Arkhimedes postissa

Kun lähetin Riikalle syntymäpäiväpaketin, halusin luonnollisesti optimoida paketin painon jotta en maksa ylimääräisistä kiloista. DHL:n pakettitaksoissa maksetaan aina alkavasta viidestä kilosta, eli paketin kannattaa olla karvan alle viisi tai kymmenen kiloa, reilun viiden kilon paketin lähettämisessä ei ole mitään järkeä. Vaakaa minulla täällä ei ole, mutta keksin että enhän minä sellaista tarvitse. Ei Arkhimedekselläkään vaakaa ollut, mutta silti hän punnitsi kultaisen kruunun, tai jotain sinne päin. Voi itse asiassa olla että mies keksi myös vaa’an, mutta joka tapauksessa hänen keksintöjen inspiroimana lähdin selvittämään paketin sisältöjen painoa.

Homma meni näin:

1. laitoin saaviin vettä ja kattilan sinne kellumaan
2. laitoin punnittavan esineen kattilan sisälle, jolloin saavista valuu vettä pois punnittavan esineen painon verran
3. otin punnittavan esineen pois kattilasta
4. mittasin puolen litran juomapullolla kuinka paljon vettä oli saavista valunut ulos
5. oletin että litra vettä painaa kilon ja laskin sen perusteella esineen painon

Täysin pomminvarma menetelmä. Olin kamalan ylpeä itsestäni kun keksin tämän, ja harmitti hirveästi etten voi heti mainostaa nerokkuuttani maailmalle blogin välityksellä koska Riikalle olisi samalla paljastunut että olen lähettämässä lahjaa.

No, kun kävin postissa lähettämässä paketin, selvisi että olin arvioinut paketin painon 800 grammaa pieleen. Viiden kilon paketin kohdalla se tarkoittaa yli 15% virhettä. Pakkausmateriaaleja minä en punninnut, voi olla että aliarvioin niiden painon huomattavasti. Tai sitten tähän Arkhimedeen-aikaiseen menetelmään sisältyy enemmän epävarmuutta kun ajattelin. Tai Deutsche Postin vaaka oli epäkunnossa. Tai vesi on täällä 15% normaalia raskaampaa.

Oli miten oli, sain sen lähtetettyä vaikka sitten maksoikin hiukan suunniteltua enemmän. DHL on varmasti kiitollinen. Aiheeseen liittyvä jännä detalji on ettei DHL:n ohjeet tunnusta Suomea osaksi EU:ta:

EU:n sisäisen paketin hinnalla sain sen kuitenkin lähetettyä.

Helsinki alueittain

Varmaan tuota äskeistä kirjoitusta lukiessani ihastelitte kovaan ääneen miten kiinnostavia kaupunginosatason tilastot ovat.

Onhan ne tosiaan hyvin jänniä! Helsingin kaupungin Tietokeskus tuottaa näitä Helsinki alueittain -nimisessä julkaisussa suhteellisen luettavassa muodossa (no ei se nyt mikään “Ilkka Remes” ole, mutta on se helpompaa luettavaa kun vaikkapa EKP:n Monthly Bulletin). Löysin tämän prujun vasta tällä viikolla, vaikka olen sellaista haaveillut jo pitkään. En ehkä niinkään Helsinki-aiheisesta, sen tuntee jotenkin ilman tilastojakin, mutta esimerkiksi nyt lomalla olisi Porvoo-aiheinen tilastokirja ollut kiva. Olisi voinut tarkastaa kirjasta oleelliset tilastot: ketä siellä asuu, mitä he tekevät työkseen ja missä. Tiedän siellä olevan teollisuutta ja Antti kertoi että joku hänen työkaveri pendelöi Porvoosta, mutta tällaiset anekdootit johtavat helposti harhaan. Onko se lähinnä koulutettujen Helsingissä töissä käyvien kaupunki vai duunareiden ja työvoiman ulkopuolisten? Tilastojen kautta voisi hahmottaa kaupungin huomattavasti paremmin kun kiertelemällä Lonely Planet kourassa historiallisessa keskustassa. Tilastovihosta voisi vilkaista vaikkapa kuinka paljon sen historiallisen keskustan väestö poikkeaa kaupungin keskivertoväestöstä niin tietää kuinka harhaisen kuvan turistina saa. Tuollaisen tilastokirjan ottaisin mielelläni tavallisen matkaoppaan rinnalle tai tilalle. Olen vakuuttunut että jos Tietokeskus markkinoisi tuota kirjaa vähän paremmin, se olisi myyntimenestys kaikkien Helsingissä vierailevien tilastonörttituristien joukossa!

Jos tällainen kirja olisi Frankfurtista, ostaisin sen heti. Ikävä kyllä täkäläiset tilastoviranomaiset eivät nähdäkseni tarjoa kaupunginosa-tason tietoa ollenkaan, eikä ylipäätään mitään järkevää muuta kuin saksaksi.

Lukio, lakkiaiset ja alueelliset erot

Tällä ei ole yhtään mitään tekemistä Ilkan Frankfurtissa olon kanssa, mutta kirjoitanpa silti. Kirjoitin tätä alkuun jatkokommenttina Elinan kommentille Syntymäpäivälahjoista merkintään, mutta kun tämä teksti rupesi venähtämään turhan pitkäksi päätin tehdä sen pohjalta kokonaan uuden merkinnän.

Taustalla oli siis havainto että lakkiaiset on täysin ylimitoitettu juhla suhteessa taustalla olevaan akateemiseen ansioon ja yliopiston valmistumisjuhliin.

Lukiosta valmistuminen ei tosiaankaan ole useimmille mikään erityinen akateeminen tapahtuma. Käytännössä lakkiaisissa kai nykyään juhlitaan lähinnä nuoren aikuistumista ja vanhempien työn päättymistä; se akateeminen suoritus ei ole niin tärkeä. Periaatteessa kai jo konfirmaatiojuhla on aikuistumisjuhla, mutta eihän siinä lapsi muuksi muutu: edelleen asuu vanhempien luona ja käy samaa vanhempien valitsemaa koulua. Lakkiaisten jälkeen lapsi muuttuu itsenäiseksi opiskelijaksi joka saa itse päättää minne menee opiskelemaan; vanhemmat voivat ripustaa "Mission Accomplished" julisteen seinälle kun ovat onnistuneesti tehneet oman työnsä ja siirtyä taka-alalle.

Toisaalta jos lakkiaisissa ei juhlita akateemisia ansioita, luulisi että ammattikoulusta valmistuville järjestettäisiin vastaavat juhlat. Kyllähän hekin aikuistuvat ja vanhemmat saavat samalla tavalla työnsä päätökseen. Ne juhlat ei kuitenkaan taida olla yhtä massiiviset? En kyllä tiedä. En muista lukeneeni sellaisista lehdissä, mutta henkilökohtaista kokemusta minulla ei ole. En muista olleeni kenenkään ammattikoulun päättöjuhlissa. Tuttavapiirissä ei kovin montaa ei-ylioppilasta taida olla. Tästä päästään tämän merkinnän varsinaiseen aiheeseen!

Kaikesta tasa-arvoon tähtäävästä politiikasta huolimatta Helsinki on yllättävän jyrkästi jakaantunut akateemisiin ja ei-akateemisiin alueisiin. Helsingin Eteläisessä suurpiirissä yli 90% 16-18 vuotiaista on lukiossa, kun Itäisessä suurpiirissä osuus on vain 62%. Eli idässä on suhteessa väestöön neljä kertaa enemmän ammatillisessa koulutuksessa olevia kun etelässä! Ero on valtava. Erot on tietysti vielä dramaattisempia peruspiiritasolla: esimerkiksi Kulosaaressa ja Länsi-Pakilassa noin 95% käy lukion, kun Jakomäessä luku on 40% ja Pasilassa 51%. Eli Kulosaaressa yksi kahdestakymmenestä nuoresta ei ole lukiossa, kun taas Jakomäessä samankokoisesta porukasta peräti kaksitoista ei ole lukiossa. Jakomäessä todennäköisyys että satunnaisesti poimittu lukio-ikäinen ei ole lukiossa on siis kaksitoista kertaa suurempi kun Kulosaaressa!

On tietysti selvää että varakkaat ja koulutetut keskittyvät omille alueilleen ja koulutus periytyy, mutta erot ovat silti ällistyttävän suuret. Ei Helsingissä ole mitään aluetta jossa 95% aikuisväestöstä olisi ylioppilaita. Tilastoa ylioppilaiden määrästä en nyt löytänyt, mutta jotain osviittaa antaa osuus yli 15-vuotiaista jotka ovat suorittaneet vähintään keskiasteen (eli lukion tai ammattikoulun) tai ovat nyt lukiossa. Näitä on Kulosaaressakin vain 80% yli 15-vuotiaista. Etelä-Helsingissä on alueita joissa osuus on 83%, mutta lähellekään tuota 95% ei päästä missään. Ja tuo 83% siis sisältää myös ammattikoulun suorittaneita. Eli kaikkialla Helsingissä keskimäärin vähintään joka kuudes vastaantulija kadulla on vain perusasteen suorittanut, kun taas lukio-ikäisten osalta on alueita jossa vain kahdeskymmenesosa ei ole lukiossa. Hämmentävää. Toki osittain tilanne selittyy koulutusasteen yleiselle nousulla, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että on muodostunut alueita joissa lukiolainen ei käytännössä törmää ikätoveriin joka ei olisi lukiossa, kun taas toisilla alueilla lukiolaiset ovat vähemmistössä.

Kun alueelliset erot ovat näin suuria, ei tarvitse erityisemmin ihmetellä jos ei kaveriporukassa ole muita kun ylioppilaita. Päinvastoin, jos on kasvanut akateemisella alueella on aikamoinen saavutus jos on sen alueen yhden ei-lukiolaisen jotenkin löytänyt. Eli ei minun tarvitse sitä erityisemmin ihmetellä etten tiedä miten ammattikoulusta valmistutaan.

Näin suuret alueelliset erot luulisi vaikuttavan lakkiaisten luonteeseen eri alueilla. Kuvittelisi että ylioppilasta juhlistetaan eri tavalla alueilla jossa 95% on lukiossa, kun alueilla jossa 50% käy lukion. Tilastojen valossa Kulosaaressa lakkiaiset näyttäisivät olevan lähes yhtä vääjäämätön tapahtuma nuoren elämässä kun kahdeksastoista syntymäpäivä, mutta Pasilassa asia ei ole lainkaan itsestään selvä. Kuvittelisi että Pasilassa tätä jollain verrattain yllättävää tapahtumaa juhlittaisiin enemmän kun Kulosaaressa. Onkohan näin? En ole ollut lakkiaisissa kummassakaan kaupunginosassa (enkä ole nähnyt tilastoja lakkiaisten budjeteissa eri kaupunginosissa).

Tuossa äskeisessä tuli käytettyä tilastoja hiukan väärin. Se, että 95% Kulosaarelaisista nuorista on lukiossa ei tietenkään tarkoita että he kaikki saisivat lakin. Suomessa lukion aloittavista lakin saa kolmessa vuodessa vain 80% ja seitsemässä vuodessa 89%. Eli ei ne lakkiaiset ehkä ihan niin itsestään selvä asia ole Kulosaaressakaan. Sitä kautta juhliminen on kaiketi perusteltua missä vaan. Toisaalta ei se yliopistosta valmistuminen yhtään sen varmempaa ole, kahdentoista vuodenkin jälkeen vasta 77% yliopistossa aloittaneista on saanut tutkinnon. Eli jos juhlan koko riippuisi suorituksen todennäköisyydestä, pitäisi yliopistosta valmistumista juhlia enemmän.

Toisaalta, juhlitaanhan sitä syntymäpäiviäkin, vaikka ikääntyminen ei mitään erityistä taitoa tai tuuria vaadi. En minä lakkiaisia millään tavalla vastusta, päinvastoin, juhliminenhan on kivaa. Ei se muilta ole pois jos perhe haluaa tarjota skumppaa ja karjalanpiirakkaa ylioppilastodistuksen kunniaksi, oli se todistuksen saanti kuinka todennäköistä tahansa.

Loma loppu ja paluu arkeen

Loma loppui—palasin töihin tiistaina.

Blogin pitäminen ei ole loppunut, mutta loman aiheuttama tauko kestää pidempään kun odotin. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä juuri ideoitakaan. Olen roikkunut töissä myöhään ja käyttänyt jäljelle jäävän ajan loma-asioiden purkuun. Pitäisi matkalaukut tyhjentää, nukkua univelka pois, perehtyä loman aikana tulleisiin laskuihin, pestä pyykit, jne. Välissä oli taas yhdet läksiäiset ja sitä kautta lisää univelkaa.

Blogi herää kyllä eloon kuhan saan arjen rullaamaan normaalisti, mutta ei ihan vielä.

Blokikirja

Yritin kirjoittaa lokikirjaa, mutta totesin sen käyttöliittymän auttamattoman vanhentuneeksi. Minun käsi ei taivu kynällä kirjoittamiseen. Kirjoitus on hidasta ja tuskaista, jolloin ei oikein jaksa kirjoittaa mitään kovin kummoista. Lisäksi ei ole korjausmahdollisuutta, joka on minulle hyvin tärkeä. Kirjoitan usein kokonaisia lauseita, joita sitten nopeasti pyyhin pois. Eli kirjoitan nyt blokikirjaa sen sijaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, lauantaina mentiin Skrubbööseen, jossa pidettiin myrskyä sunnuntai. Maanantaina jatkettiin itään Högskäriin. Matkanvarrella otettiin Lauttasaaresta diesel- ja vesitäydennystä. Etenkin vesi oli tarpeen, tankissa ei veden pinta enää oikein näkynyt. Olo muuttui paljon rennommaksi kun tiesi että ainakaan vesi ei lopu kesken.

Högskärissä ei ollut ketään muita. Skrubbö-Linlandentissäkin oli maanantainvastaisena yönä vain kaksi venettä meidän lisäksi. Ilmeisesti pahin lomasesonki on jo ohi, vaikka säät ovat vielä tyydyttävät. Vesi on paikasta riippuen 15-19 astetta, ilma parikymmentä astetta. Aurinkoa on ollut joka päivä ainakin hetken, mutta kyllä sadettakin on riittänyt.

Elien tultiin Porvooseen hakemaan Pia kyytiin. Kuudentoista euron satamamaksua vastaan me päästiin suihkuun ja saatiin akutkin ladattua. Ensimmäistä kertaa matkan aikana jääkaappi pysyikin kylmänä koko yön. Epäilen että moottori ei lataa akkuja kunnolla. Mittari näyttää vajaan kymmenen ampeerin virtaa moottorin käydessä. Latauksen pitäisi mielestäni olla ennemmin 40 ampeeria. Tällä kymmenen ampeerin tehollahan moottoria pitäisi käyttää kaksikymmentä tuntia jotta kaksi 110 Ah akkua täyttyy.

Piaa odotellessa Antti keksi tyhjentää ja pestä pilssi. Se puhdistuikin oikein kivasti, mutta samassa yhteydessä saatiin keittiön lavuaari tukittua. Tukos saatiin poistettua näppärästi irrottamalla muutama putki ja puhaltamalla tukos pois. Syypääksi osoittautui pieni vaalea pallo, jotain epämääräistä sukua mozzarella-juustolle tai sienelle. Meillä ei ole mitään käsitystä mistä se tuli, ainakaan lavuaarista se ei olisi mahtunut läpi. Nyt se on kuitenkin turvallisesti roskiksessa.

Pia tuli veneeseen kymmenen aikaan ja me lähdettiin syömään päivällistä. Tähän aikaan yöstä Porvoon ruokatarjonta oli supistunut huomattavasti. Vaihtoehtoina oli lähinnä snägäristä kebab tai Seurahovista kuudentoista euron joku. Me päädyttiin snägäriin. Lopuksi käytiin yllättävän viihtyisässä paikallisessa olutravintolassa, ennen kuin siirryttiin veneeseen nukkumaan.

Aamulla Antti ja Pia nukkuivat pitkään, kun taas me lähdettiin Riikan kanssa torikahveille ja kiertelemään kaupungilla. Mukaan tarttui ongenkoho, josta on tarkoitus askarella veneen avaimeen kelluva avaimenperä. Riikka totesi Porvoon Paahdon latten erinomaiseksi. Samasta paikasta saa erinomaisia siidereitä. Suosittelen Porvoon matkaajille. Porvoosta löytyi myös kaupunkipyöriä, joita me kokeiltiin lyhyesti. Neljän kappaleen otannan perusteella puolet on rikki, mutta ehjiä löytyi kuitenkin tarpeeksi meidän käyttöön. Ihan hauska idea, mutta ehkä halvat vuokrapyörät olisivat kuitenkin käyttövarmempi ratkaisu.

Kun Antti ja Pia heräsivät me lähdettiin yhdessä syömään brunssia/lounasta joen rantaan. Riikan Fish and Chips oli hyvä, muiden paninit aika keskinkertaisia. Antti osti matkaevääksi torilta mansikoita, jotka olivat oikein herkullisia. Parempia kun saksalaiset.

Nyt ollaan matkalla Skallerhamniin. Aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä. Antilla shortsit, Riikalla villapaita ja huivi. Me liplutellaan pelkän genuan voimin kolmea solmua myötätuulessa. Muut eivät kuitenkaan suostuneet veneen perään uimaan, vaikka yritin vakuutella veden olevan mukavan lämmintä.

Lopuksi vielä muutamia kuvia:

Josie on muuttunut rauhalliseksi laivakoiraksi. Maihin se ryntää kyllä innoissaan, mutta kun ei ole ollut kovaa tai vastaista tuulta, niin se ei ole lainkaan vinkunut tai valittanut veneessä.

 

Porvoon makasiinit ja kirkko taustalla.

 

Ilkka veneen perässä uiskentelemassa köyden päässä.

 

Antti ottaa rennosti ohjatessa.

Ilkka kirjoittaa blokikirjaa.

 

Ilkka syöttää auringossa makaavalle Riikalla capirinhaa pipetillä. Systeemi ei ollut järin tehokas.

Pia lepää. Ilmeisesti kesäloma on ollut rankka.

Purjehtimassa

Lähdettiin eilen purjehtimaan. Ensin käytiin lyhyellä pyrähdyksellä Riikan siskon perheen kanssa, ja sitten lähdettiin Antin kanssa kohti Skrubbötä. Tuulet olivat suotuisat ja meno miellyttävää. Illalla paistettiin makkaraa ja saunottiin tähtitaivaan alla. Oikein mukavaa!

Tänään kova tuuli ei houkuttanut lähtemään liikkeelle, joten jäätiin satamaan. Vaihdettiin tosin suojaisempaan kohtaan. Nyt luetaan ja juodaan caipirinhaa, kohta taas saunomaan ja grillaamaan.

Kyllä loma on hieno asia!

Suomeen!

Olen nyt Frankfurtin lentokentällä odottamassa lähtöä Suomeen. Olen nyt lomalla puolitoista viikkoa. Blogi tulee varmaankin olemaan suhteellisen hiljainen lähiaikoina, joka on tietysti ihan loogista kun tämän nimikin on Ilkka Frankfurtissa. Nyt kun Ilkka ei ole Frankfurtissa, ei aiheeseen liittyvää sanottavaa varmaankaan ole kovin paljoa.

Vielä kuva terminaalit yhdistävän junan asemasta. Kyltissä lukee selvästi että matka terminaali 1 maksaa 130 ruotsin kruunua. Oikeasti tietysti kyltti kertoo kuinka monta sekuntia on seuraavan junan lähtöön. Lyhenne on tosin outo, SEK on tosiaan ruotsin kruunun lyhenne. Täällä on kuitenkin jostain syystä päätetty että kolmikirjaiminen “SEK” on sekunnille luonteva lyhenne. Kuitenkin virallinen SI-lyhenne on “s“. Pienellä kirjoitettuna “sek.” on myös käypä suomeksi, mutta isoilla kirjaimilla on jo sekaannuksen vaara. Saksasta en tiedä.

Kesäsarja “Ökö” 6/n: Auringonkukka kasvaa

Jotkut lukijat ehkä muistavat vielä että sain ECB Green Dayn kunniaksi auringonkukan. Kirjoitin siitä merkinnänkin aikoinaan.

Rupesin sitä kasvattamaan pari viikkoa sitten. Matti lupasi että jos sellaisen laittaisin blogiin, hän lukisi. Alunperin ajattelin laittaa päivittäin blogiin uuden kuvan kukasta, mutta päädyin siihen tulokseen että paras olisi tehdä suoraan stop-motion video, jossa kukka puhkeaa kukoistukseen lopuksi. Sellainen video olisikin ollut hieno. Päivittäin vaihtuvaa kuvaa ei kukaan jaksaisi kauaa seurata.

Koska minulla ei ole tripodia, ainoa tapa ottaa edes melkein samasta kulmasta kuvia monta viikkoa putkeen oli kuvata ylhäältä päin. Kamera oli ikkunalaudalla, kukka heti sen alla patterin päällä. Merkkasin teipillä missä kohdassa kasvin pitää olla ja rajasin teipillä paikan mihin kännykkäkamera menee. Räpsin kuvia säännöllisesti, useita kertoja päivässä. Yleensä aamulla ja illalla, ennen ja jälkeen kastelun.

Ikävä kyllä se kasvi ei suostunut kasvamaan järkevän näköiseksi. Nyt kahden viikon jälkeen se muistuttaa enemmän tyhjäksi nypittyä ruukku-yrttiä kun kaunista kukkaa. Lähden huomenna Suomeen, joten kasvin elämän seuraaminen jää ainakin toistaiseksi. En usko että se elää kun tulen takaisin, joten todennäköisesti kasvin elämäkin loppuu piakkoin.

No, alla on joka tapauksessa video kasvin elämästä tähän saakka:

Suurin osa kasvista on kameran ulkopuolella. Se on harmillista. En tajunnut että auringonkukka muistuttaa näin paljon mustekalaa, olisin voinut keksiä paremman kamera-asennon jos olisin tajunnut. Lonkeroiden liike johtuu kai siitä että kasvi oli päivisin hiukan eri paikoissa ja asennoissa, ja lonkeroilla on luontainen taipumus hakea valoon. Kun valo oli eri päivinä eri paikoissa, meni myös lonkerot eri suuntiin. Voi olla että se oli syy siihen ettei kukat koskaan puhjenneet. Jos kasvi sekosi auringon suunnan suhteen ja luovutti? Tai sitten tällä kasvilla oikeasti kestää monta viikkoa puhjeta kukkaan. Kuten näkyy, laitoin nyt lopuksi kukan suurempaan ruukkuun. Laitan siihen kunnolla vettä ja toivon että Herr Schiller kastelee sitä minun poissa ollessani samoin kun omia kukkiaan. Ehkä se elää vielä kun palaan.

Syntymäpäivälahjoista

Monet harjoittelijat ovat juhlineet täällä synttäreitä. Se on oikein hauska tapa. On kiva kokoontua johonkin ravintolaan isolla porukalla, ja syntymäpäivä on sellaiselle hyvä tekosyy. Juhliin liittyvät lahjat ovat sen sijaan epäilyttävä piirre juhlissa.

Yleensähän lahjojen anto perustuu vastavuoroisuuteen: jos minä annan jollekin lahjan, niin hän antaa minulle lahjan sopivan tilaisuuden tullen. Sukulaisuus- ja kummisuhteet muodostavat tietysti jossain määrin poikkeuksen, mutta jotain vastavuoroisuutta niissäkin yleensä on, edes välikäsien kautta. Esimerkiksi kummi-suhteet voivat mennä ristiin perheiden välillä niin, että kummilapsille annetut lahjat ovat perheiden tasolla tasapainossa, vaikka itse kummilapset eivät lahjoja antaisikaan. Joissain tapauksissa tietysti lahjansaajan onnellisuus on riittävä vastike. Se ei kuitenkaan ole normi vertaisten (sisarusten, kavereiden, yms.) välisissä lahja-suhteissa.

Joskus taas lahja on tavallaan osallistumismaksu juhlista. Jos joku järjestää valmistumisjuhlat, hän saa vastavuoroisesti muilta lahjoja. "Hiljaisia" valmistumisia ei sen sijaan yleisesti lahjoilla noteerata. On olemassa sanaton yhteiskunnallinen sopimus että jos joku satsaa juhliin, on oikeudenmukaista että toiset kompensoivat kuluja antamalla lahjoja. Yleensä lahjan arvokin suhteutetaan juhlien (oletettuun) hintaan.

Näin asiat käytännössä menevät, vaikka toki lahojen antamista olisi mukava pitää täysin pyyteettömänä toimintana. Tästä vastikkeellisuus periaatteen kunnioittamisesta on todiste sekin, että on noloa jos joltain vertaiselta (vaikkapa kaverilta tai veljeltä) saa jouluksi lahjan, kun itse ei tajunnut antaa mitään tai antoi selvästi vähempi arvoisen lahjan. Yleensä järkevät ihmiset löytävät tasapainon ihan luonnostaan, mutta toiset tekevät ihan eksplisiittisiäkin sopimuksia ettei anneta lahjoja ollenkaan tai että lahjan maksimiarvo on joku tietty. Ilman sopimusta on vaara että lahjojen antaminen karkaa käsistä jos kenenkään itsetunnolle ei sovi antaa halvempaa lahjaa kun toinen. Muistelen lukeneeni lehdestä jonkun surullisen tarinan lapsiperheestä jossa isovanhemmat kilpailivat lapsen suosiosta toinen toistaan kalliimmilla lahjoilla. Lopputuloksena menee tuhottomasti rahaa, talo täyttyy roinasta ja vanhempien antamat lahjat kalpenevat rinnalla. Ei ole ongelmattomia asioita nämä lahja-asiat.

Sama ilmiö on tietysti postikorteissa. Niitä lähetetään yleensä niille jotka itse lähettävät kortteja.

En todellakaan vastusta lahjoja, niiden antaminen ja saaminen on kivaa. Se, että lahjat ovat usein käytännössä vastikkeellisia ja että lahjojen antaminen on ilmiö jota voi jotenkin peliteoreettisesti tutkia, ei mitenkään vähennä niiden arvoa. Toisin kun jotkut ekonomistit, minä en pidä lahjojen antamista tehottomana järjestelmänä. Olen kuitenkin sitä mieltä että lahjojen suhteen on syytä näitä perussääntöjä noudattaa. Ei ole kiva antaa lahjaa jos tietää ettei itse saa sille mitään vastinetta. On tutkittu että ihmiset ovat valmiit vaikka maksamaan siitä että korjaavat epäreilun tilanteen. Ultimatum-peli on tästä esimerkki: pelissä kaksi pelaajaa jakavat jonkun rahasumman siten, että ensimmäinen ehdottaa jakosuhdetta, jonka toinen pelaaja voi joko hyväksyä tai hylätä. Jos ehdotuksen hyväksyy, raha jaetaan ehdotuksen mukaisesti. Jos ehdotus hylätään, niin kumpikaan ei saa mitään. Tässä pelissä yleensä epäreilut ehdotuksen hylätään, vaikka taloudellisesti epäreilukin jako on tietysti parempi kun ei mitään. Tulokset pätevät myös suurilla rahoilla pelatessa: Indonesiassa pelaajat kieltäytyivät jopa kahden viikon palkan kokoisesta summasta koska kokivat epäreiluksi että toinen pelaaja saa kaksi kertaa enemmän. Oletan että sama ilmiö pätee lahjoihin. Vaikka kokisi lahjan antamisen itsessään kivaksi, jos kokee että lahja-suhde on epäreilu, niin sen saattaa silti lopettaa.

Näissä harjoittelija porukoissa on tullut tavaksi ostaa yhteinen lahja syntymäpäiväsankarille. Se on tietysti ihan näppärää, mutta ne ovat mielestäni suhteettoman hintaisia. Kun kerätään kahdeltakymmeneltä ihmiseltä neljä euroa lahjaan, niin se on jo kohtuuttoman iso potti rahaa. Etenkin kun lahjan käytännössä valitsee pieni joukko juhlijan lähimpiä kavereita, tai pahimmassa tapauksessa yksi paras kaveri, niin tulee vähän sellainen olo että maksatetaan kavereiden tavaroita muilla. Käytännössähän nämä lahjat ei ole vastavuoroisia, koska me tunnetaan toisemme niin lyhyen aikaa ettei suurin osa ehdi viettää juhlia. Kun nämä juhlat ovat ravintoloissa, niin järjestämisestä ei koidu mitään vaivaa tai kuluja (jokainen tietysti maksaa oman ruokansa). Muodollinen lahja olisi järkeenkäypä, mutta 60 euron käsilaukun tai 80 euron sisäpiirivitsi-tavaraläjän maksattaminen kaikilla vierailla on mielestäni väärin.

Kuukausi sitten henkilöt A ja S järjestivät juhlat viikon sisällä toisistaan, ja valitsivat toistensa lahjat. Kaikki pääsivät osallistumaan kustannuksiin. Haiskahtaa jotenkin epäilyttävältä. Työkaverini suunnitteli jo vale-synttäreitä saadakseen vastikkeettoman lahjan, mutta Facebookista löytyvä todellinen syntymäaika paljasti juonen. Joku on pielessä jos joku yrittää järjestää valesynttäreitä.

Maksan kyllä osuuteni. Neljän euron lisä ravintolalaskun päälle ei ole niin paljoa että sen takia jättäisin juhlat välistä. Mutta järjestelmä on kyllä epäreilu. Ei ole oikein että osalle ostetaan kuuden kymmenen euron laukkuja minun rahoillani kun tiedän etten saa mitään vastinetta rahalle.

Askelmittari

Minulla on kännykässä askelmittari. Se mittaa askelten määrän kiihtyvyysanturin avulla ja niiden perusteella arvioi kuljetun matkan ja kalorien kulutuksen. Olen yrittänyt säännöllisesti pitää ohjelmaa päällä vuoden alusta alkaen. Maalis-huhtikuussa oli kaksi kuukautta taukoa, kun anturi ei väliaikaisesti toiminut, mutta muuten olen pitänyt ohjelmaa päällä melkein koko ajan. Yhteensä tietoja on 153 päivältä, mutta karsin 19 selvästi virheellistä datapistettä pois analyysistä (joskus ohjelma on sammunut kesken päivän tai anturi ei ole toiminut kunnolla).

Pyörittelin näitä numeroita Excel-korvikkeella. (Minulla ei tässä koneessa ole oikeata Officea, kun en viitsi käyttää kuukausittaista internet-kiintiötäni sen lataamiseen. Google Docsin taulukkolaskentaohjelma on täysin käyttökelvoton ja Microsoft Works Taulukkolaskenta melkein yhtä huono, mutta yllättäen Sun StarOffice Calc on käyttökelpoinen. On se selvästi huonompi kun vaikkapa Microsoft Excel 97, mutta ainakin sitä voi käyttää.)

Katselin askelmäärien kuukausittaisia keskimääriä, yhteensä sekä jaoteltuina viikonloppu- (lauantai ja sunnuntai) ja arkipäiviin. Lisäksi jaottelin päivät sen mukaan oliko täällä vieraita. En oikein muita järkeviä “selittäviä muuttujia” keksinyt, kun minulla ei ole mitään järkevää dataa alkuvuoden menoista. Tulokset on alla taulukoissa ja pylväsdiagrammissa.

Taulukosta näkee että etenkin maaliskuun, ja vähän myös elokuun, tiedot ovat aika huteralla pohjalla kun havaintoja on niin vähän, eli niitä ei kannata ottaa liian tosissaan.

Pylväistä näkee selviten kehityksen. Frankfurtissa (eli toukokuusta eteenpäin) olen kävellyt selvästi enemmän kun Suomessa. Johtunee osittain siitä, että täällä kävelen töihin kun taas Suomessa menin metrolla. Syy siihen että Suomessa menin metrolla oli joukkoliikennelippujen hinnoittelu, joka käytännössä katsoen pakotti ostamaan kuukausilipun, jolloin ei ollut taloudellista kannustinta kävellä tai pyöräillä. Täällä kertaliput ovat varteenotettava vaihtoehto, jolloin jokaisella matkalla on marginaalihinta. YTV:n hinnoittelu ehkä maksimoi joukkoliikenteen käyttäjämäärät tai tuotot, mutta kansanterveyttä se ei edistä. Tai ainakaan kansantaloustieteilijöiden terveyttä, en tiedä mikä normaalien ihmisten metromatkojen kysynnän hintajousto on.

Viikonloppuisin ja arkisin kävelen ilmeisesti keskimäärin lähes yhtä paljon, mutta toukokuussa kävelin viikonloppuisin selvästi enemmän. Silloin käytin usein metroa työmatkoihin ja viikonloppuisin taas kävelin turistimaisesti ympäriinsä. Elokuun viikonloppuina olen toistaiseksi ollut hyvin passiivinen: kaupunki on jo tuttu niin turisti-kierroksia ei tule tehtyä, eikä ole Riikkaa patistamassa kävelylle.

Vieraiden vaikutus on huomattava: kävelin yli 80% enemmän silloin kun täällä oli vieraita. Vieraiden kanssa kierreltiin paljon Frankfurtissa tai Berliinissä. Mosel-matkalla ei askelia sen sijaan kertynyt kovin paljoa normaalia enempää. Jos olettaa askelmittarin rekisteröimien askelien olevan terveen elämään mittari, niin sitten olisi syytä toivoa tänne lisää vieraita.

Yhteensä askelmäärät ovat tyydyttäviä, vaikka ovatkin keskimäärin hiukan alle kymmenen tuhannen askeleen päivätavoitteen.

Yhteensä askelmittari on mitannut 1044 käveltyä kilometriä. Vuositasolla se tekisi reilut 2800 kilometriä, eli minun kävelytahdilla kävelisi vuodessa Helsingistä Frankfurtiin ja jonkun matkaa takaisinkin.

Näppärä vehje tämä askelmittari!

Sikainfluenssa

Täällä ei sikainfluenssa ole herättänyt mitään yleistä paniikkia. Ei ole tosin osunut käsittääkseni vakavia sairastumisia tai kuolemia lähelle, niin ei ole sitä kautta ollut perustetta paniikkiin. Organisaation valmistautuminen influenssaan on sen sijaan kunnioitettavalla tasolla.

Siitä lähtien kun täällä aloitin, on vessoissa ollut vain paperisia käsipyyhkeitä. Rullattavat kangaspyyhkeet ovat olleet pannassa tartuntavaaran minimoimiseksi. Käsidesiä on ollut vessoissa ja keittiöissä. On myös selkeät ohjeet käsien pesemiseen (30 sekuntia saippuan hierontaa jne.). Nyt viime aikoina käsidesiautomaatit lisättiin myös sisäänkäynneille niin ei tuoda pöpöjä ulkoa. Viimeisin varotoimenpide on ohjeet sairastumisen varalle, jotka lähetettiin kaikille työntekijöille sähköpostilla ja nyt nostetaan intran etusivulle säännöllisesti. Ohjeissa selostetaan missä ja miten pitää käydä testeissä jos sairastuu. Sairastunut ei luonnollisesti saa tulla töihin, mutta lisäksi myös sairastuneen kaikki läheiset kollegat testataan varmuuden vuoksi. Jos työntekijän perheenjäsen sairastuu sikainfluenssaan, riippumatta omasta terveydentilasta työntekijä ei saa tulla töihin ennen kun perheenjäsen on terve. Tämä varmaan koskee vain perheenjäseniä jotka asuvat samassa asunnossa, vaikka ohjeissa ei sellaista tarkennusta ole.

On kyllä hienot varotoimenpiteet. Kun vertaa Sosiaali- ja terveysministeriön influenssatietoiskuun, jossa demonstroidaan miten kädet pestään viidessä sekunnissa palasaippualla, tulee sellainen olo että EKP on varautunut enemmän kuin hyvin. Voi olla että täällä on esimerkiksi lintuinfluenssan tai SARSin tehty hienot kriisisuunnitelmat joita toteutetaan vaikka olisivatkin ehkä hiukan ylimitoitetut.

Kesäsarja “Ökö” 5/n: Talo täyttyy henkareista

Laskin että täällä on 64 vaateripustinta. Se on paljon, kun ripustustilaa on vajaat 165 senttiä. Henkaria kohden on tilaa siis 2,5 senttiä, joka ei jätä kovin paljoa tilaa vaatteille “hengittää”, etenkään kun monet henkarit ovat tyhjinäkin jo pari senttiä leveitä.

Henkareita on selvästi enemmän kun kukaan voisi kohtuudella käyttää. Silti niitä tulee koko ajan lisää. Huomenna haen taas paitoja pesulasta, ohessa tulee seitsemän henkaria lisää. Sitten kun muutan täältä pois, henkareita voi olla jo lähemmäs sata. Eikä yhdessäkään ole taatusti mitään vikaa, henkarit eivät erityisemmin kulu käytössä. Ei niitä kuntonsa puolesta kannattaisi roskiinkaan heittää, mutta ei niitä tänne loputtomasti mahdu.

Tällainen konkreettinen, silmissä kasvava jätevuori vaikuttaa järkyttävältä tuhlaukselta, mutta todellisuudessa henkareiden pois heittäminen on varmaan yhteiskunnan kannalta paras ratkaisu. Jos pesula ei antaisi henkareita vaatteiden mukana, ne rypistyisivät ja pitäisi silittää kotona. Silitys kotona on yhteiskunnallisesti tehotonta, koska kiinteät kustannukset silityslaudan esille ottamisesta ja silitysraudan lämmittämisestä ovat huomattavat. Henkarin valmistuskustannus on selvästi pienempi kun kotona silittämisestä aiheutuva tehokkuustappio. Henkareiden kierrätyskään ei varmaan ole järkevää. Niiden käsittelyssä menisi niin paljon aikaa että uuden valmistaminen tulisi halvemmaksi. Paras ratkaisu on varmaankin se, että pesulasta saa kertakäyttöhenkareita, joita kuluttaja sitten aika ajoin heittää pois muiden jätteiden mukana.

Laivoja

>>><<>><<

Yllä oleva kuvaa laivojen liikennettä Mainilla. Paksut nuolet ovat täysiä ja ohuet nuolet tyhjiä laivoja. Oikeaan osoittavat nuolet kuvaavat laivoja jotka menevät täältä Sachenhausenista katsoen oikealle, kohti siellä näkynyttä patoa tai sulkua. Eli vaikuttaa siltä että tavaraa liikkuu enemmän oikealle kuin vasemmalle. Kuvista voi nähdä että tavara näyttää olevan soraa tai jotain vastaavaa. Tämän verran siis tiesin näköhavaintojen perusteella. Alla linkki albumiin jossa kuvia näistä laivoista. Yhdessä kuvassa näkyy laiva joka näyttää tulevan vaarallisen lähelle törmäystä rannassa olevan Kebab-laivan kanssa, muuten kuvat ovat varmaan useimpien näkökulmasta hyvin yhdentekeviä.

Näytä koko albumi

Selvitin Wikipedista vähän lisää aiheesta. Main on osa laajempaa Rhein-Main-Tonava vesireittiä, joka yhdistää Atlantin Rotterdamin kohdalta Bonnin, Frankfurtin, Wienin ja Budapestin kautta Mustaanmereen itä-Romaniassa. Oikein vaikuttavan oloinen vesitie. Pitkä kun mikä ainakin.

Tuossa välissä on luonnollisesti kanava, joethan eivät luonnostaan virtaa merestä mereen. 171 kilometriä pitkä kanava, jossa suurin sallittu alus on 110 metriä pitkä (tai 190 metriä, Wikipedia antaa ristiriitaista tietoa), 11,45 metriä leveä ja ilmeisesti 2,70 metriä syvä. Myös Main on mitoitettu samankokoisia laivoja varten. Vertailukohtana, Saimaan kanava on 43 kilometriä pitkä, ja suurin sallittu koko on 82,5m*12,6m*4,35m. Tätä Rhein-Main-Tonava kanavaa pitkin kulkee kuusi miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, kun Saimaalla menee reilu kaksi miljoonaa tonnia.

Kanavan läpi kohti Tonavaa menee pääasiassa ruokaa, rehua, malmia ja kiveä. Mainin suuntaan taas tulee ruokaa, rehua, metallia ja lannoitetta. Näyttäisi siltä että Tonavan suuntaan menee paljon enemmän tavaraa, mutta se on vähän epäselvää. Wikipedia on yleensä vähän huono tilastolähde.

Palaten omiin näköhavaintoihin, ne täydet “oikealle” menevät laivat on matkalla Tonavan suuntaan (tämän selvittäminen vaati paljon kartan tuijottelua, olen täysin pihalla ilmansuunnista täällä). Se sopii Wikipedian tietojen kanssa hyvin yhteen, sinne suuntaan pitäisikin mennä paljon soraa. Toki Frankfurt on vielä kaukana Tonavasta, voi ihan hyvin olla että täällä näkyvä liikenne on ihan Saksan sisäistäkin liikennettä. Tonavaa koskevalla Wikipedia sivulla ainakin ilmoitetaan siellä kulkevan 100 miljoonaa tonnia tavaraa vuosittain, josta voisi siis päätellä että vain kahdeskymmenes osa Tonavan liikenteestä menee Rhein-Main-Tonava kanavan läpi. Vastaavasti olisi loogista että suurin osa Frankfurtissa olevasta liikenteestä pysyisi kanavan länsipuolella. Tai sitten joku Wikipedia artikkeli on hiukan väärässä näiden numeroiden suhteen. Joka tapauksessa paljon liikkuu tavaraa joka suuntaan.

Nykyään turismi on myös tärkeä osa reitin liikennettä. Siinä on kyllä näkemistä jos matkustaa Rotterdamista Mustallemerelle laivalla. Koko reitillä on pituutta 3500 kilometriä. Joku hiukan lyhyempi jokiristeily on minua houkuttanut jo pidemmän aikaa. Jotain pientä sellaista on ainakin luvassa EKP:n tilasto-osaston team-building tapahtuman yhteydessä. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin me mennään jokilaivalla jonnekin.

Moraalin yhteiskunnallinen rooli

En halua nyt lähteä yleistämään mitään eri maiden moraalikäsityksistä. Epäilemättä minun kokemukseni ei ole kattava otos mistään.

Olen huomannut että toisten mielestä pieni petos ei ole tuomittavaa, vaan päinvastoin hienoa. Sellaista pientä fuskua, kuten pihvin piilottaminen työpaikkaruokalassa riisikeon alle. Kun kassa ei näe pihviä, ei siitä tarvitse maksaa. Operaatio tietysti vaatii enemmän riisiä kun kukaan haluaa syödä, mutta sen pois heittäminen ei maksa asiakkaalle mitään. Toisessa tapauksessa innostuneena levitetään tietoa miten kahvitilan kioskiautomaatista saa huijattua ilmaisia leipiä. Työnantaja kyllä subventoi leipiä (hinnasta päätellen ainakin), mutta toki ilmainen on aina ilmainen. Absurdeimmassa tilanteessa innostutaan siitä, että intrasta voi tilata toimistotarvikkeita ilmaiseksi. Sitten tilataan kilpaa USB-muistitikkuja, kalentereita, muistivihkoja, jne. Ymmärrän vielä ne USB-tikut ja muistivihot (sellaiset hienot Moleskine-vihot jotka maksavat yli kymmenen euroa kaupassa), niillä on joku taloudellinen arvo, mutta mikä saa ihmisen tilaamaan jättimäisen seinäkalenterin toimistoonsa? Vaikka se on “ilmainen”, niin ei sillä tee mitään. Jos joku jakaisi vastaavia kalentereita kadulla ilmaiseksi, en usko että kovin moni ottaisi vastaan. Mutta kun sen voi “ovelasti” tilata ilmaiseksi työnantajan intrasta, niin sitten on siistiä hankkia sellainen.

Tällainen käyttäytyminen on taatusti yleistä esimerkiksi yläkoulussa, mutta jotenkin ajattelin etteivät EKP:hen valikoituneet koulutetut ihmiset varastaisi työnantajalta pihvejä. Etenkään kun työnantaja ystävällisesti tarjoaa niitä pihvejä mukavasti subventoituun hintaan.

Minulla on sellainen olo että tämä olisi pienempi ongelma Suomessa, mutta epäilemättä tällaista tapahtuu kaikkialla. Hesarissa on nyt kesällä ollut monta artikkelia ilkivallan kustannuksista Helsingissä. Kyseessä on periaatteellisella tasolla sama ilmiö. Yhdysvalloissa bagel-kauppiaaksi siirtynyt ekonomisti oli tutkinut että toimistotyöntekijöiden bagel-varkausten määrä riippuu suhdanteista. Bisnes toimi niin, että kauppias vie bagelit ja rahalippaan työpaikalle aamulla ja hakee illalla pois—ilmestyneen rahan ja kadonneiden bageleiden erotuksen perusteella sai laskettua varkausten määrän. Eli tätä epärehellisyyttä on aina jonkun verran, mutta jos sitä on paljon, muuttuu moni asia hankalaksi.

Yhteiskunnan moraalikäsitys on tärkeä tuotannontekijä taloudessa. Jos pihvien piilottaminen riisin alle on yleistä, niin silloin ravintolanpitäjien pitää hankkia x-ray koneet kassoille tai jotain. Kun pitää käyttää resursseja varastamisen estämiseen, kulut nousevat mutta samat ihmiset saavat edelleen pihvinsä. Jos yhteiskunnassa pihvien varastaminen on sosiaalisesti tuomittavaa, niin valvontaan ei tarvitse käyttää rahaa koska kukaan ei kehtaisi syödä varastettua pihviä muiden nähden. Eli sosiaalisenkontrollin puuttuminen johtaa siihen että kaikkien pihvi maksaa enemmän. Sama tietysti pätee moneen muuhunkin: ilman sosiaalista kontrollia ei puhuvat roskapöntöt kannata Helsingissä, eikä työnantaja voi antaa rivityöntekijän tilata toimistotarvikkeita (väliin pitäisi ehkä laittaa esimiehen hyväksyntä), eikä Ikea voi tarjota ilmaisia vaippoja lastenhoitohuoneessa. Eikä Bagel-kauppias voi luottaa asiakkaiden rehellisyyteen. Ilman luottamusta, ei bagel-bisnes voi toimia ollenkaan. Eli pelkästään luottamuksen puute tuhoaa tällaisen hyvinvointia lisäävän yrityksen liiketoimintaedellytykset. Suomessa aiheutuu älyttömiä yhteiskunnallisia kustannuksia siitä, kun duunareiden pitää hakea lääkärintodistukset sairaslomia varten. Siinä on vielä ongelmana se, että veronmaksajat joutuvat maksamaan siitä että työntekijät ja työnantajat eivät pysty luottamaan toisiinsa—tässä pihvi-esimerkissä sentään epäluottamuksen kustannukset osuvat suurin piirtein oikeaan porukkaan.

Sosiaalisenkontrollin puute estää optimaaliseen tasapainoon pääsyn. Ongelmana on tietysti keksiä minkälaisissa yhteisöissä sosiaalinen kontrolli on vahvaa. Bagel-miehen tutkimuksen mukaan pienissä toimistoissa varastetaan vähemmän kuin suurissa, johtajat varastavat enemmän kuin rivityöntekijät, huonolla säällä varastetaan enemmän kuin kauniilla säällä ja ennen stressaavia pyhiä varastetaan enemmän.

Palaten vielä hetkeksi siihen pihviin, nykyään meidän työpaikkaruokalassa ateriat hinnoitellaan painon mukaan. Pihvien piilottaminen riisikeon alle ainakin hiukan vähemmän kannattavaa kuin aikaisemmin. Tämä työpaikkaruokalan hinnoittelupolitiikka on muutenkin kiinnostava aihe, teen siitä vielä ihan oman merkinnän jossain vaiheessa. Joku voisi väittää että nyt on blogi lähtenyt rönsyilemään otsikon lupaaman ulkopuolelle, mutta oikeasti nämä liittyvät aiheeseen. Jos minä keksin näistä aiheista kirjoittaa ollessani Frankfurtissa, niin sitten nämä aiheet selvästi kuuluvat kategoriaan “Ilkka Frankfurtissa”.

Mosel

Pari viikkoa sitten me vanhempani tulivat käymään täällä viikonlopuksi. Toinen oli läpikulkumatkalla Suomesta Intiaan, toinen taas Intiasta Suomeen. Täällä oli näppärä hengähtää välissä. Perjantai me kierreltiin Frankfurtissa, mutta lauantaiksi me oltiin suunniteltu päivämatka Mosel-jokilaaksoon viinitiloja ihmettelemään. Sinne meno oli minua ja Riikkaa houkutellut jo jonkun aikaa. Tämä oli täydellinen tilaisuus toteuttaa matka, koska Moselissa on autosta iloa ja näin me saatiin sekä vuokra-auto että kuljettaja näppärästi käyttöön!

Saksassa on monta viinialuetta, joista kuitenkin Mosel on kansainvälisesti arvostetuin ja tunnetuin. Moselissa valmistetaan lähes pelkästään valkoviinejä, joista etenkin Riesling on suosittu. Alueen maaperä on sopivan hiekkaista että se varastoi lämpöä päivisin ja hohkaa sitä öisin. Laakso on myös paikoin hyvin jyrkkä, ilmeisesti missään muualla ei viljellä viiniä yhtä jyrkässä rinteessä. Rinteessä maahan osuu enemmän aurinkoa, joka on yksi tekijä Moselin viinin erinomaisuuden taustalla.

Siinä tiivistetysti se viini-tietous jota imin wikipediasta matkanvarrella ja yhä pysty muistamaan.

Matkan varrella käytiin myös linnassa. Se oli oikein vaikuttava, mutta en sen nimeä nyt muista.

Moselissa me lähinnä ajettiin joen vartta pitkin. Autotie menee ihan rannassa, niin poikkeuksellisesti autostakin näkee hyvin. Se olisi myös hyvää seutua pyöräilyyn. Pari viikonloppua vuodessa autotiet suljetaan autoilta, jolloin Mosel on varmasti pyöräilijän ja rullaluistelijan paratiisi, mutta tienvarressakin oli ihan mukavan näköisesti tilaa pyörille. Sellainen matkustelu on toki vähän hitaampaa, meidän aikataululla se ei olisi mitenkään ollut mahdollista.

Maisemien ihailun lisäksi me tutustuttiin muutamaan paikallisiin Weinstubeihin, joissa sai maistella paikallisia viinejä. Se oli oikein mukavaa. Maistiaiset olivat tietysti ilmaisia, mutta viini oli sen verran edullista ja hyvää että sitä osti muutaman pullon mukaan ilolla, eikä pelkästään velvollisuuden tunnosta. Palvelu oli mukavaa, vaikkakin ensimmäisessä ehkä hiukan säälittävää. Miehestä näki päällepäin että hän juo viiniä työkseen, eikä jostain syystä kehdannut tarjota meille kun talon halvimpia viinejä. Oltaisiin me varmasti maksettu kahdeksankin euroa pullolta, mutta jostain syystä meille tarjottiin vaan yhtä neljän euron pulloa. Toisessa oli toiminta selvästi bisnes-henkisempää, maisteltavia viinejä oli paljon ja ne olivat toinen toistaan kalliimpia. Olivat kyllä myös hyviä. Me oltiin etukäteen luettu matkakertomus jossa viikon pyöräilyreissussa keskipäivämatkaksi jäi kymmenen kilometriä. Hidas matkanteko selittyi näiden Weinstubejen tiheydellä ja houkuttelevuudella. Ymmärrän heidän ratkaisua hyvin, näissä saisi kyllä varmasti kulutettua kivasti enemmänkin aikaa.

Ikävä kyllä suurin osa kuvista on Intiassa, mutta ehkä saan nekin siirtyvät jossain vaiheessa nettiin. Näistä muutamasta kuvasta saa kuitenkin varmasti vähän aistittua tunnelmaa.

Näytä koko albumi

Muokattu 4.8.2009 20:32:

Lisää kuvia on täällä.

Viranomaiset kielsivät pyykinpesun

Olin suunnitellut peseväni pyykit tänään. Ei onnistunut. Pesulaan oveen oli ilmestynyt lappu jossa ilmoitettiin että viranomaisten määräyksen takia pesula on suljettu sunnuntaisin ja pyhisin (fontista voi ehkä päätellä että pesulan omistaja ei ole järin tyytyväinen tähän ratkaisuun).

 

Lauantaina, kun kävin varmistamassa että pesula on auki myös sunnuntaisin, tällaista lappua ei vielä ollut. Ilmeisesti tänään valpas lainvartija on huomannut että joku pesee pyykkiä sunnuntaisin. Onneksi ehti paikalle ja sulki ovet ennen kun ehdin häpäistä lepopäiväni. Mitäköhän Jeesuskin olisi sanonut jos olisi nähnyt minut pesemässä pyykkiä! No, kun tarkemmin lukee, niin ilmeisesti Jeesus oli sillä kannalla että “Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten”. Tämä on nyt kuitenkin tulkittu Saksassa niin, ettei ihmisen sovi pestä pyykkiä sunnuntaisin (jos ei satu omistamaan omaa pesukonetta—sellaista saa kaiketi käyttää vapaasti).

Ymmärrän jotenkin kauppojen sulkemisen sunnuntaisin, onhan se kiva ettei kenenkään tarvitse mennä töihin sunnuntaisin, mutta tämä on itsepalvelupesula. Siellä on yhtä paljon työntekijöitä kuin kioskiautomaatissa. En olisi arvannut että lainsäätäjä katsoo tarpeelliseksi säätää sunnuntai lepopäiväksi myös pesukoneille.

No, ei siinä sitten mitään. Huomenna, jos Jumala suo, pesen pyykit.

Televisio ja DVD-vuokraus

Mainitsin joskus kuukausia sitten että hotellissa TV-tarjonta oli suppeahkoa. Tilanne ei tässä asunnossa ole oleellisesti parempi. Englanniksi tulee BBC World ja CNN International. Lisäksi musiikkikanavat MTV ja VIVA näyttävät jonkun verran englanninkielistä ohjelmistoa.

Minua nämä puutteet ei nyt erityisemmin häiritse. Katson televisiota yksin todella harvoin. CNN näyttää kerran viikossa Daily Show International Editionin, jonka pyrin aina näkemään, mutta sen enempää en oikeastaan kaipaa. Suomessa en yksin ollessani katsonut senkään vertaa, kun siellä minulla ei CNN:ää ollut. Yksin ollessani viihdytän itseäni paljon mieluummin tietokoneella kuin televisiolla. Riikan täällä ollessa TV-tarjonnan heikkouden huomasi paljon selvemmin. Etenkin kun meillä oli vain yksi tietokone jolla pääsi nettiin, televisio oli huomattavasti luontevampi arki-illanvietto tapa kuin tietokone.

Me katsottiin kyllä paljon CNN:ää, vaikka se onkin pidemmän päälle rasittava kanava. CNN:llä on noin neljä eri ohjelmaa, joissa jokaisessa on ärsyttävä juontaja ja joita mainostetaan noin vartin välein ärsyttävän mieleenpainuvilla mainoksilla. Loput mainokset ovat sellaisia “Most trusted bank in Nigeria” mainoksia jotka eivät minua erityisemmin puhuttele. Mainosten laadulla on väliä, vaikka kanavaa ei niiden takia katsokaan. Joka tapauksessa iltaisin sitä katsoo mieluummin viihdepitoisempaa ohjelmaa. Sen takia iltaisin me katsottiin näitä musiikkikanavia.

Ohjelmatarjonta oli aika reality-painotteista. Paras oli ylivoimaisesti MTV:n “Pimp My Ride”. Räppärit ja autojen tuunaus ei lähtökohtaisesti ole lähellä sydäntäni, mutta se oli silti joukon paras ohjelma. “Rock of Love”, suomeksi varmaan “Elähtäneelle rokkarille kesäheila”, oli toinen mitä tuli nähtyä aika paljon. Näiden valintojen perusteella voi ehkä luulla että meille kelpasi mikä vaan, mutta oli meillä kuitenkin jotain laatustandardeja. “Nitro Circusia”, Extreme duudsonit –henkistä auto-ohjelmaa, me ei viitsitty katsoa. Myös “Fist of Zen”, jossa amerikkalaiset nuoret syövät matoja kirjastossa, jäi katsomatta. Sen sijaan “A Shot at Love with Tila Tequila” vaikutti lupaavalta, mutta jostain syystä näin sitä vain kerran. Tässä vapaamielisessä ohjelmassa neiti Tequila etsii itselleen joko morsianta tai sulhasta, joka on tietysti kiinnostavampi asetelma kun perinteissä heteronormatiivisessa parinhakuohjelmissa. Tilan parinvalintametodit olivat myös omaa luokkaansa. Siinä ainoassa jaksossa minkä näin, sulhas- ja morsianehdokkaat joivat erilaisia nesteitä (tabascoa, öljyä, jne.) kilpaa, kunnes kaikki oksensivat. Joku onnekas sitten pääsi treffeille Tinan kanssa. Kyynikko ehkä väittäisi ettei tämä ole paras tapa löytää itselleen elämänsä rakkaus, mutta kai se on yksilökohtaista mitä hakee parisuhteesta. Joillekin on ehkä tärkeätä että elämänkumppani pystyy kontrolloimaan oksennusrefleksiään pitkään. Tai ehkä näissä ohjelmissa ei oikeasti haeta rakkautta: kummassakin parinhakuohjelmassa on jo toinen kausi menossa, josta voi päätellä ettei viime kauden voittajan kanssa rakkaus kovin pitkään kestänyt. Aiheeseen löyhästi liittyen, New York Times raportoi että näihin ohjelmiin osallistuvilla on aika huonot työolot. “Eettinen kuluttaja” ei varmaan tämän tiedon valossa voisi katsoa näitä ohjelmia ollenkaan.

Tämän ohjelmatarjonnan valossa lienee ymmärrettävää että me innostuttiin vuokraamaan leffoja heti kun keksittiin sen olevan mahdollista. Se olikin oikein näppärää. Rekisteröitymiseen tarvittiin passi, vuokrasopimus ja viiden euron panttimaksu. Se onnistui hetkessä ja sitten pääsikin vuokraamaan leffoja. Hinnat vaihtelivat 90 sentistä vajaaseen kolmeen euroon päivältä.

Kiinnostava kuriositeetti oli että vuokra peritään vuorokausittain, eli jos lainaa illalla ja palauttaa seuraavana aamuna, joutuu maksamaan kahden päivän vuokran. Vaikka vuokraamo on hyvin lähellä, ei leffan jälkeen yleensä houkuta lähteä iltareippailuun, mutta parin euron säästö on aika houkutteleva. Ei sitä kovin paljoa kehtaa laiskuudesta maksaa. Usein minun ratkaisu oli kopioida leffa kovalevylle ennen katselua, jolloin levyn pystyi palauttamaan ennen leffan katsomista. Kopioimalla kovalevylle pystyi myös varmistamaan että levy tosiaan toimii (yksi leffa ei levyltä katsomalla toiminut, mutta kovalevyltä sen pystyi katsomaan) ja katsominenkin oli mukavampaa kun DVD-asema ei hurissut vieressä. En tiedä onko tällainen toiminta laillista Saksassa, mutta ainakin sen pitäisi olla. Kuhan poistan kopioidun leffan kovalevyltä katsomisen jälkeen, ei kopioimisesta ole nähdäkseni kenellekään mitään haittaa. Vuokraamo saa saman yhden päivän vuokran, mutta minä säästyn DVD-aseman mölyltä, naarmuisen levyn pelolta ja ikävältä yö-reippailulta: selvä Pareto-parannus.

Riikan läppärin näyttö ja kännykän mukana tullut Nokia-matkakaiutin loivat täysin riittävän kotiteatterielämyksen kahdelle hengelle. Varmaan paremman kun nämä asunnon pienet kuvaputkitelkkarit, mutta kun minulla ei ollut tietokoneen ja telkkarin väliin meneviä johtoja se ei ollut edes vaihtoehto.

Johtopäätös: videoiden vuokraus ja katsominen läppäriltä on näppärää kun asuu maassa jossa on pakkomielle dubata kaikki. DVD-levyissä on nimittäin sekä ääni- että tekstiraidat myös alkuperäiskielellä. Ainoastaan “Good Bye Lenin” tuotti pettymyksen. Siinä alkuperäiskieli on saksa, jolloin englanninkielisiä tekstejä ei luonnollisestikaan ole.

Astiankuivauskaappi

Saksassa ei ilmeisesti harrasteta astiankuivauskaappeja. Tämä perustuu kattavaan tilastolliseen tutkimukseen, otoskokona yksi.

Sen sijaan astiat ladotaan kuivumaan tällaiseen muovitelinehäkkyrään.

En ihan ymmärrä minkä takia. Toki tämäkin toimii, mutta etenkin pienessä keittiössä tällainen asia vie ihan tuhottomasti laskutilaa. Kai sen voisi tyhjentää ja laittaa johonkin pois tieltä, mutta se on niin jättimäinen ettei se oikein luonnollisesti mahdu mihinkään. Eikä se kovin usein tyhjä ole, tai ainakaan ei pitäisi olla. Astioitahan pitäisi kai periaatteessa tiskata sitä mukaan kun ne likaantuu, eli melkein koko ajan.

Lisäbonuksena tämä on harvinaisen ruma asia. Eikä se tosiaan siitä paljon kaunistu että astiat siirtää kaappiin ja laittaa tämän telineen vaikka lavuaarin taakse pystyasentoon. On jotenkin masentavaa että taistelee puolituntia tiskivuorta vastaan, ja lopputuloksena on samankokoinen kasa puhtaita asioita tiskialtaan vieressä. Astiankuivauskaapin kanssa puhtaat astiat saa näppärästi piiloon.

Tämä voi toki johtua saksalaisten oudosta innosta ottaa keittiö mukaan vaihtaessaan asuntoa. Kun jostain syystä on keksitty että “kalustamaton” tarkoittaa asuntoa mistä on poistettu kaikki mikä irtoaa, mukaan lukien keittiökaapit, on tietysti näppärää että pois ruuvattavia kaappeja on mahdollisimman vähän. On kieltämättä helpompi pakata tällainen muovihärpäke muuttolaatikkoon kuin astiankuivauskaappi.

Ilmeisesti tämä astiankuivauskaapin puute on kuitenkin yleismaailmallinen ilmiö. Wikipedia osaa kertoa että astiankuivauskaappi on suomalainen keksintö 1940-luvulta, joka on nimetty yhdeksi vuosisadan merkittävimmistä suomalaisista keksinnöistä. Eduistaan huolimatta se ei kuitenkaan ole saavuttanut kansainvälistä suosiota muuta kuin vähän Ruotsissa ja Italiassa.

En kyllä oikeasti yhtään ymmärrä minkä takia. Vaikka suomalaiset kuinka olisivat huonoja markkinoimaan osaamistaan, luulisi että joku ulkomaalainen joka osaa markkinoida olisi astiankuivauskaappiin joskus törmännyt. Onhan Suomessa tuhansia vaihto-opiskelijoita jotka väistämättä törmäävät tähän nerokkuuteen.