Helsingin kaupungin karttarekisteri: Siltasaarenkatu

Helsingin kaupungin karttarekisteristä löytyy karttojen lisäksi myös havainnekuvia. Alla kaksi suunnitelmaa Siltasaarenkadusta (silloinen Hämeenkatu) Toisen linjan ja Kallion kirkon välistä vuodelta 1919.

Ensimmäisessä kuvassa katu on kävelykatuna ja keskellä on puisto. Lapsiperheet ja pyörätuoleilla liikkuvat paheksuisivat varmasti portaita kävelyreiteillä, mutta ne on kyllä kauniit. Toisessa kuvassa raitiovaunu kulkee kadulla. Ilmeisesti se on kuitenkin yleisessä käytössä, kun kuvassa on myös muutama hevosvaunu. Kadun ylittää kahdessa kohdassa tyylikkäät kävelysillat.

Yritin ottaa valokuvan samasta paikasta, mutta harmikseni en päässyt kattojen tasalle. Jostain syystä tällaiset havainnekuvat tehdään täysin mahdottomista perspektiiveistä. Ehkä Ympyrätalon katolta saisi vastaavan kuvakulman? Käytännössä kuitenkin kaupunkia observoidaan katutasolta eikä ilmasta. Tämä kuva on kuitenkin samasta paikasta:

Katu on kevyen liikenteen käytössä. Tontille ajoa ja huoltoliikennettä siinä on tosin ajoittain. Raitiovaunu kulkee kyllä läheltä, heti kuvan oikealla puolella Porthaninkadulla, mutta Siltasaarenkadulla se ei tässä kohtaa mene. Olisikohan ollut liian jyrkkä mäki vanhoille vaunuille? Puistoista tai portaista ei ole tietoakaan. Kadun yläpäässä on kyllä kaksi puistonpenkkiä, mutta ne on sen näköiset että joku on varastanut ne jostain oikeasta puistosta. Voi tietysti olla että ne on siinä ihan tarkoituksella. Kadun oikealla puolella talot rajautuvat katuun, mutta vasemmalla puolella talojen ja kadun välissä on parkkipaikkoja ja muuta sälää. Minä asun kauimmaisessa talossa oikealla puolella katua.

Keskimääräiset joukkoliikenteen matka-ajat

Minulla on ollut pitkään projektina visualisoida joukkoliikenteen keskimääräisiä matka-aikoja Helsingin alueella. Viime viikonlopun aikana pääsin projektin kanssa vihdoin eteenpäin ja nyt on aineistoa vihdoin julkaisukunnossa.

Alla olevassa kartassa näkyy keskimääräiset matka-ajat (odotus aika huomioiden) Siltasaarenkadulta muualle pääkaupunkiseudulle. Vihreät pallurat kuvastavat nopeaa matka-aikaa ja punaiset pidempää. Klikkaamalla kuvaa pääsee albumiin jossa voi tarkastella matka-aikoja useasta eri lähtöpisteestä. Kuvien kuvateksteissä on hiukan analyysiä.

Valmistusprosessista

Tarkoitus oli siis hakea reittioppaan ehdottamia matka-aikoja lähtöpisteen ja satunnaisesti valittujen päätepisteiden välillä. Aluksi piti tietysti keksiä lista satunnaisia tai tasaisesti jakautuneita osoitteita ympäri pääkaupunkiseutua joihin laskea matka-ajat. Se olikin yllättävän vaikeaa. Löysin listan kaupunginosista jotka sain muutettua KKJ-koordinaatti muotoon, mutta reittiopas ei hyväksy luotettavasti muuta kuin postiosoitteita muotoa “Esimerkkitie 1, Espoo”. En keksinyt mitään automatisoitua tapaa muuttaa listaa kaupunginosien nimiä tai koordinaatteja osoitteiksi. Postilla ja Väestörekisterikeskuksella on tietysti kattavat osoitetietokannat, mutta ne on jostain absurdista syystä sellaista salaista tietoa jota ei voi internetissä ilmaiseksi jakaa. Päädyin lopulta ottamaan pääkaupunkiseudun Siwa- ja Valintatalo-kauppojen osoitteet aineistoksi. Vaikka kukaan ei tietysti halua Kalliosta lähteä johonkin Myyrmäen Siwaan, joku saattaisi hyvinkin haluta lähteä Kalliosta Myyrmäen Siwan vieressä asuvan kaverinsa luokse. Oletettavasti lähikauppojen jakauma noudattaa väestön jakaumaa suhteellisen tarkasti. Ihan joka alueella lähikauppoja ei ollut (tai ne olivat Keskon tai S-ryhmän kauppoja), joten lisäsin mukaan katvealueilta joitain kymmeniä osoitteita.

Rakensin Excel-työkirjan jossa makro hakee WebQueryn avulla viisi matkaehdotusta Reittioppaan mobiili-version nettisivuilta. Haku koskee lähtöjä alkaen 4.12.2009 kello 12. Eli siis keskellä päivää arkena. Viikonloppuisin tai ruuhka-aikana matka-ajat (tai ainakin odotusajat) olisivat tietysti erilaisia.

Näistä viidesta ehdotuksesta makro hakee viisi matka-aikaa ja neljä vuorojen välistä odotusaikaa. Matka-ajoista otin tavanomaisen keskiarvon, joka kuvastaa matka-ajan odotusarvoa. Odotusajan odotusarvon laskin oletuksella, että matkustuspäätös tehdään ennen aikataulujen katsomista (jolloin matkustaja odottaa joko pysäkillä tai aikataulun katsomisen jälkeen ensin kotona ja sitten pysäkillä). Otin vuorovälien puolikkaista vuorovälien pituudella painotetun keskiarvon, koska tavallinen keskiarvo antaisi harhaisia tuloksia. Esimerkiksi jos vuorovälit olisivat 20 min, 0 min, 0 min ja 0 min (eli neljä bussia tulisi yhdessä sumpussa kahdenkymmenen minuutin välein), näiden puolikkaiden tavanomainen keskiarvo olisi 2,5 minuuttia vaikka keskimääräinen odotus olisi oikeasti 10 minuuttia. Laskemalla painotettu keskiarvo saadaan luotettava odotusajan odotusarvo. (Sekavaa?) Ynnäämällä matka-ajan ja odotusajan odotusarvot yhteen sain arvion kokonaismatka-ajasta.

Makro toistaa haun jokaiseen määränpäähän (123 hakua) ja tallentaa tulokset taulukkoon.

On tietysti mielipide kysymys miten matka-aikaa ja odotusaikaa pitäisi painottaa. Jonkun näkökulmasta pysäkillä odottaminen on viheliästä touhua kun taas bussissa on kiva istua, jolloin odotus-aikaa pitäisi painottaa suuremmalla kertoimella kuin matka-aikaa. Toisaalta jonkun mielestä hyvinkin harva yhteys voi olla täysin riittävä, jos välineet kulkee aikataulussa. Etenkin lähijunan käyttäjä saattaa olla täysin tyytyväinen harvaankin vuoroväliin, koska voi odottaa mukavasti kotona. Toisaalta tiheä vuoroväli on hyödytön jos vuorot kulkevat usealta eri pysäkiltä eikä aikatauluihin voi täysin luottaa. Jos on käytettävissä kaksi pysäkkiä joista molemmista menee matkustajan kannalta yhtä hyvä linja kymmenen minuutin välein, pitää matkustajan käytännössä valita kummalla hän odottaa, jolloin käytännössä vuoroväli on kymmenen minuuttia eikä viisi. Käytännön matkustusmukavuuden kannalta nämä, ja toki monet muutkin seikat (esimerkiksi vaihtojen määrä), jäävät tässä analyysissä huomiotta.

Gpsvisualizer.com –sivuston avulla hain valitsemieni osoitteiden koordinaatit ja loin kartan jossa palluroiden väri perustuu kokonaismatka-aikaan. Lopputuloksista otin ruutukaappauksen ja siirsin Picasaan kansan iloksi.

Excel-taulukkoa josta löytyy sama tieto numeromuodossa voi tarkastella tästä Office Liven välityksellä.

Lopuksi vielä yhteenvetotaulukko kaikkien matka-aikojen keskiarvosta:

Lähtöpaikka	Keskimääräinen matka-aika
Elielinaukio	35
Siltasaarenkatu	40
Caloniuksenkatu	41
Punavuorenkatu	46
Melkonkatu	54
Niittykallio	59
Bredankuja	60

Tässä olisi tietysti järkevämpää ottaa määränpäiden kiinnostavuuden mukaan painotettu keskiarvo, mutta validien painojen keksiminen on hankalaa. Sitä paitsi tämäkin todistaa mielestäni riittävän hyvin että Kallio on hyvä paikka ihmisen asua. Punavuori on sen sijaan keskeiseen sijaintiinsa verrattuna yllättävänkin kaukana kaikesta. Niittykallion huono menestys on minulle yllätys, kun muistelee miten nopea se länsiväylän bussi oli, mutta toisaalta sieltä ei tosiaan ole suoria yhteyksiä juuri minnekään Rautatieaseman itäpuolella. Voi olla että numero paranee kuhan Niittymaan metroasema valmistuu. Yhteydet Elielinaukiolta ovat, kuten arvata saattaa, ylivoimaisen hyvät.

Koiravahtina

Olen muuttanut täksi viikoksi Kauniaisiin pitämään huolto Riikan vanhempien koirasta. Josie on täällä myös. Näiden yksilöiden toimintaa seuratessa olen tullut vakuuttuneeksi siitä että koirat ovat keskimäärin aika hölmöjä.

Yksi beagle pitää majaa yläkerrassa, koska ei suuren ja pelottavan labradorinnoutajan pelossa uskalla tulla alas. Paitsi jos tarjolla on ruokaa tai potentiaali saada ruokaa. Labradorinnoutaja Frida haluaisi leikkiä Josien kanssa (Josien tulkinnan mukaan raadella pieniksi paloiksi tai lytätä pannukakuksi), mutta ei uskalla tai osaa mennä portaita ylös. En tiedä kumpi on säälittävämpi: se joka pelkää portaita vai se joka pelkää sellaista   labradorinnoutajaa joka pelkää portaita.

Olen joka tapauksessa päättänyt viettää päiväni alakerrassa, siinä toivossa että se houkuttelisi Josien voittamaan pelkonsa. Toistaiseksi muutosta ei ole tapahtunut. Lounaan loppupuolella tosin Josie uskaltautui keittiöön ja ulos lähtiessä koirat parveilevat rauhallisesti oven läheisyydessä.

Ulkona koirat käyttäytyvät pääosin siivosti, Frida kävelee edellä ja Josie takana. Kerran tai kaksi kävelyn aikana Frida innostuu “leikkimään” Josien kanssa, mutta Josie ottaa asian suhteellisen rennosti eikä varsinaisesti välttele Fridan läheisyyttä. Se nyt vaan on niin että Josie preferoi perässä kävelyä toisin kuin kaikki muut koirat.

Alla linkit muutamiin kävelyihin. Täällä on suhteellisen hyvät ulkoilutusmahdollisuudet, mutta autoteitä on kyllä vaikea välttää. Vaikka näillä asuinkaduilla ei tietysti liikennettä ole juuri ollenkaan, niin ne on silti vähän stressaavia kun on mukana kaksi itsetuhoista koiraa. En ole tosin varmaankaan vielä optimi-reittejä paikallistanut.

Päivälehden mainoksia

Hesari on julkistanut nettisivuillaan päivälehden ensimmäisen numeron. Varsinainen sisältö ei ole järin kiinnostavaa, mutta sieltä löytyy hienoja mainoksia läjäpäin. Vanhoja mainoksia lukemalla huomaa kyllä konkreettisesti että markkinointikin on edistynyt sadassa vuodessa valtavasti. Tässä muutama esimerkki:

J. E. Cronwall katsoi tarpeelliseksi spesifioida että silliä käsittelee vain (palkatut) henkilöt jotka ovat tottuneita pitelemään silliä. Nykyään tässä osoitteessa on ravintola Amarillo. Sieltä saa hampurilaisia ja nachoja “paljottain” (slogan on “Aidosti isoa ja isosti aitoa”), mutta silliä ei ole listalla.

Tällä Patrialla ei ole mitään tekemistä nykyisen aseteollisuudessa toimivan Patrian kanssa. Osoite maaseudulla on myös sympaattisen epäeksakti. No, kai se on niin että maalla kaikki tuntevat toisensa muutenkin, niin ihan turha sitä on osoitteita lehteen painaa. Viereisestä mainoksesta ilmenee että samassa osoitteessa toimi myös palovakuutus-osakeyhtiö Fennia. Nykyään samalla paikalla toimii SEB Gyllenberg.

Paljottaiskauppa on paljon parempi termi kuin tukkukauppa. Tässä suhteessa kieli on selvästi mennyt taaksepäin. Mainoksena en kyllä ihan tällaista mainosta ymmärrä. Potentiaaliselle asiakkaalle jää täysin epäselväksi mitä, missä ja millä hinnalla Thorn ja Andersson pyrkivät tavaraa paljottain ja vähittäin myymään.

Tällaisesta mainoksesta ei nopeasti silmäilemällä käy ilmi mitään muuta kuin kauppiaan nimi ja osoite. Ehkä 1800-luvulla ihmisillä oli aikaa lukea kaikki mainoksetkin kokonaan, jolloin huomiota herättävillä otsikoilla tai muotoilulla ei ollut väliä? Kun tämän lukee läpi, selviää että Aleksanterinkatu 52 talosta löytyy kankaita, vaatteita, leipää, kahvila, viiniä, viinaa ja ilmeisesti hammaslääkäri. Nykyään samassa osoitteessa toimii Stockmann. Hammaslääkäripalveluita sieltä ei kai enää saa, mutta muuten mainos on edelleen validi.

Päivälehdessä lukee että etusivun mainos maksoi 15 penniä pieneltä riviltä. Tämä mainos näyttäisi olevan kuuden pienen rivin kokoinen, eli mainoksella oli hintaa 60 penniä. Jos tauluja on tosiaan vain kaksi kappaletta myynnissä yhteishintaan 5 markkaa, niin markkinointikustannukset haukkaavat aika suuren osan G. W. Edlundin liikevaihdosta. Tai ehkä metrimuutos-taulut ovat sisäänheittotuote? Mikä oikeastaan on metrimuutos-taulu? Google ei tunnista moista sanaa ollenkaan.

Helsingin kaupungin karttarekisteri: Punavuori

Helsingin kaupunki on siirtänyt arkistoissa makaavia karttoja kansan pällisteltäviksi verkkoon Karttarekisteriin. Palvelu on hauska.

Tutkaillaan ensin Punavuorta:

Arkisto	865 KAUPUNKISUUNNITTELUVIRASTO, ASEMAKAAVAOSASTO
Sarja	5. KAUPUNGINOSA
Kartan nimi	SINEBRYCHOFFIN ALUE
Valmistusvuosi	1928
Laatija	KARL LINDAHL
Lisätietoja	SUUNNITELMA, EI VÄLTTÄMÄTTÄ TOTEUTUNUT

Alla on päällekkäin vanha asemakaavaluonnos ja Google Earthista haettu satelliittikuva alueesta. Klikkaamalla kartan sivuilla olevia linkkejä voi siirtää fokuksen joko asemakaavaluonnokseen tai satelliittikuvaan (toivottavasti tämä java-pelleily toimii lukijoiden selaimilla – TOIM. HUOM.: Ei toiminut ainakaan suoraan blogissa, mutta klikkaamalla tätä alla olevaa kuvaa pääsee uudelle sivulle jossa homman pitäisi toimia).

 

 

Tässä asemakaavaluonnoksessa vuodelta 1928 on kaavoitettu Koffinpuisto täyteen taloja. Lienee Helsingin kannalta onnellinen asia että se säilyi puistona. Alhaalla oikealla oleva puisto on sen sijaan asemakaavaluonnoksessa paljon hienomman näköinen kuin satelliittikuvassa. Toisaalta, voi olla että tuollainen ympyrämuoto ei käytännössä ole kovin järkevä vaikka näyttääkin kivalta ylhäältäpäin.

Suomessa

Olen nyt ollut yli viikon Suomessa.

Lukuisat (ainakin kolme) lukijat ovat vaatineet että jatkan blogin päivittämistä myös Suomesta käsin. Näin minun oli alunperinkin tarkoitus tehdä. Kirjoitan ainakin jonkunlaisen loppuyhteenvedon Frankfurtista (lupasin sellaisen KTTO:n opiskelijalehti Kapitaaliin ja voin julkaista saman täällä). Kirjoittamista olisi kyllä Suomestakin, vaikka ne ei varsinaisesti tämän blogin otsikon alle sopisikaan. En nyt ole kuitenkaan mitään parempaakaan otsikkoa keksinyt niin jatkan ainakin toistaiseksi tämän blogin päivittämistä (jos joku keksii suomalaiselle jatko-osalle otsikon, otan vastaan ehdotuksia).

Suunnitteilla on ainakin seuraavat merkinnät:

• Työ- ja elinkeinotoimiston asiakkaana
• Jouluolutvertailu
• Kausiliputtomana Helsingissä
• Sähköpostit Gmailiin
• Saksalainen olutvertailu
• Turku-reissu
• Säätöä opintotoimiston kanssa

Mitään aikataulua en lupaa. Todennäköisesti keskimääräinen päivitystiheys jää vielä alhaisemmaksi kuin Saksassa.

Lentokentällä

Sain asunnon luovutettua. Sikäli kun ymmärsin vuokraisännän saksaa, saan takuuvuokran takaisin kuhan loppulasku tulee sähköfirmasta. Kahden viikon sisällä ilmeisesti. Lähtiessä Herr Schiller vielä kehui miten hyvin ollaan pidetty ollaan pidetty kasveista huolta. Oikein mukava ukkeli. Vaikka en sen puheesta ymmärrä yleensä mitään, silti hän katsoo tarpeelliseksi harrastaa small talkia. Sympaattista.

Ilmeisesti pyhäinpäivän tai raideremontin takia S-bahnit on tänään sekaisin, mutta pääsin lopulta kentälle. Matkassa meni kuitenkin puolituntia normaalia pidempään kun piti vaihtaa päärautatieasemalla. Hyvä että lähdin ajoissa.

Sain ylipainavan laukkuni lähetettyä ruumaan. Alkuun virkailija uhkaili että joudun maksamaan viidestä ylikilosta ja tyhjentämään käsipakaasiakin pari kiloa. Ilmoitin kuitenkin heittäväni mieluummin viisi kiloa tavaraa roskiin. Ihan niin paljoa en löytänyt turhaa tavaraa, mutta heitin pois viisi tyhjää olutpulloa (sellaista hienoa korkillista jotka soveltuvat erinomaisesti siman tekoon), yksi huonosti istuva pukupaita, yksi pullo piilarinestettä, kaksi pakettia Nicon ruokaa (jotain epämääräistä ja hyvin painavaa—sori, ei olisi kannattanut unohtaa niitä jääkaappiin) ja seinäkalenterin käytetyt sivut (ei ne paina mitään, mutta ajattelin että saan sympatiapisteitä tuhoamalla nekin). Puin kaulahuivin päälle ja siirsin pari kirjaa taskuun. Lopuksi laukut olivat vain pari kiloa yli rajan ja virkailija päästi säälistä läpi.

Ylipainokilot maksavat 10 euroa. Se on niin korkea hinta ettei kukaan sitä halua maksaa eikä virkailijat kehtaa sitä periä. Eihän siinä ole mitään järkeä että lentolippu jolla matkustaa 100 kg mies, 20 kg ruumalaukku ja 8 kg käsimatkatavaraa maksaa yhtä paljon kuin kymmenen lisäkiloa ruumaan. Kun se lentolippu maksaa 100€ ja sillä saa kuljetettua 128 kg tavaraa, luulisi että lisäkilon hinnan kuuluisi olla lähempänä yhtä euroa kuin kymmentä. Tietysti ruumaan meneviä laukkuja joutuu joku siirtelemään, mutta silti: 20 kg ylipainoa maksaa yhtä paljon kuin meno-paluulippu. Jos hinta olisi pienempi mutta rajat tiukasti valvottuja, luulen että kaikki olisivat tyytyväisempiä. Silloin Finnair saisi edes jotain ylipainomaksuja, olisi selvä kannustin keventää kuormaa eikä matkustaja joudu stressaamaan laukun painoa kentälle mennessä. Tietää kuitenkin että lisämaksu ei ole toivottoman suuri.

No, joka tapauksessa selviydyin siitä ja laukku on nyt matkalla kohti konetta.

Näytti siltä että uuden laukun yksi jalka oli mennyt jo rikki. Ei ehkä sittenkään ollut paras ostos, vaikkei normihinnaltaan mikään halpa ollutkaan. Toisaalta, kun tämä on nyt toinen kerta putkeen kun onnistun rikkomaan matkalaukun, voi olla että vika on minussa eikä laukuissa. Ehkä en vaan osaa kuljettaa niitä oikein.

Vielä muutama kuva kansan iloksi:

Kuvassa suojatie Ostendstrassen S-Bahn aseman kohdalla. Suojatien ylitys ei onnistu suoraan, koska välissä on metalliaitoja jotka pakottavat jalankulkijan kääntymään ratikoiden tulosuuntaa kohti. Kai tämä parantaa liikenneturvallisuutta.

Lentokentällä on edelleen vuotava katto tai ilmastointilaite. Ihailin tätä hienoa väliaikaisratkaisua jo kesälomani aikoihin. Ilmeisesti se ei olekaan väliaikaisratkaisu.

Vielä puolitoista tuntia lähtöporttien avautumiseen. Voisi ehkä ottaa vielä viimeisen vehnäoluen saksanmaalla.

Lähtö

Lähden tänään Suomeen. Asunnon luovutus on puolen tunnin päästä. Sen jälkeen käyn syömässä pizzaa viimeistä kertaa Borsalinossa ja lähden kentälle odottelemaan konetta.

Koko viikko on mennyt lähdön valmistelussa. Piti käydä ostamassa matkalaukku, arkistoida työni tulokset, kopioida henkilökohtaiset sähköpostit ja tiedostot pois EKPn koneelta ja etenkin viettää läksiäisiä. Tällä viikolla olen ollut neljissä eri läksiäisissä. Kahdet töissä ja kahdet vapaa-ajalla. Tämä on hyvin suosittu lähtöviikonloppu.

Töissä järjestettiin oikein kiva läksiäistilaisuus. Harjoittelijan lähtiessä on tapana kutsua osasto neuvotteluhuoneeseen, jossa EKP tarjoaa kuohuviiniä ja poislähtijä kakkua tai muuta herkkua. Poislähtijä saa kortin ja kassillisen lahjoja, lähinnä EKP- ja Frankfurt-krääsää. Harjoittelijan ohjaaja kertaa mitä harjoittelija on tehnyt. Hetken aikaa jäykistellään ja kehutaan toinen toisiamme. Sitten kiireiset valuvat töiden äärelle ja loput jäävät tyhjentämään kuohuviinipullot.

Tilastokeskukselta lähtiessä virallista osuutta ei ollut ollenkaan ja juomana oli vain kahvia ja teetä. Ihan kivoja molemmat.

Nyt kone kiinni ja asunnosta ulos.

Maito

Maitoa on täällä yllättävän hankalaa ostaa. Tai siis “maitoa” täällä saa hyvin, yöhön saakka pienistä kioskeistakin, mutta vain täysrasvaista iskukuumennettua maitoa. Halpis-kaupat, Aldi ja Norma, ovat vastaavan rajoittuneita. Olen kyllä yrittänyt sitä UHT-maitoa käyttää, mutta huonolla menestyksellä. Iskukuumennus ja älytön rasvaprosentti tekee maidosta jotenkin outoa. Tavallista maitoa jossa olisi joku säädyllinen rasvaprosentti ei saa kuin muutamista kaupoista. Edes Galleriesta, jonka ruoka-osasto on muuten kilpailee samassa sarjassa Stockmannin Herkun kanssa, ei saa rasvatonta maitoa. Vähärasvaisin oli 1,5 prosenttista. Toistaiseksi Rewe on ainoa josta löytyy rasvatonta maitoa.

Olen etenkin Normaa käyttänyt muuten paljon, se on minulla matkanvarrella töistä, mutta maitokauppaan on pitänyt aina mennä erikseen Reween. Todella hankalaa.

Sen takia minulla ei usein olekaan maitoa kotona ja joudun syömään aamiaiseksi töissä jotain matkanvarrelta ostettua. Esimerkiksi tänään lämmintä kroisanttia ja mustikkamuffinia.

Call-a-Bike

Kävin tosiaan sunnuntaina pyöräilemässä.

Käytin DB:n Call-a-Bike palvelua. Systeemi tuntui aika toimivalta. Katsoin internetistä missä on lähin vapaa pyörä ja suunnistin sinne suuntaan. Pyörän piti löytyä puolen korttelin päästä, lähimmästä isosta risteyksestä. Siinä ei kuitenkaan pyörää näkynyt, mutta minuutin harhailtuani huomasin pyörän seuraavassa risteyksessä. Voi olla että minun netistä katsomani pyörä oli jo otettu, olin katsonut niitä puolituntia ennen lähtöä. Pyöriä saisi toki etsittyä myös kännykällä, eli ajantasaista tietoa saa myös kadulla.

Olin etukäteen jo rekisteröitynyt palveluun, eli periaatteessa pyörän vuokraaminen onnistuisi soittamalla pyörässä lukevaan puhelinnumeroon josta saa aktivointikoodin, joka sitten syötetään pyörän lukitusjärjestelmään. Pari kertaa soitettuani totesin että en osaa navigoida saksan-kielistä puhelinpuuta alkuunkaan. Ymmärsin että pitää painaa 1 jos jotain tai 0 jos jotain muuta, mutta kun muutaman kerran satunnaisia numeroita painettuani pyörä oli edelleen lukossa, alistuin ja soitin asiakaspalvelunumeroon. Se toimikin näppärästi. Ystävällinen ja hyvää englantia puhuva virkailija antoi minulle pyörän avauskoodin ja sain pyörän liikkeelle.

Pyörä oli varsin hyvän tuntuinen, vaikkakin aika painava. Esitteen mukaan 23,4 kg. Minulla ei ole mitään varsinaista käsitystä pyörien keskipainosta, mutta ilmeisesti 15 kg on lähempänä normaalia. Painon huomasi etenkin mäissä ja hiekkateillä. Tavallisissa kaupunkioloissa siitä ei varsinaisesti ole harmia. Takana olevaan istuimen näköiseen asiaan sai repun kiinnitettyä näppärästi pyörässä olevilla kuminauhoilla. Kätevää.

Alla kartta reitistä.

Punainen viiva on kulkemani reitti ja vihreä Grün Gürtel, vihreä rinki, jota pyrin seuraamaan. Karttaa voi zoomata vasemmassa reunassa olevan plussan ja miinuksen avulla ja sitä voi siirellä hiirellä. Punaiset pallukat edustavat ottamiani valokuvia. Niitä voi tarkastella klikkaamalla (kuvat löytyvät myös suoraan tästä Picasa-albumista).

Aloitin kotoa Sachsenhausenista ja kuljin aluksi Main -joen vartta länteen. Tarkoitus oli kulkea Mainia pitkin Nidda -joelle saakka, josta seuraisin Grün Gürtelin reittiä Frankfurt pohjoispuolelta kiertäen takaisin joelle. Kartasta, merkitystä reitistä ja GPS:tä huolimatta luonnollisesti eksyin.

Alkumatkan piti olla todella helppo: piti vain seurata jokea. Onnistuin kuitenkin eksymään. Käännyin Mainilta 90 astetta vasemmalle jostain syystä (tie 40 kohdalla). Tajusin virheeni jossain vaiheessa, mutta löysin Grün Gürtelin tieviitat ja luulin nyt kulkevani reittiä vastapäivään. Se sopi minulle hyvin. Yllätyksekseni saavuin kuitenkin Höchstin edustalle, Niddan ja Mainin risteykseen. Eli olin taas alkuperäisellä reitillä. Ylitin Mainin lossilla (maksoi euron) Höchstiin. Oikein kivan näköinen paikka. Sieltä jatkoin Niddaa pitkin pohjoiseen ja itään, kunnes Rödelheimin kohdalla eksyin ja tein vahingosssa U-käännöksen. Huomasin asian vasta kuin olin taas Höchstissä. Päätin että en lähde enää takaisin, vaan suuntasin Grün Grüdeliä vastapäivään. Eli uudestaan lossilla. Tai ehkä se ei ollut lossi vaan tavallinen yhteysalus. Paatti kääntyi, eikä tuntunut olevan minkään sortin vaijereiden varassa.

Loppumatkalla en enään varsinaisesti eksynyt. Kerran käännyin vähän turhan aikaisin, mutta tajusin sen suhteellisen nopeasti ja selvitin kartasta miten pääsen takaisin reitille. Eli olin sentään kartalla kokoajan, vaikken ehkä oikean viivan päällä.

Tässä vielä linkit Nokian Sports Tracker karttoihin (osa 1 ja osa 2). Niistä näkee nopeus, korkeus ja muita tarpeettomia tietoja. Reitti on jaettu kahteen osaan, kun kännykästä loppui virta kesken ja Sports Tracker sen takia sammui. Jostain syystä Sports Tracker ei osaa yhdistää reittejä eikä .gpx –tiedoston siirtäminenkään oikein toiminut. Ylipäätään Sports Trackerin nettipalvelu tuntuu jotenkin kököltä. Ei tosin tuo GPS Visualizerkaan mikään helppo ollut, mutta sillä sentään sai yhden kartan jossa on reitti ja valokuvat samassa kasassa.

Oikein mukava reitti. Periaatteessa opasteet olivat hyviä (syytän eksymisestä omaa suuntavaistoani) ja reitti hyvin suunniteltu. Autoteitä ei tarvinnut ylittää kuin ihan muutaman kerran, niistäkin varmaan suurin osa eksymisten takia. Suuri osa matkasta oli hyvää asfalttitietä, mutta Frankfurtin eteläpuolella metsässä oli hiekkatietä. Karttaan oli merkitty tien päällysteet erikseen, niin rullaluistelijakin voisi valita sopivan reitin.

Matkanvarrella näkyi paljon muitakin ulkoilijoita. Lähinnä vanhuksia ja lapsiperheitä. Yksi perhe harrasti jousiammuntaa nurmikentällä ja toinen ampui ritsalla joutsenta (tai ainakin järveä jossa uiskenteli yksi joutsen, ehkä ne ei oikeasti tähdännyt siihen). Siirtolapuutarhamökkejä näkyi paljon. Välillä tuli puusaunan tuoksu sieraimiin, ehkä niihin liittyen. Tosin varmaan oikeasti takasta eikä saunasta.

Pyörän palautus onnistui samalla tavalla kuin lainaaminenkin: soitto asiakaspalveluun, ilmoitin niille pyörässä näkyvän lukituskoodin ja pyörän sijainnin. Vuorokauden vuokra oli 9 euroa. Varsinaisesti nämä DB:n Call-a-Biket on tarkoitettu kai työmatkaliikenteeseen tai muihin lyhyisiin siirtymiin. Perushinnoittelu on 8 senttiä minuutti. Eli kymmenen minuutin matka maksaisi 80 senttiä—huomattavasti vähemmän kuin halvin joukkoliikennelippu.

Kokonaisuutena oikein positiivinen kokemus. Verrattuna Porvoon ja Helsingin city-pyöriin tämä oli todella käyttökelpoinen. Mielellään sitä maksaakin jotain siitä hyvästä että pyörä toimii ja on mukava ajaa. Internet-palvelu joka paikallistaa pyörät on myös hyvä, Helsingissähän ei koskaan ole takeita pyörän löytymisestä niin niihin ei voi varsinaisesti luottaa.

Pyöräilemään sunnuntaina

Tavoitteena on lähteä kiertämään Frankfurttia sunnuntaina pyörällä. Kaupungin ympärillä on “vihreä vyöhyke”, GrünGürtel, jossa on käsittääkseni hyvä pyörätie opasteineen. Se olisi ilmeisesti yhteensä 62 kilometria pitkä reitti, mutta voi olla että suoritan jonkun hiukan lyhennetyn version. Tai pyöräilen vaan joen vartta edestakaisin. Samalla pääsen kokeilemaan Deutsche Bahnin Call-a-Bike järjestelmää. DBn pyöriä näkyy paljon liikenteessä, mutta en ole vielä kertaakaan niitä kokeillut. Ulkoisen tarkastelun perusteella ne vaikuttavat huomattavasti Helsingin ja Porvoon kaupunkipyöriä paremmilta.

Tämä blogi-merkintä on osa minun uskottavan sitouttamisen strategiaa. Samasta syystä maksoin jo 5 euroa Deutsche Bahnin Call-a-Bike jäsenyydestä, vaikka sen voisi yhtä hyvin tehdä lähtiessä. Tunnen tulevaisuuden-Ilkan sen verran hyvin, että tiedän ettei hän lähtökohtaisesti liikahda minnekään sunnuntai-Hesarinsa ääreltä. Sitoutumalla reippailuun etukäteen maksamalla siitä ja mainostamalla sitä julkisesti todennäköisyys että lähden oikeasti liikkeelle kasvaa oleellisesti. Tämä on optimaalinen ratkaisu epärationaalisiin yliajan preferensseihin. Olen nyt vakuuttunut siitä että reippailu sunnuntaina olisi hyvä idea ja olen varma että reippailun jälkeen olisin siihen tyytyväinen, mutta silti olen aika varma että juuri ennen kuin pitäisi lähteä, pitäisin sitä jostain syystä toteuttamiskelvottomana ideana. Siinä ei ole mitään järkeä. Paras tapa varmistaa että teen järkevän päätöksen on sitouttaa itseni siihen päätökseen etukäteen. Nyt on viisi euroa ja maine viivalla.

Paketti tuli!

Sain muutama päivä sitten paksun kirjekuoren Suomesta. Sieltä löytyi Tiede-lehti, Hesarin kuukausiliite, Vene-lehti ja Ylioppilaslehti. Suurkiitos siitä Riikalle ja Antille!

Mukavaa vaihtelua saada lukea fyysisiä suomenkielisiä lehtiä.

Hintaerot ja halpa työvoima

Ukki kyseli löytyykö minulta selitystä pesuloiden hintaerolle. Mitään faktatietoa minulla ei asiasta ole, mutta ainahan voi spekuloida.

Keksin kaksi potentiaalista selittäjää: matalat palkat ja tiivis kaupunkirakenne.

Täällä on ilmeisesti halvempaa työvoimaa kuin Suomessa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että McDonaldsissakin tarjottimet jätetään telineeseen josta työntekijä sitten lajittelee roskat roskikseen. Suomessa roskien lajittelun suhteen on itsepalvelu ainakin pika- ja opiskelijaruokaloissa. En usko että täkäläiset arvostavat tätä lajittelupalvelua sen enempää kuin suomalaisetkaan (saksalaisethan normaalisti kierrättävät innokkaasti, eli roskien lajittelu ei ole vierasta), jolloin ainoaksi selitykseksi jää se, että täällä sellaisen palvelun voi tarjota halvemmalla. Tässä taulukko vuoden 2004 matalapalkkaisista töistä:

Voisin veikata että toi “wachmann” on pesulatyöntekijä, joka ilmeisesti tienaa noin viisi euroa. Suomessa palkka on varmaan tuplasti korkeampi.

No joo, en minä voi jäädä veikkailujen varaan Suomen osalta. Olen kuitenkin ollut yksityisen sektorin palkkatilastoissa töissäkin, jos on tilaisuus sellaisia käyttää niin kai se pitää tehdä.

Tilastojen mukaan viime vuonna “Pesu-, valkaisu- ja värjäyskoneiden hoitajat” tienasivat Suomessa 10,33 euroa tunnissa. Se on ilmeisesti huomattavasti enemmän kuin Saksassa, vaikka en tuota epämääräistä taulukkoa tarkempaa tietoa löytänytkään. Saksan tilastokeskuksen nettisivut on harvinaisen sekavat, ei sieltä mitään löydä. Palkkojen sivukulut on varmaan samaa luokkaa molemmissa.

Eli korkeammat (matalat) palkat Suomessa selittää osan hintaerosta.

Osa varmaan selittyy tehokkaammalla kaupunkirakenteella. Minun käyttämässäni pesulassa tuntuu työntekijällä olevan aina jotain tekemistä. Joko siellä on valmiiksi joku asiakas, tai sitten se häärää jotain vaatteiden kanssa. Sama koskee muitakin palveluliikkeitä: parturissa, ravintoloissa, take-away ruokapaikoissa, jne. tuntuu kaikissa riittävän asiakkaita niin paljon ettei myyjille jää luppoaikaa. Frankfurtissa on paljon väkeä pienellä alueella, etenkin liikekeskuksessa työpäivisin, jolloin palvelu voidaan organisoida tehokkaasti. Take-away paikasta kun osti leipää, yksi rahasti, toinen viipaloi täytteitä, kolmas täytti leipiä ja neljäs grillasi niitä. Toiminta on tehokasta kun jokainen voi keskittyä omaan työhönsä. Pienemmällä asiakasvirralla henkilökunnan tehokkuus laskisi, hinnat nousisi ja sitä kautta asiakasvirta pienenisi entisestään.

Eli täällä on työvoima halpaa ja tiiviin kaupunkirakenteen ansiosta työn tuottavuus korkeampaa. Ehkä.

Syksy tulee

Täällä on ilmat viilentynyt ja päivät lyhentynyt. Ei täällä nyt mitään lunta tai muuta älytöntä ole, mutta selviä syksyn merkkejä on. Ilmeisesti lämpötila vaihtelee nollan ja kymmenen asteen välillä. En kyllä olisi ihan niin kylmiksi öitä veikannut, mutta kai se on uskottava. Takki on jo todellakin tarpeen töihin kävellessä. Laitoin eilen lämmityksenkin päälle kotona.

Pitkään en raaskinut laittaa lämmitystä, tämä on niin iso asunto yhdelle hengelle ja täällä taitaa olla suora sähkölämmitys. Sitä paitsi täällä etelässä pitäisi olla lämmin. Enkä edes vietä kotona kovin paljoa aikaa, senkin lähinnä peittojen alla, ja peittojen alla ei haittaa että ulkopuolella on kylmä. Sohva on niin epämukava että hereilläoloajastakin iso osa kuluu sängyssä ihan jo ergonomisista syistä, eli en ole siellä pelkästään kylmyyttä paossa.

Nyt tällä viikolla on kuitenkin tullut raja vastaan. Tietysti jos vuorokauden keskilämpötila on alle kymmenen astetta, niin se on ihan loogistakin. Viimeinen niitti oli kun tajusin etten ole tällä viikolla kertaakaan ehtinyt syödä aamiaista kotona. Väsyneenä ei millään halua tulla lämpimien peittojen alta kylmyyteen, niin olen torkkunut puolituntia ja ostanut matkanvarrelta aamiaiseksi kroisantin tai töistä leivän tai jogurtin.

Nyt on lämmitys. Ehkä huomenaamuna saan itseni houkuteltua peittojen välistä aamiaispöytään.

Verhot kiinni kahdelta

Olen tottunut täällä kaikenlaisiin rutiineihin. Esimerkiksi työhuoneeni sälekaihtimet menevät kiinni joka päivä tasan kello kaksi. Talossa on automaattinen ilmastointi-verho-valot järjestelmä, joka ilmeisesti pyrkii säästämään energiaa sulkemalla verhot ja lisäämällä valojen tehoa. Varmaankin joku on laskenut että kello kahden jälkeen aurinko paistaisi siitä ikkunasta turhan voimakkaasti sisään. Toisaalta, ei täällä enää niin lämmin ole että ilmastointiin kovin suurta energia määrää menisi. Ehkä se onkin sitä varten että aurinko ei häikäisisi tietokoneen näyttöjä. Samalla järjestelmä säätää valoja kirkkaammalle, jotta ei jouduta olemaan pimeydessä.

Jos olen poissa kun verhot  sulkeutuvat, sitä ei välttämättä edes huomaa, kun valoisuus on huoneessa aina vakio. Yleensä kuitenkin kahdelta olen työhuoneessani; olen joko juuri tullut lounaalta tai kohta lähdössä lounaalle (voikohan oikeasti olla, tuo olisi aika omituinen distribuutio, täytyykin jossain vaiheessa askelmittarista selvittää mihin aikaan oikeasti menen lounaalle). Jos on paikan päällä verhojen sulkeutumisen huomaa surinasta. Niiden moottori on yllättävän äänekäs. Verhojen sulkeutumisen voi estää painamalla nappia oven suussa. Eli joka päivä tasan kello kaksi nousen ja menen painamaan nappia jotta verhot nousisivat.

Käsittääkseni ei ole mitään tapaa estää tätä täysin tarpeetonta automatiikkaa, mutta se on tavallaan ihan sympaattinen. Onhan se hienoa että joku insinööri on optimoinut minun verhojen käyttäytymisen, vaikka optimointi onkin mennyt täysin pieleen. On sentään yrittänyt. Samalla kun menee estämään verhojen sulkeutumisen, voi käydä hakemassa vettä jos haluaa optimoida ajankäyttöä, mutta kyllä se nouseminen on varmaan sellaisenaankin ihan fiksua. Ei se mikään erityinen urheilusuoritus ole, mutta ainakin hetkeksi vaihtaa asentoa.

Pyykkituvalla viimeistä kertaa

Kävin tänään pesemässä pyykkejä. Kaksi koneellista ja kaksi kymmenen minuutin pyöritystä kuivauskoneessa maksoi yhteensä kahdeksan euroa. Ihan jo hinnankin puolesta voisi toivoa ettei tarvitse uudestaan mennä. Muuten se on kyllä ihan ok, on leppoisaa istuskella, odotella pyykkien valmistumista ja lukea lehteä. Penkit voisi tosin olla mukavampia.

Minulla on nyt jäljellä vajaat kolme viikkoa Frankfurtissa oloa. Veikkaan että pärjään näillä vaatteilla loppuun saakka. Kun arkena käyttää pukua ja pesettää puvunpaidat erikseen, ei pyykkiä tule kovin paljoa. Sukkia pitää ehkä ostaa muutama lisää, mutta niitä saa aika monta paria kahdeksalla eurolla, eikä uusia sukkia ole koskaan liikaa.

Päivällisellä lehmien seurassa

Tänään kotimatkalla huomasin että tori oli täyttynyt lehmistä ja muista maatalouden edustajista.

 

Ilmeisesti on taas jonkun sortin markkinat menossa. Riittävän etäisyyden päässä lehmistä (ja hajusta, en ymmärrä miten he kuvittelevat myyvän maataloustuotteita kun maatalous haisee vieressä) löysin päivälliseksi sopivaa bratwurstia. Ja jälkiruuaksi tällainen:

 

En muista tämän herkun nimeä, mutta se vaikutti uppopaistetulta lettutaikinalta. Ohessa iso läjä omenasosetta. Aika herkkua!

Kuvia lisätty

Lisäsin kuvia alppimatka merkintöihin lauantailta. Sunnuntaille kuvat tulee joskus tulevaisuudessa. Kartat ja kattava valokuvagalleriat ja muut hienoudet saa nyt odottaa. Pitää mennä nukkumaan. Ehkä loput tulee viikonloppuna jos ehtii—KTTO:n historiikiin kirjoittaminen kilpailee ajastani.

Huomaan että olin lähinnä lupaillut panoramakuvia. Niitä nämä nyt sitten lähinnä on. Ne tuntuu tosin aika toimivilta, vaikka aika huonosti niistä mitään näkee ainakaan tällä läppärin 9-tuumaisella näytöllä (niiden resoluutio on pahimmillaan 72 kertaa suurempi kun tämän näytön). Yksittäiset valokuvat ei ole yhtä vakuuttavan oloisia, ehkä sen takia että kännykkäkameran objektiivi ei ole maisemakuvaukseen ihan optimaalinen.

Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä. Näistä jutuista saisi paljon enemmän irti kuvien kanssa. Mutta kun data maksaa 15 senttiä per 50kb, kuvan lähettäminen maksaisi 3 euroa. Ei ne niin hienoja ole. Eli kuvat tulevat niin sanotusti jälkijunassa.]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panoramakuva Baselin aseman edustalta]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panorama kuva baselista, lisään kun olen oikean netin äärellä]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Kesäsarja “Ökö” 8/n: Podcastit ja autoilun äänisaaste

Kuuntelen työmatkoilla nykyään podcasteja. Eli siis lataan kännykkään radio-ohjelmia ja kuuntelen niitä kuulokkeiden avulla. Lähinnä NPR:n ohjelmistoa: Car Talk, Planet Money, Talk of the Nation, Science Friday, Fresh Air ja Economy. BBC:n More or Less oli myös listalla, mutta se on jo loppunut. Oikein miellyttävää ajanvietettä. Radio on täysin aliarvostettu formaatti.

Osa matkasta on rauhallista ja kuuntelu onnistuu hyvin, mutta välillä autot häiritsevät kohtuuttoman paljon. Vaikka kännykkäni äänenvoimakkuus on säädetty 100% ja nappikuulokkeet ovat niin syvällä korvissa kun saan ne ängettyä, autojen mölyn yli en erota sanoja. Tämä 100% volyymi on hiljaisessa huoneessa aivan liian kova, 50% on paljon parempi. Epäilemättä autot kuuluvat kaupunkiin eikä minulla ole mitään oikeutta vaatia kaduilla hiljaisuutta, mutta joku raja autojen äänillä pitäisi kuitenkin olla. Autojen volyymeissä on valtavia eroja, monien moottorien ääntä ei kuule ollenkaan, kun taas moottoripyörät ja jotkut urheiluautot häiritsevät kuuntelua vielä korttelinkin päästä. Mitään ongelmaa ei olisi, jos kaikki ajaisivat hiljaisilla Smarteilla tai jollain sellaisella. Jos joku rakastaa autonsa moottorin ääntä, hän voi minun puolesta kuunnella sitä kuulokkeilla tai jossain maalla missä se ei häiritse muita. Tai ainakin hänen pitäisi maksaa jotain ylimääräistä möly-veroa. Ei pienhiukkaset ja kasvihuonekaasut ole ainoat autojen saasteet, vaan tämä möly on ihan konkreettinen asia joka häiritsee päivittäin. Härskeintä on että autoissa olevat voivat rauhassa kuunnella radiota, heidän ympärillä on ääntä eristävä koppi jonka sisällä kuulee hyvin. Eli tämä autojen mölysaaste häiritsee oikeastaan vain kevyenliikenteen kulkijoita ja siten ohjaa loputkin omiin autoihinsa terrorisoimaan viattomia jalankulkijoita.

Harkitsin jo vastamelukuulokkeisiin tai eristäviin kupukuulokkeisiin investoimista, mutta ehkä kuulosuojaimien kanssa liikkuminen ei olisi kovin järkevää. Eikä autot koko matkaa häiritse, joen varressa on aika hiljaista.

Kesäsarja “Ökö” 7/n: Lamppujen vaihto

Meillä vaihdettiin tänään töissä valaisimien energiasäästölamput uusiin. Talon kaikki lamput vaihdettiin kerralla. En tiedä mitä niillä vanhoilla lampuilla tehdään, mutta kai ne menee vaan ongelmajätteeseen. Tuskin kukaan haluaa ostaa “vähän käytettyä” lamppua. Tuntuu jotenkin järjettömältä ympäristönhaaskaukselta heittää toimivia lamppuja roskiin, mutta varmaan joku on pohtinut että näin se kannattaa tehdä.

Jos niitä ei vaihdettaisi ennaltaehkäisevästi, niin jonkun pitäisi ravata sammuvien valojen perässä jatkuvasti.  Lamppuja oli minun huoneessa kai kymmenen, nopeasti voisi estimoida että 1000 hengen organisaatiossa se tekee yhteensä reilut kymmenen tuhatta lamppua. Jos niiden keskimääräinen elinikä on kaksi vuotta, niin niitä palaisi loppuun keskimäärin 13 päivässä. Yksitellen lampun vaihtamisessa menee ehkä 10 minuuttia, kun pitää mennä oikeaan toimistotaloon ja kerrokseen. Eli 13 lamppua työllistäisi jonkun kahdeksi tunniksi joka päivä. Vuodessa työtunteja tulisi jo 1250 tuntia.

Nyt kun kaikki vaihdettiin kerralla, lamppua kohden meni ehkä 15 sekuntia. Kaksikätinen ammattimies osaa ruuvata kaksi loisteputkea kerralla. Tehokasta toimintaa. Eli kaikki lamput saa vaihdettua viikossa, 41 tunnissa. Jos lamput vaihdetaan vaikka vuoden välein kahden sijasta (jolloin hyvin harva ehtisi palaa loppuun ennen vaihtoa), säästyisi vuosittain 1200 työtuntia, mutta lamppuja menisi vuosittain 5000 ylimääräistä. Jos lamppu maksaa euron kappale ja työtunti kympin, niin säästöä syntyy 7000 euroa. Hyvä diili. Säästetyt rahat voi sitten käyttää johonkin halvempaan ympäristön säästämiskeinoon. Jokaista ympäristöä säästävää keinoa ei kannata käyttää. Monet ovat niin kalliita ettei niissä ole mitään järkeä.

Junalippujen joustavasta hinnoittelusta

Tämä on Alppi-matkan junalippujen osto on hyvä esimerkki Deutsche Bahnin joustavasta hinnoittelusta.

Minä maksoin lipuista 156 euroa. Normaalihintaiset junaliput olisivat maksaneet 280 euroa ja halvimmillaan ne olisi saanut 126 eurolla. Tällä kertaa halvimpia paluulippuja ei ollut saatavilla sunnuntaiksi—olisi pitänyt ostaa aiemmin tai olla joustavampi. Menolippuni, ja sitä kautta matkan ajankohdan, valitsin hinnan perusteella. Tämä oli ainoa viikonloppu kun 39 euron menolippuja oli saatavilla. Olisin lähtenyt mielelläni jo perjantaina töiden jälkeen, mutta sellainen lippu olisi ollut kolmekymppiä kalliimpi eikä lähtö perjantaina ole minulle niin arvokas. Jollekin muulle se on. Sen takia on optimaalista että minä en mene sitä iltajunaa täyttämään.

Eli joustava hinnoittelu ohjasi minut matkustaman kahden viikon päästä, vaikka muuten olisin lähtenyt jo ensi viikolla, ja se sai minut lähtemään lauantaina aamuyöllä perjantai-illan sijasta. Paluujunani on todennäköisesti hieman tyhjempi, koska minua joustavammat asiakkaat on houkuteltu myöhempään junaan. Näin saadaan tasattua junan käyttöastetta, jolloin nekin jotka päättävät matkustaa kalliilla vuorolla ovat tyytyväisiä, kun juna ei ole täyteen ammuttu. Ilman joustavaa hinnoittelua tämä minun valitsema aamuneljän juna olisi varmaan tyhjä, perjantai-illan juna olisi kohtuuttoman täynnä ja minä joutuisin maksamaan lipuistani enemmän. Ilman junalippujen joustavaa hinnoittelua voisi jopa olla niin, että lähtöajankohdan suhteen joustavalle asiakkaalle lentäminen olisi halvempaa. Niinhän se Suomessa nyt usein on. Kiinteällä hinnoittelulla ei voi kilpailla joustavasti hinnoittelevia lentoyhtiötä vastaan.

Tuntuu itsestään selvältä että myös VR:n kannattaisi siirtyä todelliseen joustavaan hinnoitteluun. Ei mitään onnettomia 10% alennuksia aikaisesta tilaamisesta, vaan reilut, esimeriksi 50%, alennukset siitä että matkustaa vähemmän suositulla junalla.

Junailemaan Alpeille!

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Evakuointiharjoitus

Kun palasin lounaalta, vahtimestari ilmoitti että jonkun asteinen palohälytys on käynnissä. Toimistoon sai kuitenkin mennä, vaikka hissit olivatkin poissa käytöstä. Ajattelin naiivisti että tilanne on ohi, kun kerran saa mennä sisälle. Kävelin kolmetoista kerrosta portaita ylös. Yllättävän rankkaa puuhaa. Heti kun astuin toimistooni, palohälytys soi. Kaikki ulos, eli samat portaat alas.

Tulipahan urheiltua.

En oikein tiedä mitä siinä harjoiteltiin siinä vaiheessa kun hissit oli sammutettu, mutta taloon sai edelleen kiivetä. Jos itse laatisin palohälytysohjeet, luulen että kieltäisin rakennukseen menon heti ensimmäisen palohälytyksen tultua, riippumatta siitä onko evakuointi vielä käynnissä.

Ruokablogi 2/n: “salaatti”

Hyvän salaatin salaisuus on minimoida salaatin suhde muihin aineksiin. Tässä salaatissa pohjalla on hiukan jotain kaupan salaattisekoitusta (muistaakseni vihreää ja punaista sorttia). Vaikka sitä ei olisi paljon, sen psykologinen vaikutus on tärkeä. Se luo illuusion terveellisestä ruuasta. Loput ainekset ovatkin sitten valittu puhtaasti maun perusteella. Muut ainekset olivat muistaakseni puolikas mozzarellapallo, puolikas kiivi, parmesan-juustoa, ilmakuivattua kinkkua, pekonia, kirsikkatomaatteja ja kananmuna. Kastikkeena pelkkä balsamiko-viinietikka. Tein samanlaisen setin seuraavanakin päivänä.

Ei minun ruuat aina ole tietenkään valokuvan arvoisia. Joku päivä tein ihan tavallista pastaa pekonisen tomaattikastikkeen kanssa. Sellaista en tosin ainakaan ihan heti tee uudestaan. Maku ei ollut kovin erityinen ja sen jäljiltä keittiössä oli pitkään tomaattinen kattila ikävästi haisemassa. Pizza-factoryssa halvin pasta maksaa muistaakseni kolme euroa. Sellaista hintatasoa vastaan on oikeataan ihan turha lähteä kilpailemaan hinnalla. Parin euron säästö ei ole tiskausoperaation arvoista. Kuuteen kestävien työpäivien jälkeen vapaa-aikaa on arkisin muutenkin liian vähän. Jos ei keksi jotain ruokaa mitä oikeasti haluaa tehdä, niin kannattaa suosiolla mennä ravintolaan. Kahden hengen taloudessa tilanne on tietysti jo toinen kasvavien skaalaetujen takia, mutta yhdelle hengelle keskinkertaisen ruuan tekeminen on tuhlausta.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu hiukan narsistiselta (“Ooh kato minua, teen hyvää ruokaa!”), mutta sitähän blogin kirjoittaminen yleensäkin on. Jos omassa blogissa ei voi estotta kehua itseään, niin missä sitten?

Ruokablogi 1/n: ilmakuivattua kinkkua melonin ja parmesaanin kera

Minulla ei ole mitään aikomusta lähteä kilpailemaan internetin ruokaohjeiden klassikon kanssa. Tarkoitus on vain hiukan valaista minkälaista ruokaa olen täällä laittanut, ne muutamat kerrat kun olen itse jotain tehnyt. Pääasiassa olen tosiaan ravintolaruuan varassa. Kun alle kuudella eurolla saa herkullista ja ravitsevaa ruoka aivan kodin nurkalta, niin kynnys tehdä jotain itse on suuri. Säästö on suhteellisen pieni verrattuna siitä aiheutuvat työn määrään: pitää käydä kaupassa, tehdä ruoka ja lopuksi vielä tiskata. Muutaman kerran olen kuitenkin tämän vaivan nähnyt.

Tässä on kahta eri lajia ilmakuivattua kinkkua, hunajamelonia ja parmesaania balsamico-kastikkeen kanssa. Oikein maukas ja paikallisella hintatasolla suhteellisen edullinen ateria. Pelkkänään ei tosin tarpeeksi täyttävä. Jälkiruoka oli tarpeen.

 

Ruokosokerissa glaseerattua banaania jäätelön kera. Sokeri pannulle kunnes se sulaa, nokare voita perään ja pyöräyttelin banaanin puolikkaita siinä kunnes tahna tarttui. Lopuksi survoin pari appelsiini-sulkaa palaa banaanien sisälle. Aivan loistava elämys.

Team building

Syyskuu on EKP:n tilasto-osastolla ilmeisesti team-building sesonkia. Viime viikolla me mentiin koko tilastoväen kanssa laivamatkalle Mainille ja tänään ja huomenna olen jossain hotellissa osaston kanssa pohtimassa tuottavuuden mittaamista ja palkitsemista, tai jotain vastaavaa (tai siis huomenna, kirjoitan tätä maanantaina).

Laivareissu oli mukava. Olen pitkään haaveillut sellaisesta. Olen keräillyt esitteitä, joita Riikka heitti säännöllisin väliajoin roskiin. Ihan hyvä, yksi reissu kyllä riitti. Sää oli oikein loistava, melkein kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Tällä viikolla on ollut jo paljon kylmempi ja sateisempi.

Siirrytään laivaan. Wikinger 1 oli suomalaisia viikinki-laivoja huomattavasti pienempi.

Frankfurtin pilvenpiirtäjät jäävät taakse.

Ilmassa roikkuvan vaijerin avulla liikkuva lossi oli jännittävä tuttavuus. En ainakaan muista nähneeni tällaista aiemmin. Purjeveneilijä ei tuollaista arvosta, mutta joessa ehkä vedenalainen vaijeri ei ole riittävän stabiili?

Matkanvarrella oli runsaasti sulkuja. Vaikka niiden toimintaperiaate olisi kuinka yksinkertainen ja tuttu, niin onhan ne oikeasti aina supermielenkiintoisia.

Matkalla juotiin muutama lasillinen olutta tai viiniä ja syötiin yllättävän heikkolaatuinen buffet-päivällinen. Määränpäässä oli pikainen tutustuminen paikalliseen linnaan (niin pikainen että kaksi osallistujaa ei ehtinyt takaisin laivaan—he pääsivät kuitenkin junalla mukavasti takaisin Frankfurttiin, jopa ennen laivaa). Linna (tai kartano?) oli ihan sympaattinen. Alunperin kai 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin uudelleenrakennettu 1800-luvulla ja tulipalon jäljiltä uudestaan 1980-luvulla. Toisen maailmansodan aikana arvokas irtaimisto vietiin linnasta turvaan. Tämän jäljiltä irtaimisto on Hessenin osavaltion ja linna Taunuksen kaupungin omaisuutta. Jostain mystisestä syystä nämä instanssit eivät ole onnistuneet sopimaan irtaimiston säilyttämisestä linnassa. Joten seinät olivat täynnä suuria kehyksiä, joiden sisällä oli jokin huomattavasti pienempi, hiukan alkuperäistä maalausta muistuttava, teos. Eli siis käytännössä tämä talo on 80-luvulla rakennettu ja sen sisällä oleva irtaimistokin on muualta haalittua. Säälittävin oli ehkä huone jonka vanhoja silkkisiä tapetteja matkaopas kehui kovasti, kunnes joutui toteamaan että nykyään tapetti on ihan tavallista paperia. Jotenkin surullista, mutta toisaalta sympaattista.

1980-luvun tulipalo johtui siitä, että sodan jälkeisen asuntopulan seurauksena talossa asui lapsiperhe yläkerrassa ja alakerrassa toimi postin jakelukeskus. Perheen poika varasti alakerran postista kirjeen (ilmeisesti toivoen siellä olevan rahaa), mutta kun kirjekuoressa ei ollut rahaa, hän pettyneenä poltti sen. Ja talo paloi. Ilmeisesti siis sodanjälkeinen asuntopula jatkui akuuttina 1984 saakka? Tai Saksassakin osataan pitää kiinni saavutetuista eduista. Kaupungin vuokrakämppä linnassa on varmaankin sellainen etu josta ei mielellään luovu.

Oikein mukava reissu. Nyt on tosiaan toinen, siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Tampere ja Ryanair

Suomi-lomani huipentui päivämatkaan Tampereelle. Ryanair lentää Tampereelta “Frankfurttiin”. Lento oli vasta kuudelta, niin sitä ennen ehti hyvin kiertää Tampereella muutaman tunnin.

 

Kun me lähdettiin Riikan kanssa Tampereelle jo aamulla, meillä oli neljä tuntia aika pällistellä kaupunkia. Sinä aikana Tampere antoi itsestään aika hyvän kuvan. Heti aluksi me syötiin lounasta todella sympaattisessa sushi-paikassa. Ruoka oli hyvää ja henkilökunta todella ystävällistä. Mukava yllätys, luulin että Tampereen gastronominen kartta olisi Rollsin, pahan kebabin ja mustan makkaran määrittämä kolmio. Tarjonta on todellisuudessa paljon monipuolisempaa.

Tampereen matkailuelinkeino perustuu ilmeisesti erilaisten ennätysten mainostamiseen. On Suomen korkein näköalatorni, maailman ainoa Lenin-museo, pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, jne. Näsinneula me jätettiin välistä, mutta Lenin-museo piti käydä vilkaisemassa.

Wikipedia kertoo että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen museo on pystynyt suhtautumaan kriittisesti Leniniin ja Neuvostoliittoon. Artikkelissa ei tosin sanota että näin olisi tapahtunut, tämä kriittinen suhtautuminen on selvästi vain teoreettinen mahdollisuus. Kirjoituskoneella kirjoitetut esittelytekstit antoivat sen käsityksen ettei näyttelyä ole ylipäätään erityisemmin uudistettu 60-luvun jälkeen. On jotenkin absurdia että Lenin-museossa mainitaan valkoinen terrori, mutta Leninin murhaamat miljoonat sivuutetaan täysin. Näyttely olisi ehkä pienen uudistuksen tarpeessa.

Museon jälkeen me käppäiltiin tyytyväisinä kaupungilla, kunnes tajusin unohtaneeni takkini museoon. Vaatteiden unohtaminen on selvästi periytyvä ominaisuus: kun vanhempani olivat Frankfurtissa isän takki unohtui matkanvarrelle. Se jäi sille tielle (“sehän oli vanha ja ruma muutenkin”), mutta onneksi minun takki arvioitiin hakemisen arvoiseksi. Takin hakemisen jälkeen me ehdittiin vielä syödä mansikoita (loistavia!) ja herneitä (pääasiassa kuivia ja mauttomia) Tammerkosken varrella.

Oikein mukava päätös täydelliselle lomalle.

Lento Ryanairilla oli jännä kokemus. Tampereen lentokentän uusi terminaali on oikein hienon näköinen, mutta Ryanair lentää sen vieressä olevasta parakista. Uusi terminaali kai ammottaa tyhjyyttään suurimman osan ajasta. Vaikuttaa siltä että Finavian hinnoittelu on tältä osin yhteiskunnallisesti epäoptimia. Varsinainen lento oli mukava. Ryanairilla ei ole paikkalippuja, mutta yksin matkustaessa siitä ei tietenkään ole mitään harmia. Istumapaikkoja on kuitenkin kaikille. Frankfurt-Hahn lentokenttä oli näppärän kompakti. Kuvaavaa on, että koneen arvioitu laskeutumisaika oli 20:10 ja olin matkatavaroideni kanssa odottamassa bussia jo 20:11. Kone oli joitain minuutteja etuajassa, mutta silti harvinaisen nopea kenttä. Kello 20:18 olin mukavasti bussissa, mutta siihen tämä nopea toiminta sitten loppuikin. Lähtö oli vasta 20:41 ja kello oli kymmenen ennen kun pääsin kotiin. Tämä Hahnin lentokenttä on suurin piirtein yhtä lähellä Frankfurttia kun Tampere Helsinkiä. Jos suomalaiset osaisivat markkinoida, olisi Tampereen kenttä nimeltään Helsinki-Pirkkala.

Blogi palautuu lomalta

Blogi on jäänyt vähälle huomille viime viikkoina. Se ei ollut tarkoitus. Kuten mainitsin aiemmin, arkeen paluu on kestänyt yllättävän pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä masentava kun auringonkukalla josta kirjoitin aiemmin:

Se ei tästä lomasta toivu koskaan. Minä sen sijaan olen pikkuhiljaa palautumassa arkeen. Olen saanut pyykit pestyä, astiat tiskattua ja univelan nukuttua pois. Muutaman kerran olen saanut tehtyä ruokaakin. Matkalaukku on purettu, kauluspaidat pesulassa, tyhjät pizza-laatikot siivottu pois lattialta. Tämä rupeaa tuntumaan jo arjelta.

Nyt on tavoitteena kirjoittaa kolme merkintää:

• Suomi-loma ja paluu Ryanairilla
• Team-building
• Ruokablogi

Laitan ne ilmestymään 12 tunnin välein, kello 8 ja 20 Saksan aikaa (9 ja 21 Suomen aikaa). Ettei tule makeaa mahan täydeltä. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä kuinka kauan minulla kestää että saan itseni seuraavan kerran kirjoittamaan.

Arkhimedes postissa

Kun lähetin Riikalle syntymäpäiväpaketin, halusin luonnollisesti optimoida paketin painon jotta en maksa ylimääräisistä kiloista. DHL:n pakettitaksoissa maksetaan aina alkavasta viidestä kilosta, eli paketin kannattaa olla karvan alle viisi tai kymmenen kiloa, reilun viiden kilon paketin lähettämisessä ei ole mitään järkeä. Vaakaa minulla täällä ei ole, mutta keksin että enhän minä sellaista tarvitse. Ei Arkhimedekselläkään vaakaa ollut, mutta silti hän punnitsi kultaisen kruunun, tai jotain sinne päin. Voi itse asiassa olla että mies keksi myös vaa’an, mutta joka tapauksessa hänen keksintöjen inspiroimana lähdin selvittämään paketin sisältöjen painoa.

Homma meni näin:

1. laitoin saaviin vettä ja kattilan sinne kellumaan
2. laitoin punnittavan esineen kattilan sisälle, jolloin saavista valuu vettä pois punnittavan esineen painon verran
3. otin punnittavan esineen pois kattilasta
4. mittasin puolen litran juomapullolla kuinka paljon vettä oli saavista valunut ulos
5. oletin että litra vettä painaa kilon ja laskin sen perusteella esineen painon

Täysin pomminvarma menetelmä. Olin kamalan ylpeä itsestäni kun keksin tämän, ja harmitti hirveästi etten voi heti mainostaa nerokkuuttani maailmalle blogin välityksellä koska Riikalle olisi samalla paljastunut että olen lähettämässä lahjaa.

No, kun kävin postissa lähettämässä paketin, selvisi että olin arvioinut paketin painon 800 grammaa pieleen. Viiden kilon paketin kohdalla se tarkoittaa yli 15% virhettä. Pakkausmateriaaleja minä en punninnut, voi olla että aliarvioin niiden painon huomattavasti. Tai sitten tähän Arkhimedeen-aikaiseen menetelmään sisältyy enemmän epävarmuutta kun ajattelin. Tai Deutsche Postin vaaka oli epäkunnossa. Tai vesi on täällä 15% normaalia raskaampaa.

Oli miten oli, sain sen lähtetettyä vaikka sitten maksoikin hiukan suunniteltua enemmän. DHL on varmasti kiitollinen. Aiheeseen liittyvä jännä detalji on ettei DHL:n ohjeet tunnusta Suomea osaksi EU:ta:

EU:n sisäisen paketin hinnalla sain sen kuitenkin lähetettyä.

Helsinki alueittain

Varmaan tuota äskeistä kirjoitusta lukiessani ihastelitte kovaan ääneen miten kiinnostavia kaupunginosatason tilastot ovat.

Onhan ne tosiaan hyvin jänniä! Helsingin kaupungin Tietokeskus tuottaa näitä Helsinki alueittain -nimisessä julkaisussa suhteellisen luettavassa muodossa (no ei se nyt mikään “Ilkka Remes” ole, mutta on se helpompaa luettavaa kun vaikkapa EKP:n Monthly Bulletin). Löysin tämän prujun vasta tällä viikolla, vaikka olen sellaista haaveillut jo pitkään. En ehkä niinkään Helsinki-aiheisesta, sen tuntee jotenkin ilman tilastojakin, mutta esimerkiksi nyt lomalla olisi Porvoo-aiheinen tilastokirja ollut kiva. Olisi voinut tarkastaa kirjasta oleelliset tilastot: ketä siellä asuu, mitä he tekevät työkseen ja missä. Tiedän siellä olevan teollisuutta ja Antti kertoi että joku hänen työkaveri pendelöi Porvoosta, mutta tällaiset anekdootit johtavat helposti harhaan. Onko se lähinnä koulutettujen Helsingissä töissä käyvien kaupunki vai duunareiden ja työvoiman ulkopuolisten? Tilastojen kautta voisi hahmottaa kaupungin huomattavasti paremmin kun kiertelemällä Lonely Planet kourassa historiallisessa keskustassa. Tilastovihosta voisi vilkaista vaikkapa kuinka paljon sen historiallisen keskustan väestö poikkeaa kaupungin keskivertoväestöstä niin tietää kuinka harhaisen kuvan turistina saa. Tuollaisen tilastokirjan ottaisin mielelläni tavallisen matkaoppaan rinnalle tai tilalle. Olen vakuuttunut että jos Tietokeskus markkinoisi tuota kirjaa vähän paremmin, se olisi myyntimenestys kaikkien Helsingissä vierailevien tilastonörttituristien joukossa!

Jos tällainen kirja olisi Frankfurtista, ostaisin sen heti. Ikävä kyllä täkäläiset tilastoviranomaiset eivät nähdäkseni tarjoa kaupunginosa-tason tietoa ollenkaan, eikä ylipäätään mitään järkevää muuta kuin saksaksi.

Lukio, lakkiaiset ja alueelliset erot

Tällä ei ole yhtään mitään tekemistä Ilkan Frankfurtissa olon kanssa, mutta kirjoitanpa silti. Kirjoitin tätä alkuun jatkokommenttina Elinan kommentille Syntymäpäivälahjoista merkintään, mutta kun tämä teksti rupesi venähtämään turhan pitkäksi päätin tehdä sen pohjalta kokonaan uuden merkinnän.

Taustalla oli siis havainto että lakkiaiset on täysin ylimitoitettu juhla suhteessa taustalla olevaan akateemiseen ansioon ja yliopiston valmistumisjuhliin.

Lukiosta valmistuminen ei tosiaankaan ole useimmille mikään erityinen akateeminen tapahtuma. Käytännössä lakkiaisissa kai nykyään juhlitaan lähinnä nuoren aikuistumista ja vanhempien työn päättymistä; se akateeminen suoritus ei ole niin tärkeä. Periaatteessa kai jo konfirmaatiojuhla on aikuistumisjuhla, mutta eihän siinä lapsi muuksi muutu: edelleen asuu vanhempien luona ja käy samaa vanhempien valitsemaa koulua. Lakkiaisten jälkeen lapsi muuttuu itsenäiseksi opiskelijaksi joka saa itse päättää minne menee opiskelemaan; vanhemmat voivat ripustaa "Mission Accomplished" julisteen seinälle kun ovat onnistuneesti tehneet oman työnsä ja siirtyä taka-alalle.

Toisaalta jos lakkiaisissa ei juhlita akateemisia ansioita, luulisi että ammattikoulusta valmistuville järjestettäisiin vastaavat juhlat. Kyllähän hekin aikuistuvat ja vanhemmat saavat samalla tavalla työnsä päätökseen. Ne juhlat ei kuitenkaan taida olla yhtä massiiviset? En kyllä tiedä. En muista lukeneeni sellaisista lehdissä, mutta henkilökohtaista kokemusta minulla ei ole. En muista olleeni kenenkään ammattikoulun päättöjuhlissa. Tuttavapiirissä ei kovin montaa ei-ylioppilasta taida olla. Tästä päästään tämän merkinnän varsinaiseen aiheeseen!

Kaikesta tasa-arvoon tähtäävästä politiikasta huolimatta Helsinki on yllättävän jyrkästi jakaantunut akateemisiin ja ei-akateemisiin alueisiin. Helsingin Eteläisessä suurpiirissä yli 90% 16-18 vuotiaista on lukiossa, kun Itäisessä suurpiirissä osuus on vain 62%. Eli idässä on suhteessa väestöön neljä kertaa enemmän ammatillisessa koulutuksessa olevia kun etelässä! Ero on valtava. Erot on tietysti vielä dramaattisempia peruspiiritasolla: esimerkiksi Kulosaaressa ja Länsi-Pakilassa noin 95% käy lukion, kun Jakomäessä luku on 40% ja Pasilassa 51%. Eli Kulosaaressa yksi kahdestakymmenestä nuoresta ei ole lukiossa, kun taas Jakomäessä samankokoisesta porukasta peräti kaksitoista ei ole lukiossa. Jakomäessä todennäköisyys että satunnaisesti poimittu lukio-ikäinen ei ole lukiossa on siis kaksitoista kertaa suurempi kun Kulosaaressa!

On tietysti selvää että varakkaat ja koulutetut keskittyvät omille alueilleen ja koulutus periytyy, mutta erot ovat silti ällistyttävän suuret. Ei Helsingissä ole mitään aluetta jossa 95% aikuisväestöstä olisi ylioppilaita. Tilastoa ylioppilaiden määrästä en nyt löytänyt, mutta jotain osviittaa antaa osuus yli 15-vuotiaista jotka ovat suorittaneet vähintään keskiasteen (eli lukion tai ammattikoulun) tai ovat nyt lukiossa. Näitä on Kulosaaressakin vain 80% yli 15-vuotiaista. Etelä-Helsingissä on alueita joissa osuus on 83%, mutta lähellekään tuota 95% ei päästä missään. Ja tuo 83% siis sisältää myös ammattikoulun suorittaneita. Eli kaikkialla Helsingissä keskimäärin vähintään joka kuudes vastaantulija kadulla on vain perusasteen suorittanut, kun taas lukio-ikäisten osalta on alueita jossa vain kahdeskymmenesosa ei ole lukiossa. Hämmentävää. Toki osittain tilanne selittyy koulutusasteen yleiselle nousulla, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että on muodostunut alueita joissa lukiolainen ei käytännössä törmää ikätoveriin joka ei olisi lukiossa, kun taas toisilla alueilla lukiolaiset ovat vähemmistössä.

Kun alueelliset erot ovat näin suuria, ei tarvitse erityisemmin ihmetellä jos ei kaveriporukassa ole muita kun ylioppilaita. Päinvastoin, jos on kasvanut akateemisella alueella on aikamoinen saavutus jos on sen alueen yhden ei-lukiolaisen jotenkin löytänyt. Eli ei minun tarvitse sitä erityisemmin ihmetellä etten tiedä miten ammattikoulusta valmistutaan.

Näin suuret alueelliset erot luulisi vaikuttavan lakkiaisten luonteeseen eri alueilla. Kuvittelisi että ylioppilasta juhlistetaan eri tavalla alueilla jossa 95% on lukiossa, kun alueilla jossa 50% käy lukion. Tilastojen valossa Kulosaaressa lakkiaiset näyttäisivät olevan lähes yhtä vääjäämätön tapahtuma nuoren elämässä kun kahdeksastoista syntymäpäivä, mutta Pasilassa asia ei ole lainkaan itsestään selvä. Kuvittelisi että Pasilassa tätä jollain verrattain yllättävää tapahtumaa juhlittaisiin enemmän kun Kulosaaressa. Onkohan näin? En ole ollut lakkiaisissa kummassakaan kaupunginosassa (enkä ole nähnyt tilastoja lakkiaisten budjeteissa eri kaupunginosissa).

Tuossa äskeisessä tuli käytettyä tilastoja hiukan väärin. Se, että 95% Kulosaarelaisista nuorista on lukiossa ei tietenkään tarkoita että he kaikki saisivat lakin. Suomessa lukion aloittavista lakin saa kolmessa vuodessa vain 80% ja seitsemässä vuodessa 89%. Eli ei ne lakkiaiset ehkä ihan niin itsestään selvä asia ole Kulosaaressakaan. Sitä kautta juhliminen on kaiketi perusteltua missä vaan. Toisaalta ei se yliopistosta valmistuminen yhtään sen varmempaa ole, kahdentoista vuodenkin jälkeen vasta 77% yliopistossa aloittaneista on saanut tutkinnon. Eli jos juhlan koko riippuisi suorituksen todennäköisyydestä, pitäisi yliopistosta valmistumista juhlia enemmän.

Toisaalta, juhlitaanhan sitä syntymäpäiviäkin, vaikka ikääntyminen ei mitään erityistä taitoa tai tuuria vaadi. En minä lakkiaisia millään tavalla vastusta, päinvastoin, juhliminenhan on kivaa. Ei se muilta ole pois jos perhe haluaa tarjota skumppaa ja karjalanpiirakkaa ylioppilastodistuksen kunniaksi, oli se todistuksen saanti kuinka todennäköistä tahansa.