä ei tuollaista arvosta, mutta joessa ehkä vedenalainen vaijeri ei ole riittävän stabiili?

Matkanvarrella oli runsaasti sulkuja. Vaikka niiden toimintaperiaate olisi kuinka yksinkertainen ja tuttu, niin onhan ne oikeasti aina supermielenkiintoisia.

Matkalla juotiin muutama lasillinen olutta tai viiniä ja syötiin yllättävän heikkolaatuinen buffet-päivällinen. Määränpäässä oli pikainen tutustuminen paikalliseen linnaan (niin pikainen että kaksi osallistujaa ei ehtinyt takaisin laivaan—he pääsivät kuitenkin junalla mukavasti takaisin Frankfurttiin, jopa ennen laivaa). Linna (tai kartano?) oli ihan sympaattinen. Alunperin kai 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin uudelleenrakennettu 1800-luvulla ja tulipalon jäljiltä uudestaan 1980-luvulla. Toisen maailmansodan aikana arvokas irtaimisto vietiin linnasta turvaan. Tämän jäljiltä irtaimisto on Hessenin osavaltion ja linna Taunuksen kaupungin omaisuutta. Jostain mystisestä syystä nämä instanssit eivät ole onnistuneet sopimaan irtaimiston säilyttämisestä linnassa. Joten seinät olivat täynnä suuria kehyksiä, joiden sisällä oli jokin huomattavasti pienempi, hiukan alkuperäistä maalausta muistuttava, teos. Eli siis käytännössä tämä talo on 80-luvulla rakennettu ja sen sisällä oleva irtaimistokin on muualta haalittua. Säälittävin oli ehkä huone jonka vanhoja silkkisiä tapetteja matkaopas kehui kovasti, kunnes joutui toteamaan että nykyään tapetti on ihan tavallista paperia. Jotenkin surullista, mutta toisaalta sympaattista.

1980-luvun tulipalo johtui siitä, että sodan jälkeisen asuntopulan seurauksena talossa asui lapsiperhe yläkerrassa ja alakerrassa toimi postin jakelukeskus. Perheen poika varasti alakerran postista kirjeen (ilmeisesti toivoen siellä olevan rahaa), mutta kun kirjekuoressa ei ollut rahaa, hän pettyneenä poltti sen. Ja talo paloi. Ilmeisesti siis sodanjälkeinen asuntopula jatkui akuuttina 1984 saakka? Tai Saksassakin osataan pitää kiinni saavutetuista eduista. Kaupungin vuokrakämppä linnassa on varmaankin sellainen etu josta ei mielellään luovu.

Oikein mukava reissu. Nyt on tosiaan toinen, siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Tampere ja Ryanair

Suomi-lomani huipentui päivämatkaan Tampereelle. Ryanair lentää Tampereelta “Frankfurttiin”. Lento oli vasta kuudelta, niin sitä ennen ehti hyvin kiertää Tampereella muutaman tunnin.

 

Kun me lähdettiin Riikan kanssa Tampereelle jo aamulla, meillä oli neljä tuntia aika pällistellä kaupunkia. Sinä aikana Tampere antoi itsestään aika hyvän kuvan. Heti aluksi me syötiin lounasta todella sympaattisessa sushi-paikassa. Ruoka oli hyvää ja henkilökunta todella ystävällistä. Mukava yllätys, luulin että Tampereen gastronominen kartta olisi Rollsin, pahan kebabin ja mustan makkaran määrittämä kolmio. Tarjonta on todellisuudessa paljon monipuolisempaa.

Tampereen matkailuelinkeino perustuu ilmeisesti erilaisten ennätysten mainostamiseen. On Suomen korkein näköalatorni, maailman ainoa Lenin-museo, pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, jne. Näsinneula me jätettiin välistä, mutta Lenin-museo piti käydä vilkaisemassa.

Wikipedia kertoo että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen museo on pystynyt suhtautumaan kriittisesti Leniniin ja Neuvostoliittoon. Artikkelissa ei tosin sanota että näin olisi tapahtunut, tämä kriittinen suhtautuminen on selvästi vain teoreettinen mahdollisuus. Kirjoituskoneella kirjoitetut esittelytekstit antoivat sen käsityksen ettei näyttelyä ole ylipäätään erityisemmin uudistettu 60-luvun jälkeen. On jotenkin absurdia että Lenin-museossa mainitaan valkoinen terrori, mutta Leninin murhaamat miljoonat sivuutetaan täysin. Näyttely olisi ehkä pienen uudistuksen tarpeessa.

Museon jälkeen me käppäiltiin tyytyväisinä kaupungilla, kunnes tajusin unohtaneeni takkini museoon. Vaatteiden unohtaminen on selvästi periytyvä ominaisuus: kun vanhempani olivat Frankfurtissa isän takki unohtui matkanvarrelle. Se jäi sille tielle (“sehän oli vanha ja ruma muutenkin”), mutta onneksi minun takki arvioitiin hakemisen arvoiseksi. Takin hakemisen jälkeen me ehdittiin vielä syödä mansikoita (loistavia!) ja herneitä (pääasiassa kuivia ja mauttomia) Tammerkosken varrella.

Oikein mukava päätös täydelliselle lomalle.

Lento Ryanairilla oli jännä kokemus. Tampereen lentokentän uusi terminaali on oikein hienon näköinen, mutta Ryanair lentää sen vieressä olevasta parakista. Uusi terminaali kai ammottaa tyhjyyttään suurimman osan ajasta. Vaikuttaa siltä että Finavian hinnoittelu on tältä osin yhteiskunnallisesti epäoptimia. Varsinainen lento oli mukava. Ryanairilla ei ole paikkalippuja, mutta yksin matkustaessa siitä ei tietenkään ole mitään harmia. Istumapaikkoja on kuitenkin kaikille. Frankfurt-Hahn lentokenttä oli näppärän kompakti. Kuvaavaa on, että koneen arvioitu laskeutumisaika oli 20:10 ja olin matkatavaroideni kanssa odottamassa bussia jo 20:11. Kone oli joitain minuutteja etuajassa, mutta silti harvinaisen nopea kenttä. Kello 20:18 olin mukavasti bussissa, mutta siihen tämä nopea toiminta sitten loppuikin. Lähtö oli vasta 20:41 ja kello oli kymmenen ennen kun pääsin kotiin. Tämä Hahnin lentokenttä on suurin piirtein yhtä lähellä Frankfurttia kun Tampere Helsinkiä. Jos suomalaiset osaisivat markkinoida, olisi Tampereen kenttä nimeltään Helsinki-Pirkkala.

Blogi palautuu lomalta

Blogi on jäänyt vähälle huomille viime viikkoina. Se ei ollut tarkoitus. Kuten mainitsin aiemmin, arkeen paluu on kestänyt yllättävän pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä masentava kun auringonkukalla josta kirjoitin aiemmin:

Se ei tästä lomasta toivu koskaan. Minä sen sijaan olen pikkuhiljaa palautumassa arkeen. Olen saanut pyykit pestyä, astiat tiskattua ja univelan nukuttua pois. Muutaman kerran olen saanut tehtyä ruokaakin. Matkalaukku on purettu, kauluspaidat pesulassa, tyhjät pizza-laatikot siivottu pois lattialta. Tämä rupeaa tuntumaan jo arjelta.

Nyt on tavoitteena kirjoittaa kolme merkintää:

• Suomi-loma ja paluu Ryanairilla
• Team-building
• Ruokablogi

Laitan ne ilmestymään 12 tunnin välein, kello 8 ja 20 Saksan aikaa (9 ja 21 Suomen aikaa). Ettei tule makeaa mahan täydeltä. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä kuinka kauan minulla kestää että saan itseni seuraavan kerran kirjoittamaan.

Arkhimedes postissa

Kun lähetin Riikalle syntymäpäiväpaketin, halusin luonnollisesti optimoida paketin painon jotta en maksa ylimääräisistä kiloista. DHL:n pakettitaksoissa maksetaan aina alkavasta viidestä kilosta, eli paketin kannattaa olla karvan alle viisi tai kymmenen kiloa, reilun viiden kilon paketin lähettämisessä ei ole mitään järkeä. Vaakaa minulla täällä ei ole, mutta keksin että enhän minä sellaista tarvitse. Ei Arkhimedekselläkään vaakaa ollut, mutta silti hän punnitsi kultaisen kruunun, tai jotain sinne päin. Voi itse asiassa olla että mies keksi myös vaa’an, mutta joka tapauksessa hänen keksintöjen inspiroimana lähdin selvittämään paketin sisältöjen painoa.

Homma meni näin:

1. laitoin saaviin vettä ja kattilan sinne kellumaan
2. laitoin punnittavan esineen kattilan sisälle, jolloin saavista valuu vettä pois punnittavan esineen painon verran
3. otin punnittavan esineen pois kattilasta
4. mittasin puolen litran juomapullolla kuinka paljon vettä oli saavista valunut ulos
5. oletin että litra vettä painaa kilon ja laskin sen perusteella esineen painon

Täysin pomminvarma menetelmä. Olin kamalan ylpeä itsestäni kun keksin tämän, ja harmitti hirveästi etten voi heti mainostaa nerokkuuttani maailmalle blogin välityksellä koska Riikalle olisi samalla paljastunut että olen lähettämässä lahjaa.

No, kun kävin postissa lähettämässä paketin, selvisi että olin arvioinut paketin painon 800 grammaa pieleen. Viiden kilon paketin kohdalla se tarkoittaa yli 15% virhettä. Pakkausmateriaaleja minä en punninnut, voi olla että aliarvioin niiden painon huomattavasti. Tai sitten tähän Arkhimedeen-aikaiseen menetelmään sisältyy enemmän epävarmuutta kun ajattelin. Tai Deutsche Postin vaaka oli epäkunnossa. Tai vesi on täällä 15% normaalia raskaampaa.

Oli miten oli, sain sen lähtetettyä vaikka sitten maksoikin hiukan suunniteltua enemmän. DHL on varmasti kiitollinen. Aiheeseen liittyvä jännä detalji on ettei DHL:n ohjeet tunnusta Suomea osaksi EU:ta:

EU:n sisäisen paketin hinnalla sain sen kuitenkin lähetettyä.

Blokikirja

Yritin kirjoittaa lokikirjaa, mutta totesin sen käyttöliittymän auttamattoman vanhentuneeksi. Minun käsi ei taivu kynällä kirjoittamiseen. Kirjoitus on hidasta ja tuskaista, jolloin ei oikein jaksa kirjoittaa mitään kovin kummoista. Lisäksi ei ole korjausmahdollisuutta, joka on minulle hyvin tärkeä. Kirjoitan usein kokonaisia lauseita, joita sitten nopeasti pyyhin pois. Eli kirjoitan nyt blokikirjaa sen sijaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, lauantaina mentiin Skrubbööseen, jossa pidettiin myrskyä sunnuntai. Maanantaina jatkettiin itään Högskäriin. Matkanvarrella otettiin Lauttasaaresta diesel- ja vesitäydennystä. Etenkin vesi oli tarpeen, tankissa ei veden pinta enää oikein näkynyt. Olo muuttui paljon rennommaksi kun tiesi että ainakaan vesi ei lopu kesken.

Högskärissä ei ollut ketään muita. Skrubbö-Linlandentissäkin oli maanantainvastaisena yönä vain kaksi venettä meidän lisäksi. Ilmeisesti pahin lomasesonki on jo ohi, vaikka säät ovat vielä tyydyttävät. Vesi on paikasta riippuen 15-19 astetta, ilma parikymmentä astetta. Aurinkoa on ollut joka päivä ainakin hetken, mutta kyllä sadettakin on riittänyt.

Elien tultiin Porvooseen hakemaan Pia kyytiin. Kuudentoista euron satamamaksua vastaan me päästiin suihkuun ja saatiin akutkin ladattua. Ensimmäistä kertaa matkan aikana jääkaappi pysyikin kylmänä koko yön. Epäilen että moottori ei lataa akkuja kunnolla. Mittari näyttää vajaan kymmenen ampeerin virtaa moottorin käydessä. Latauksen pitäisi mielestäni olla ennemmin 40 ampeeria. Tällä kymmenen ampeerin tehollahan moottoria pitäisi käyttää kaksikymmentä tuntia jotta kaksi 110 Ah akkua täyttyy.

Piaa odotellessa Antti keksi tyhjentää ja pestä pilssi. Se puhdistuikin oikein kivasti, mutta samassa yhteydessä saatiin keittiön lavuaari tukittua. Tukos saatiin poistettua näppärästi irrottamalla muutama putki ja puhaltamalla tukos pois. Syypääksi osoittautui pieni vaalea pallo, jotain epämääräistä sukua mozzarella-juustolle tai sienelle. Meillä ei ole mitään käsitystä mistä se tuli, ainakaan lavuaarista se ei olisi mahtunut läpi. Nyt se on kuitenkin turvallisesti roskiksessa.

Pia tuli veneeseen kymmenen aikaan ja me lähdettiin syömään päivällistä. Tähän aikaan yöstä Porvoon ruokatarjonta oli supistunut huomattavasti. Vaihtoehtoina oli lähinnä snägäristä kebab tai Seurahovista kuudentoista euron joku. Me päädyttiin snägäriin. Lopuksi käytiin yllättävän viihtyisässä paikallisessa olutravintolassa, ennen kuin siirryttiin veneeseen nukkumaan.

Aamulla Antti ja Pia nukkuivat pitkään, kun taas me lähdettiin Riikan kanssa torikahveille ja kiertelemään kaupungilla. Mukaan tarttui ongenkoho, josta on tarkoitus askarella veneen avaimeen kelluva avaimenperä. Riikka totesi Porvoon Paahdon latten erinomaiseksi. Samasta paikasta saa erinomaisia siidereitä. Suosittelen Porvoon matkaajille. Porvoosta löytyi myös kaupunkipyöriä, joita me kokeiltiin lyhyesti. Neljän kappaleen otannan perusteella puolet on rikki, mutta ehjiä löytyi kuitenkin tarpeeksi meidän käyttöön. Ihan hauska idea, mutta ehkä halvat vuokrapyörät olisivat kuitenkin käyttövarmempi ratkaisu.

Kun Antti ja Pia heräsivät me lähdettiin yhdessä syömään brunssia/lounasta joen rantaan. Riikan Fish and Chips oli hyvä, muiden paninit aika keskinkertaisia. Antti osti matkaevääksi torilta mansikoita, jotka olivat oikein herkullisia. Parempia kun saksalaiset.

Nyt ollaan matkalla Skallerhamniin. Aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä. Antilla shortsit, Riikalla villapaita ja huivi. Me liplutellaan pelkän genuan voimin kolmea solmua myötätuulessa. Muut eivät kuitenkaan suostuneet veneen perään uimaan, vaikka yritin vakuutella veden olevan mukavan lämmintä.

Lopuksi vielä muutamia kuvia:

Josie on muuttunut rauhalliseksi laivakoiraksi. Maihin se ryntää kyllä innoissaan, mutta kun ei ole ollut kovaa tai vastaista tuulta, niin se ei ole lainkaan vinkunut tai valittanut veneessä.

 

Porvoon makasiinit ja kirkko taustalla.

 

Ilkka veneen perässä uiskentelemassa köyden päässä.

 

Antti ottaa rennosti ohjatessa.

Ilkka kirjoittaa blokikirjaa.

 

Ilkka syöttää auringossa makaavalle Riikalla capirinhaa pipetillä. Systeemi ei ollut järin tehokas.

Pia lepää. Ilmeisesti kesäloma on ollut rankka.

Kesäsarja “Ökö” 6/n: Auringonkukka kasvaa

Jotkut lukijat ehkä muistavat vielä että sain ECB Green Dayn kunniaksi auringonkukan. Kirjoitin siitä merkinnänkin aikoinaan.

Rupesin sitä kasvattamaan pari viikkoa sitten. Matti lupasi että jos sellaisen laittaisin blogiin, hän lukisi. Alunperin ajattelin laittaa päivittäin blogiin uuden kuvan kukasta, mutta päädyin siihen tulokseen että paras olisi tehdä suoraan stop-motion video, jossa kukka puhkeaa kukoistukseen lopuksi. Sellainen video olisikin ollut hieno. Päivittäin vaihtuvaa kuvaa ei kukaan jaksaisi kauaa seurata.

Koska minulla ei ole tripodia, ainoa tapa ottaa edes melkein samasta kulmasta kuvia monta viikkoa putkeen oli kuvata ylhäältä päin. Kamera oli ikkunalaudalla, kukka heti sen alla patterin päällä. Merkkasin teipillä missä kohdassa kasvin pitää olla ja rajasin teipillä paikan mihin kännykkäkamera menee. Räpsin kuvia säännöllisesti, useita kertoja päivässä. Yleensä aamulla ja illalla, ennen ja jälkeen kastelun.

Ikävä kyllä se kasvi ei suostunut kasvamaan järkevän näköiseksi. Nyt kahden viikon jälkeen se muistuttaa enemmän tyhjäksi nypittyä ruukku-yrttiä kun kaunista kukkaa. Lähden huomenna Suomeen, joten kasvin elämän seuraaminen jää ainakin toistaiseksi. En usko että se elää kun tulen takaisin, joten todennäköisesti kasvin elämäkin loppuu piakkoin.

No, alla on joka tapauksessa video kasvin elämästä tähän saakka:

Suurin osa kasvista on kameran ulkopuolella. Se on harmillista. En tajunnut että auringonkukka muistuttaa näin paljon mustekalaa, olisin voinut keksiä paremman kamera-asennon jos olisin tajunnut. Lonkeroiden liike johtuu kai siitä että kasvi oli päivisin hiukan eri paikoissa ja asennoissa, ja lonkeroilla on luontainen taipumus hakea valoon. Kun valo oli eri päivinä eri paikoissa, meni myös lonkerot eri suuntiin. Voi olla että se oli syy siihen ettei kukat koskaan puhjenneet. Jos kasvi sekosi auringon suunnan suhteen ja luovutti? Tai sitten tällä kasvilla oikeasti kestää monta viikkoa puhjeta kukkaan. Kuten näkyy, laitoin nyt lopuksi kukan suurempaan ruukkuun. Laitan siihen kunnolla vettä ja toivon että Herr Schiller kastelee sitä minun poissa ollessani samoin kun omia kukkiaan. Ehkä se elää vielä kun palaan.

Laivoja

>>><<>><<

Yllä oleva kuvaa laivojen liikennettä Mainilla. Paksut nuolet ovat täysiä ja ohuet nuolet tyhjiä laivoja. Oikeaan osoittavat nuolet kuvaavat laivoja jotka menevät täältä Sachenhausenista katsoen oikealle, kohti siellä näkynyttä patoa tai sulkua. Eli vaikuttaa siltä että tavaraa liikkuu enemmän oikealle kuin vasemmalle. Kuvista voi nähdä että tavara näyttää olevan soraa tai jotain vastaavaa. Tämän verran siis tiesin näköhavaintojen perusteella. Alla linkki albumiin jossa kuvia näistä laivoista. Yhdessä kuvassa näkyy laiva joka näyttää tulevan vaarallisen lähelle törmäystä rannassa olevan Kebab-laivan kanssa, muuten kuvat ovat varmaan useimpien näkökulmasta hyvin yhdentekeviä.

Näytä koko albumi

Selvitin Wikipedista vähän lisää aiheesta. Main on osa laajempaa Rhein-Main-Tonava vesireittiä, joka yhdistää Atlantin Rotterdamin kohdalta Bonnin, Frankfurtin, Wienin ja Budapestin kautta Mustaanmereen itä-Romaniassa. Oikein vaikuttavan oloinen vesitie. Pitkä kun mikä ainakin.

Tuossa välissä on luonnollisesti kanava, joethan eivät luonnostaan virtaa merestä mereen. 171 kilometriä pitkä kanava, jossa suurin sallittu alus on 110 metriä pitkä (tai 190 metriä, Wikipedia antaa ristiriitaista tietoa), 11,45 metriä leveä ja ilmeisesti 2,70 metriä syvä. Myös Main on mitoitettu samankokoisia laivoja varten. Vertailukohtana, Saimaan kanava on 43 kilometriä pitkä, ja suurin sallittu koko on 82,5m*12,6m*4,35m. Tätä Rhein-Main-Tonava kanavaa pitkin kulkee kuusi miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, kun Saimaalla menee reilu kaksi miljoonaa tonnia.

Kanavan läpi kohti Tonavaa menee pääasiassa ruokaa, rehua, malmia ja kiveä. Mainin suuntaan taas tulee ruokaa, rehua, metallia ja lannoitetta. Näyttäisi siltä että Tonavan suuntaan menee paljon enemmän tavaraa, mutta se on vähän epäselvää. Wikipedia on yleensä vähän huono tilastolähde.

Palaten omiin näköhavaintoihin, ne täydet “oikealle” menevät laivat on matkalla Tonavan suuntaan (tämän selvittäminen vaati paljon kartan tuijottelua, olen täysin pihalla ilmansuunnista täällä). Se sopii Wikipedian tietojen kanssa hyvin yhteen, sinne suuntaan pitäisikin mennä paljon soraa. Toki Frankfurt on vielä kaukana Tonavasta, voi ihan hyvin olla että täällä näkyvä liikenne on ihan Saksan sisäistäkin liikennettä. Tonavaa koskevalla Wikipedia sivulla ainakin ilmoitetaan siellä kulkevan 100 miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, josta voisi siis päätellä että vain kahdeskymmenes osa Tonavan liikenteestä menee Rhein-Main-Tonava kanavan läpi. Vastaavasti olisi loogista että suurin osa Frankfurtissa olevasta liikenteestä pysyisi kanavan länsipuolella. Tai sitten joku Wikipedia artikkeli on hiukan väärässä näiden numeroiden suhteen. Joka tapauksessa paljon liikkuu tavaraa joka suuntaan.

Nykyään turismi on myös tärkeä osa reitin liikennettä. Siinä on kyllä näkemistä jos matkustaa Rotterdamista Mustallemerelle laivalla. Koko reitillä on pituutta 3500 kilometriä. Joku hiukan lyhyempi jokiristeily on minua houkuttanut jo pidemmän aikaa. Jotain pientä sellaista on ainakin luvassa EKP:n tilasto-osaston team-building tapahtuman yhteydessä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin me mennään jokilaivalla jonnekin.