Mainitsin joskus kuukausia sitten että hotellissa TV-tarjonta oli suppeahkoa. Tilanne ei tässä asunnossa ole oleellisesti parempi. Englanniksi tulee BBC World ja CNN International. Lisäksi musiikkikanavat MTV ja VIVA näyttävät jonkun verran englanninkielistä ohjelmistoa.
Minua nämä puutteet ei nyt erityisemmin häiritse. Katson televisiota yksin todella harvoin. CNN näyttää kerran viikossa Daily Show International Editionin, jonka pyrin aina näkemään, mutta sen enempää en oikeastaan kaipaa. Suomessa en yksin ollessani katsonut senkään vertaa, kun siellä minulla ei CNN:ää ollut. Yksin ollessani viihdytän itseäni paljon mieluummin tietokoneella kuin televisiolla. Riikan täällä ollessa TV-tarjonnan heikkouden huomasi paljon selvemmin. Etenkin kun meillä oli vain yksi tietokone jolla pääsi nettiin, televisio oli huomattavasti luontevampi arki-illanvietto tapa kuin tietokone.
Me katsottiin kyllä paljon CNN:ää, vaikka se onkin pidemmän päälle rasittava kanava. CNN:llä on noin neljä eri ohjelmaa, joissa jokaisessa on ärsyttävä juontaja ja joita mainostetaan noin vartin välein ärsyttävän mieleenpainuvilla mainoksilla. Loput mainokset ovat sellaisia “Most trusted bank in Nigeria” mainoksia jotka eivät minua erityisemmin puhuttele. Mainosten laadulla on väliä, vaikka kanavaa ei niiden takia katsokaan. Joka tapauksessa iltaisin sitä katsoo mieluummin viihdepitoisempaa ohjelmaa. Sen takia iltaisin me katsottiin näitä musiikkikanavia.
Ohjelmatarjonta oli aika reality-painotteista. Paras oli ylivoimaisesti MTV:n “Pimp My Ride”. Räppärit ja autojen tuunaus ei lähtökohtaisesti ole lähellä sydäntäni, mutta se oli silti joukon paras ohjelma. “Rock of Love”, suomeksi varmaan “Elähtäneelle rokkarille kesäheila”, oli toinen mitä tuli nähtyä aika paljon. Näiden valintojen perusteella voi ehkä luulla että meille kelpasi mikä vaan, mutta oli meillä kuitenkin jotain laatustandardeja. “Nitro Circusia”, Extreme duudsonit –henkistä auto-ohjelmaa, me ei viitsitty katsoa. Myös “Fist of Zen”, jossa amerikkalaiset nuoret syövät matoja kirjastossa, jäi katsomatta. Sen sijaan “A Shot at Love with Tila Tequila” vaikutti lupaavalta, mutta jostain syystä näin sitä vain kerran. Tässä vapaamielisessä ohjelmassa neiti Tequila etsii itselleen joko morsianta tai sulhasta, joka on tietysti kiinnostavampi asetelma kun perinteissä heteronormatiivisessa parinhakuohjelmissa. Tilan parinvalintametodit olivat myös omaa luokkaansa. Siinä ainoassa jaksossa minkä näin, sulhas- ja morsianehdokkaat joivat erilaisia nesteitä (tabascoa, öljyä, jne.) kilpaa, kunnes kaikki oksensivat. Joku onnekas sitten pääsi treffeille Tinan kanssa. Kyynikko ehkä väittäisi ettei tämä ole paras tapa löytää itselleen elämänsä rakkaus, mutta kai se on yksilökohtaista mitä hakee parisuhteesta. Joillekin on ehkä tärkeätä että elämänkumppani pystyy kontrolloimaan oksennusrefleksiään pitkään. Tai ehkä näissä ohjelmissa ei oikeasti haeta rakkautta: kummassakin parinhakuohjelmassa on jo toinen kausi menossa, josta voi päätellä ettei viime kauden voittajan kanssa rakkaus kovin pitkään kestänyt. Aiheeseen löyhästi liittyen, New York Times raportoi että näihin ohjelmiin osallistuvilla on aika huonot työolot. “Eettinen kuluttaja” ei varmaan tämän tiedon valossa voisi katsoa näitä ohjelmia ollenkaan.
Tämän ohjelmatarjonnan valossa lienee ymmärrettävää että me innostuttiin vuokraamaan leffoja heti kun keksittiin sen olevan mahdollista. Se olikin oikein näppärää. Rekisteröitymiseen tarvittiin passi, vuokrasopimus ja viiden euron panttimaksu. Se onnistui hetkessä ja sitten pääsikin vuokraamaan leffoja. Hinnat vaihtelivat 90 sentistä vajaaseen kolmeen euroon päivältä.
Kiinnostava kuriositeetti oli että vuokra peritään vuorokausittain, eli jos lainaa illalla ja palauttaa seuraavana aamuna, joutuu maksamaan kahden päivän vuokran. Vaikka vuokraamo on hyvin lähellä, ei leffan jälkeen yleensä houkuta lähteä iltareippailuun, mutta parin euron säästö on aika houkutteleva. Ei sitä kovin paljoa kehtaa laiskuudesta maksaa. Usein minun ratkaisu oli kopioida leffa kovalevylle ennen katselua, jolloin levyn pystyi palauttamaan ennen leffan katsomista. Kopioimalla kovalevylle pystyi myös varmistamaan että levy tosiaan toimii (yksi leffa ei levyltä katsomalla toiminut, mutta kovalevyltä sen pystyi katsomaan) ja katsominenkin oli mukavampaa kun DVD-asema ei hurissut vieressä. En tiedä onko tällainen toiminta laillista Saksassa, mutta ainakin sen pitäisi olla. Kuhan poistan kopioidun leffan kovalevyltä katsomisen jälkeen, ei kopioimisesta ole nähdäkseni kenellekään mitään haittaa. Vuokraamo saa saman yhden päivän vuokran, mutta minä säästyn DVD-aseman mölyltä, naarmuisen levyn pelolta ja ikävältä yö-reippailulta: selvä Pareto-parannus.
Riikan läppärin näyttö ja kännykän mukana tullut Nokia-matkakaiutin loivat täysin riittävän kotiteatterielämyksen kahdelle hengelle. Varmaan paremman kun nämä asunnon pienet kuvaputkitelkkarit, mutta kun minulla ei ollut tietokoneen ja telkkarin väliin meneviä johtoja se ei ollut edes vaihtoehto.
Johtopäätös: videoiden vuokraus ja katsominen läppäriltä on näppärää kun asuu maassa jossa on pakkomielle dubata kaikki. DVD-levyissä on nimittäin sekä ääni- että tekstiraidat myös alkuperäiskielellä. Ainoastaan “Good Bye Lenin” tuotti pettymyksen. Siinä alkuperäiskieli on saksa, jolloin englanninkielisiä tekstejä ei luonnollisestikaan ole.
