Mainspiel ja lasten Frankfurt

Frankfurtissa tunnutaan panostavan lasten hyvinvointiin todella paljon. Aikaisemmassa kirjoituksessa Riikka kirjoitti puistosta jossa on lapsille tarkoitettu suihkulähde vesiliukumäkineen. Puistoissa on muutenkin aika kivan näköiset varustelut, ainakin verrattuna Kallion tarjontaan. Työmatkani varressa on hiekkalaatikkoalue jonka yhteydessä on valtava metallinen putkilo-härveli, johon voi kaataa vettä ja selvitellä mitä putkea pitkin se lopulta valuu alas. En oikein sen toimintatapaan ole tutustunut, mutta se on iso ja sen yhteydessä on vesipiste, niin lapset pääsevät lotraamaan vedellä kunnolla. Samalla varmaan oppivat painovoimasta tai jotain. Ei mitään säälittävää piiperrystä jonkun kymmenen sentin korkuisen muovihärvelin kanssa, vaan suurenmittakaavan toimintaa. Sisäinen insinöörini arvostaa!

Näiden arkisten vehkeiden lisäksi täällä järjestetään tämä otsikon Mainspiel, eli Main-pelit. Parin viikon ajaksi joen rannat täyttyvät erilaisista lasten leikkiasioista, joihin sitten perheet vievät lapsensa jotain pientä maksua vastaan.

Hilpeä yleisilme! Paikalla on paljon eri kokoisia ja näköisiä pomppulinnoja eri ikäisille (ei kuitenkaan täysi-ikäisille). Tuossa vasemmassa kuvassa lapset saavat matkustaa pienessä laatikossa liukuhihnaa alas—ihan niin kuin matkalaukut lentokenttien baggage claimissä! No, ehkä se ei kaikkien mielestä kuulosta houkuttelevalta, mutta minua se jotenkin kiehtoo.

 

Vasemmanpuolisessa rakennetaan tornia limsakoreista samalla kun kiivetään sen päälle. Tämä on ilmeisesti yleinen aktiviteetti joissain team-building tapahtumissa. Oikeanpuolisessa kuvassa, sikäli kun sitä ymmärrän oikein, rakennetaan jättimäistä putkistoa, vähän samaan malliin kuin Pipedream -tietokonepelissä.

Eihän nämä vehkeet mitään kovin kummoisia ole, erikoista on se että nämä ovat aivan kaupungin keskustassa. Paraatipuisto on kahden viikon ajan kaikki päivät jättimäinen lasten leikkipaikka! On Suomessakin varmasti vastaavia palveluita, mutta ne ovat jossain poissa silmistä. Ideaparkeissa tai tivoleissa tai Hakaniemen torin alla jossain luolassa. Ei ole ainakaan osunut silmään. Tuntuu siltä että täällä julkista tilaa kehitetään paljon enemmän lasten ehdoilla kuin Suomessa. Syntyvyystilastoista päätellen se ei lasten määrään vaikuta kovinkaan paljoa, mutta luulen että täällä lapsiperheet asuvat kaupunkimaisemmin kun Suomessa. Kun julkiset puistot ovat siistejä, suuria ja varustettu myös lapsiperheitä silmälläpitäen, oma piha ja trampoliini ei välttämättä ole niin tarpeellinen.

Hissikäyttäytyminen 2: hissisovinismi

Kuten kommentissa mainitsin, eilisestä hissi-kirjoituksesta jäi puolet substanssista pois. Korjaan puutteen nyt pikaisesti.

 

Täällä on yleisenä tapana että naiset poistuvat hissistä ennen miehiä. Miesten osallakin on kai joku arvojärjestys, mutta sitä en vielä ole ymmärtänyt. Eli kun päästään alimpaan kerrokseen, täysi hissi odottaa että nainen puikkelehtii hissin nurkasta ulos ennen kuin miehet poistuvat. Tosi älyttömän oloista toimintaa. En ymmärrä minkä takia tällaisiä tarpeettomia sukupuolirooleja tarvitsee ylläpitää. Tässä nyt ei ole kyse siitä että "voimakkaat miehet" pitävät painavia ovia auki "heiveröisille naisille", kyllä täälläkin hissin ovet avautuvat ihan itsekseen. Jotkut miehet tosin pitävät kättä oven läheisyystunnistimen vieressä jotta se pysyy auki. Naiset eivät tästä hyödy, koska hissistä pääsevät kaikki nopeiten ulos kun oven vieressä olevat lähtevät ensin pois, sukupuoleen katsomatta. Onko taustalla miesten halu nähdä naiset takaapäin heidän poistuessaan hissistä? Vai kuvitteleeko joku että naiset arvostavat oikeutta puikkelehtia hissistä ulos ensimmäisenä? Vai arvostavatko naiset oikeasti jotain niin absurdia?

 

Hyvin outoa.

Heinrich Hoffmann

Frankfurtin katukuvassa on nyt Heinrich Hoffmann paljon esillä. Tämä Frankfurtin oma poika viettää nyt jotain vuosipäivää ja hänen kunniaksi on historiamuseossa näyttely ja ympäri kaupunkia on levitetty kymmenen infotaulua jotka esittelevät Hoffmannin elämän kannalta tärkeitä paikkoja. Minulla ja Riikalle tämä mies oli tietysti täysin vieras. Infotauluista kyllä selvisi missä hän oli asunut ja kenen kanssa, mutta miehen varsinaiset ansiot eivät niistä heti selvinneet.

Riikka katsoikin sitten Wikipediasta, josta selvisi että Heinrich Hoffmann oli pesunkestävä natsi. Heinrich toimi Hitlerin hovivalokuvaajana ja mm. esitteli apulaisensa, Eva Braunin, Hitlerille. Hoffmannilla oli toimipiste Frankfurtissa, mutta jotenkin silti haiskahti oudolta että tätä miestä kovin paljoa juhlittaisiin.

Jossain vaiheessa sitten selvisi että näitä Heinrich Hoffmanneja on useampi. Tämä Frankfurtin Heinrich Hoffmann oli psykiatri, joka siinä ohimennen kirjoitti Jörö-Jukka –kirjan lapsensa iloksi:

Tällainen ärsyttävän taitava heppuli, joka ihan vahingossa vaan kirjoittaa tällaisen merkkiteoksen. Kun kävimme Heinrich Hoffmann näyttelyssä, selvisi että mies kehtasi vielä valittaa vanhoilla päivillään että hänet tunnetaan paremmin kirjailijana kuin psykiatrina, vaikka on niin kovin hyvä psykiatri. Saisi minun mielestäni olla tyytyväinen siihen että on saavuttanut kuolematonta mainetta edes jollain saralla. Joka tapauksessa hyvin eri tyyppi kun ensimmäinen joka löytyi Wikipediasta (tosin hänkin oli kirjoittanut lastenkirjoja, mutta ymmärrettävästi “Jugend um Hitler” ei saavuttanut vastaavaa suosiota).

Hoffmannin kirjassa, sen kuvassa näkyvän Jörö-Jukan lisäksi, käsiteltiin muun muassa:

• poikaa joka kiusasi koiraa, kunnes koira kosti puremalla ja syömällä pojan makkarat
• tyttöä joka polttaa itsensä kuoliaaksi tulitikkuleikin päätteeksi
• poikia joiden rasistinen pilkka kostetaan upottamalla heidät musteeseen
• tyttöä joka imi peukaloaan vastoin äidin ohjeita, kunnes joku satunnainen parturi leikkasi hänen peukut irti jättimäisillä saksilla (!)
• keitosta kieltäytyvää poikaa joka kuolee nälkään
• poikaa joka lentää myrskyssä tuulen mukana tuhoonsa

Hilpeitä aiheita. Nämä Heinrich Hoffmannin, ja oikeastaan ihan vastaavasti Grimmin veljesten, lastentarinat on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. En ole hirveästi moderniin lastenkirjallisuuteen tutustunut, mutta niissä meno tuntuu olevan paljon hilpeämpää. Aku Ankka tai Puhku, pieni punainen hinaaja eivät koskaan kuole väkivaltaista kuolemaa tottelemattomuuden takia. Luetaanko näitä väkivaltaisia tarinoita vieläkin? Minkä ikäisille lapsille? Hoffmann tarkoitti Jörö-Jukkan 3-6 vuotiaille lapsille. Muistan kyllä Jörö-Jukan ja Grimmin sadut omasta lapsuudestani, mutta en ole varma minkä ikäisinä niitä sai kuulla. Ainakin Grimmin sadut olivat pelottavia, se kirjakin oli massiivinen ja uhkaavan näköinen. En niin että lapset pitäisi pumpulissa kasvattaa, mutta ainakin tuo kertomus kiertelevästi parturista joka leikkaa lasten sormet irti vaikuttaa tarpeettoman traagiselta. Parturissa käynti on varmasti lapselle(kin) tarpeeksi ahdistava kokemus ilman että joutuu pelkäämään sormiensa puolesta.

No, mutta joka tapauksessa näyttely oli hieno ja Hoffmannin elämästä kertovat laatat ovat kiinnostavia.

Tämä kuvassa näkyvä Hoffmann-muistomerkki on minun työmatkani varrella joessa. Nämä laukun päällä istuvat sorsat ovat taatusti tyystin tietämättömiä siitä, että tämä taideteos muistuttaa yleisöä Heinrich Hoffmannin tarinasta jossa ajatuksissaan kävelevä poika tippuu veteen ja hukkaa laukkunsa. Siinä tapauksessa poika sentään selvisi hengissä. Tai ainakaan tarina ei kertonut hänen kuolleen.

Hissikäyttäytyminen

Meillä on töissä tapana tervehtiä ihmisiä hississä. Ei pelkästään tuttuja, vaan kaikkia. Sekä heidän tullessa hissiin että lähtiessä. Keskustelu ei sentään ole pakollista, mutta hiljainen “hi” ja “bye” on käytäntönä aina kun joku astuu hissin ovesta sisään tai ulos. Käytäntö tuntuu vieraalta, mutta voi olla että minun käsitykseni hissikäyttäytymisestä on vääristynyt. Minun mielestäni vain hissipojat (esim. Jeeves ja Wooster tv-sarjassa) tervehtivät kaikkia. Luulen että se on muidenkin mielestä outoa, useat sanovat vuorosanansa hiljaa tai katsekontaktia välttäen, jo hissin ulkopuolella.

Oman kerroksen väen, tai edes etäisesti tutunnäköisten, tervehtiminen on tietysti asia erikseen. Siinä on joku oikea järki, mutta tällainen ventovieraiden tervehtiminen on täysin tarpeetonta.

Aiheeseen löyhästi liittyen, Ihmebantun sketsi moikkaamisesta (K-15 materiaalia):

 

Toim. huom.: seuraava blogi-teksti ilmestyy perjantaina kello 12:00 Frankfurtin (13:00 Suomen) aikaa. Laitoin nyt ajastuksella jotta ei tule kerralla liian paljon luettavaa. Ja koska haluan kokeilla miten tämä ajastus-systeemi toimii.

“Liityin” kirkkoon

Unohdin mainita edellisessä Bürgramt kirjoituksessa että liityin siinä yhteydessä kirkkoon. Tai pikemminkin minut pakkoliitettiin kirkkoon. Ilmoittautuessani virastossa virkailijaa kysyi minulta mihin uskontoon kuuluin. Rehellisenä ihmisenä ilmoitin kuuluvani Suomessa luterilaiseen kirkkoon, mutta Saksassa en mihinkään. Hetken aikaa asioita selvitettyään, virkailija ilmoitti että Hessenissä ei ole luterilaista kirkkoon. Näin kun hän valitsi tietokoneella valikosta Hessenin evankelisen seurakunnan uudeksi henkiseksi kodikseni.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä että yhteen kirkkoon kuuluminen on enemmän kun tarpeeksi. Saksalaiseen kirkkoon, jonka yhdessäkään tilaisuudessa minulla ei ole mitään aikomusta käydä ja jonka palveluita en todennäköisesti kielimuurin takia pystyisi edes teoriassa käyttämään, minulla ei ollut mitään aikomusta liittyä. Normaalista virastoasiointityylistäni poiketen protestoin. Ilmoitin kuuluvani seurakuntaan Suomessa, en Hessenissä. Olen tyytyväinen nykytilanteeseen eikä minulla ole mitään halua liittyä löyhästi samantyyppiseen seurakuntaan täällä. Virkailija soitti jonnekin, ilmeisesti Hessenin evankeliseen seurakuntaan, ja puhelun jälkeen ilmoitti tyynesti että jos haluan erota kirkosta, se pitää tehdä eri paikassa. Eroilmoituksen jälkeen joutuisin maksamaan vain kuluvan ja seuraavan kuukauden jäsenmaksut. Vastaus tuntui absurdilta: minua ei kiinnostanut eroaminen vaan liittymättä jättäminen. Jätin kuitenkin asian siihen. En lähtenyt valehtelemaan että en oikeasti kuulu kirkkoon ollenkaan, ymmärsin kysymyksen väärin. Meidän yhteinen kieli oli sen verran huteralla pohjalla että kovin syvällinen keskustelu uskonvapaudesta ei olisi ollut mahdollista, eikä sellaisesta olisi ollut hyötyäkään. Tämä byrokraatti ei tee sääntöjä, vaan noudattaa niitä. Jos minä en ole tyytyväinen, valitusosoite on muualla.

Samalla viikolla tulikin jo evankelisen kirkon lehti postissa. Luonnollisesti saksaksi. Selasin sen läpi, mutta en kokenut suurta valaistumista. Nyt pari päivää sitten tuli kirje seurakunnalta. Ikävä kyllä se on myös saksaksi, niin en sen substanssista tiedä mitään. Jos joku sitä haluaa minulle tulkata, niin se on alla. Tuskin siinäkään mitään tärkeätä on. Ilmeisesti kertovat lähinnä yhteystietojaan.

Ainoa oikeasti oleellinen asia on että en joudu maksamaan tälle seurakunnalle penniäkään. Varmistin EKP:n intrasta että kirkollisvero menee vain verotettavista tuloista. Koska EKP:n maksamat palkat ovat verottomia, en joudu maksamaan kirkollisveroakaan.

Periaatteellisella tasolla tämä on täysin kohtuutonta. Ymmärrän vielä jotenkin että Suomen sisällä muuttaessa siirtyy aina automaattisesi paikalliseen seurakuntaan, mutta tässä minut liitettiin täysin vieraaseen kirkkoon. Vain koska ilmoitin kuuluvani johonkin löyhästi samantyyppiseen kirkkoon jossain muualla! Jos täällä tulee Greenpeace feissari vastaan joka kysyy kiinnostaako minua luonnonsuojelu, pakkoliitettäänkö minut paikallisen Greenpeacen jäseneksi sillä perusteella että maksan Suomessa Roska-Roope tarrasta (siis jos Suomessa sellaisesta maksaisin)? Miten uskonnonvapaus toteutuu kun viranomaiset pakottavat vieraan kirkon jäseneksi? Minkälainen kirkko ylipäätään ottaa vastaan jäseniä jotka liittyvät vastoin omaa tahtoaan?

“Pah”, sanon minä. En kyllä jaksa erotakaan, kun pitäisi ilmeisesti käydä se jossain toimistossa tekemässä eikä siitä nyt konkreettista hyötyä olisi. Täytyy vaan muistaa asia jos joskus tänne tulee oikeisiin töihin.

Taas yksin

Närhi lensi pesästä Suomen kaukaisille rannoille, nyt seuranani on vain pulut. *

Riikka lensi tiistai-iltana pois. Olen siis taas Frankfurtissa yksin.

Minä tulen Suomeen lomalle parin viikon päästä, mutta olen nyt henkisesti totuttelemassa yksineläjän arkeen jota tulen viettämään, lyhyt loma pois lukien, seuraavat kolme kuukautta. Se tuntuu pitkältä ajalta.

Ero aikaisempaan on valtava. Tämä koti tuntuu kovin tyhjältä. Minähän muutin tähän taloon samana päivänä kun Riikka tuli maahan. Pois lukien muuttopäivän ensimmäiset tunnit, en tiedä olenko koskaan ollut täällä yksin. Kerran kävin täällä yksin vaihtamassa vaatteet matkanvarrella puistoon, mutta mitään pidempää aikaa en täällä ole yksin ollut. Etenkin aamulla tyhjässä asunnossa herääminen ja töiden jälkeen tyhjään asuntoon tuleminen tuntuivat pahalta. Yksin syöminen ja ruuanlaitto ei tunnu luontevalta, kun en ole sitä täällä kahdessa kuukaudessa joutunut kertaakaan tekemään.

Yksinäisyys toki lisää vapautta. Riikan ollessa täällä oli joskus kiire lähteä töistä, koska oltiin sovittu joku tapaaminen tai ruoka odotti. Nyt voin lähteä kun työhommat ovat sopivassa vaiheessa, ilman että tarvitsee kelloa sen pahemmin katsella. Tämä on siis se optimistinen tapa ilmaista asia. Totuushan on tietysti se, ettei ole järin mukavaa istua toimistolla tietäen ettei ketään kiinnosta tulenko sieltä koskaan kotiin. Kotona voin toki vaihtaa mukavammat vaatteet päälle ja käyttää omaa tietokonetta, mutta käytännössä ero toimistossa istumiseen on aika pieni. Lähdin tänään töistä silti jo seitsemän aikaan: kyllä routa possun (tai nälkä virkamiehen) kotiin ajaa, mutta silloin kun asuu yhdessä, töistä lähtöä motivoi porkkana eikä keppi.

Nyt minulla on paljon enemmän omaa aikaa. Ehdin kirjoittaa blogiin enemmän (laskin minulla olevan 16 aihetta odottamassa—uskoisin siirtyväni nyt vähintään kirjoitus-per-päivä tahtiin). Suunnitelmissa on Windows 7 –käyttöjärjestelmän asentaminen tähän koneeseen (sen tosin ehkä jätän välistä, en ehkä uskalla riskeerata ainoan tietokoneeni sotkemista). Voisin ruveta kuntoilemaan, esimerkiksi juoksulenkit olisivat varmaan ihan terveitä. Valokuvia pitäisi käydä läpi. Muiden harjoittelijoiden kanssa voisi olla enemmän. On paljon matkoja mitä voisi tehdä, yksin tai muiden harjoittelijoiden kanssa. Esimerkiksi Alpeilla olisi kiva käydä. Kirjoja voisi lukea—minulla on tälläkin hetkellä joku kesken ja kasa pinossa odottamassa. Kännykän firmware pitäisi päivittää. Economist-lehti rupesi sopivasti tulemaan (optimaalisesti myöhästynyt valmistumislahja, kiitos siitä!). Tekemistä on paljon.

Blogi-merkintöjen kirjoittamista odotan oikeasti. Minua on jo pitkään häirinnyt ettei löydy aikaa kirjoittaa niistä valmiiksi mietityistä aiheista. Mutta lähinnä nämä “oman ajan” aktiviteetit ovat täytettä. ‘Terveitä addiktioita’, kuten viime sunnuntain Helsingin Sanomien mielipidesivulla niitä kutsuttiin. Näiden aktiviteettien parissa saan aikani kulumaan kivasti, mutta se ei tarkoita sitä että yksinolo tuntuisi kivalta verrattuna näihin kahteen yhdessä vietettyyn kuukauteen. Muutenhan olisin tehnyt näitä samoja asioita jo silloin kun Riikka oli täällä.

Tietysti se on vain hyvä asia että yksinäisyys tuntuu epämiellyttävältä. Se on merkki siitä että parisuhteessa on jotain järkeä. Olisi hyvin outoa jos nyt hyppisin riemusta kun saan olla hetken rauhassa. Minulla on luonnollisesti ikävä Riikkaa, vaikka en oikeastaan pidä sanasta “ikävä” tässä yhteydessä. Tässä tilanteessa ei oikeasti ole mitään ikävää, päinvastoin se on mukavaa että on joku jota kaipaa. Sanoisin mieluummin että minulla on mukava Riikkaa. Mutta se ei varmaan tarkoita mitään.

Ei ole lainkaan tarkoitus antaa surumielistä kuvaa tilanteesta. Täällä on edelleen paljon jännittävää tehtävää ja koettavaa. Olen onnellinen, en vain niin onnellinen kun olin vielä hetki sitten. Nämä viimeiset Frankfurt kuukaudet ovat olleet elämäni parasta aikaa (kiitos siitä Riikalle, Suomesta sekä Intiasta tulleille vieraille, Frankfurtille ja Berliinille). En usko että ne sille sijalle kovin pitkäksi aikaa jää, elämällä on vielä paljon tarjottavaa, mutta nämä pari seuraavaa yksinäistä kuukautta tuskin kilpailevat samassa sarjassa.

 

* “Närhi” on siis Riikan sukunimi, “kaukaiset rannat” ovat tavallaan viittaus omaan sukunimeeni (se ei tässä yhteydessä oikeastaan toimi koska minä olen täällä enkä Suomessa, mutta sanaleikkien ei tarvitse välttämättä olla loogisia) ja “pulut” ovat tämän Frankfurtin kodin katolla asuvat linnut. Keksin tämän ratki-riemukkaan lauseen tiistai-iltana ja viljelen sitä nyt ympäri internettiä (toistaiseksi twitter, facebook ja blogi) koska kotona ei ole ketään jota voisin huonoilla vitseilläni viihdyttää.

JIMin kanssa puistossa

Ilkka: “Juuli, Matti ja Ilari on nyt täällä. Täällä on oikein mukavaa!”

Matti: “Ei täällä oikeastaan ole niin kummoista. Myönnettäköön, että olut on hyvää, kaupunki on kaunis, kapakat viihtyisiä ja jokaisessa kadunkulmassa on döner- ja jäätelökioski. Mutta toisaalta täällä on niin kuuma, että alan harkitsemaan oman matkatoimiston perustamista. Sen nimi olisi pakastematkat ja se järjestäisi matkoja ainoastaan viileisiin paikkoihin.”

Juuli: “Haluaisin sanoa, että loma.”

Ilari: “Ei mulla ole mitään mielessä.”

Riikka: “Olen onnellisimmillani Grüneburgsparkissa kun kaiuttimista soi Raappana, aurinko paistaa ja roséviini on viileää.”

Blogi-rintamalla hiljaista

Ilkka: Blogin päivittäminen on nyt viime päivinä jäänyt vähälle ja hiljaiselo tällä saralla todennäköisesti jatkuu vielä viikon. Viime viikonloppuna me kävimme vanhempieni kanssa Moselin laaksossa ja nyt täällä on neljännestusinan verran kavereita. Ensi viikonlopuksi me lähdemme taas Berliiniin. Pian sen jälkeen Riikka suuntaa Suomeen. Minulla on kyllä tusinan verran aiheita ja blogi-teksti hahmotelmia odottamassa, mutta tässä tohinassa ei niitä ehdi toteuttaa. Viikon päästä päivitystahti taas nousee normaalilukemiin.

 

Jotain pientä päivitystä varmaan tulee tässä välissäkin ja toki menoa voi seurata vasemmassa palkissa olevasta kartasta, niin ihan tyhjän päälle ei aktiiviset lukijat tipu.

Bürgeramt

Ilkka: EU:ssa on liikkumisvapaus eikä oleskelulupia tarvita lyhyttä muuttoa varten, mutta Saksassa pitää kuitenkin ilmoittautua viranomaisille. Bürgeramtissa pitää käydä ilmoittautumassa, normaalisti ilmeisesti viikon sisällä muutosta. Tämäkään sääntö ei päde täysin EKP:n työntekijöihin, meillä on kaksi kuukautta aikaa hoitaa asia.

Kävin heinäkuun alussa (päivän myöhässä) ilmoittautumassa. Prosessi oli yllättävän hidas, yhteensä neljäkymmentä minuuttia, mutta suurin osa ajasta oli jonottamista. Virkailija ei tietenkään puhunut kuin yksittäisiä sanoja englantia, eli prosessin yksityiskohdat jäivät minulle hämäräksi. Kuitenkin alkuun minulta pyydettiin kymmenen euron myöhästymismaksua, ennen kuin selvisi että nämä aikarajat eivät koske minua EKP:n työntekijänä. Tälle maksulle olisi ilmeisesti ollut joku vaihtoehto (minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt jäädä virastoon, mutta se ei varmaan olisi ollut pysyvä ratkaisu). Joka tapauksessa sitä ei lopulta tarvinnut maksaa.

Sain oleskelulapun, ja lisäksi tervetuliaislahjaksi pussillisen karttoja, mainoksia ja kuponkeja:

Hieno idea! Sieltä löytyi myös eilen käytettyä yksi-kahden-hinnalla kuponki Palmengarteniin. En kyllä tiedä mitä tuolla pussukalla teen tulevaisuudessa.

ICE junat, lippujen hinnoittelu ja ykkösluokka

Ilkka: Joonas oli etukäteen hehkuttanut että ICE junat tulevat olemaan hänen Saksan matkansa ehdoton kohokohta. Itselläni ei niiden suhteen ihan niin kovia odotuksia ollut, mutta odotin niitä kyllä ihan  mielenkiinnolla. Junamatkustus on hyvin mieluisa matkustusmuoto, riittävän nopea mutta kuitenkin leppoisa. Ei ollenkaan ikäviä turvatarkastuksia tai matkoja lentokentälle, jne. Kuvassa Joonas nousee tyytyväisenä (väärään) ICE junaan.

Saksassa junalippujen hinnoittelu on joustavampaa kuin VR:n hinnoittelu, muttei kuitenkaan yhtä villiä kuin lentoyhtiöillä. Junissa on ykkös- ja kakkosluokka, joihin molempiin myydään normaalihintaisten lippujen lisäksi rajoitettu määrä kahta eri hintaista alennuslippua joissa ei ole vaihto- ja palautusoikeutta. Eli yhteensä samaan junaan myydään kuutta eri hintaista lippua. Halvimmat myydään tietysti usein loppuun, jolloin hinta käytännössä joustaa kysynnän mukaan. Jos varaa sopivasti etukäteen, mihin vaan junaan saa halvan lipun; vastaavasti, jos on matkustusajankohdan suhteen täysin joustava, halpa lippu on helppo löytää. Tämä järjestelmä on jo tällaisenaan tietysti monimutkainen VR:n hinnoitteluun, mutta lisäksi on tietysti kanta-asiakastarjouksia. Deutsche Bahn myy kolmea eri kanta-asiakaskorttia, jotka antavat 25%, 50% ja 100% alennuksen normaalihintaisista lipuista. Näitäkin kortteja on toki sekä ykkös- että kakkosluokan versiota, sekä käsittääkseni joku “Comfort” versio, jolla pääsee myös Loungeen. Paikkavarauksesta joutuu maksamaan erikseen kahden euron välitysmaksun. Kun kaikki nämä eri variaatiot (1. vai 2. luokka, alennuslippu vai normaalihintainen, kanta-asiakaskortti ja paikkavaraus) ottaa huomioon, samalle etapille myydään varmaan kymmeniä eri hintaisia lippuja. Niistä voi jokainen valita mieluisansa. Lisäksi myydään viikonlopuiksi ryhmälippuja (joita me ollaan käytetty aikaisemmin esim. Wiesbaden ja Heidelberg matkoilla), mutta ne eivät käy IC- ja ICE- junissa, niin ne ei ole ICE-junien kannalta relevantteja vaihtoehtoja. Niilläkin voi toki matkustaa Berliiniin, mutta paikallisjunilla siihen menee kahdeksan tuntia ja viisi vaihtoa—se ei tällä kertaa ollut meidän valinta.

Tämä hinnoittelujärjestelmä on jopa monimutkaisempi kuin RMV:n hinnoittelu paikallisliikenteessä, mutta järjestelmä on kuitenkin hyvä. Lopputuloksena juniin tuntuu mahtuvan aina, mutta myös halpoja lippuja saatavilla. On mahdollista säästää pari kymppiä valitsemalla vähemmän suosittu juna. Hieno systeemi, vaikka toki vaatiikin hiukan perehtymistä. DB:n loistavat nettisivut auttavat, sieltä saa helposti vertailtua junien hintoja.

Lähtökohtaisesti me ollaan ostettu halvimmat liput joita on ollut saatavilla. Käytännössä Frankfurt-Berliini matkasta on saanut maksaa 25-60 euroa per naama suuntaansa. Nämä ovat siis “normaali” hintaisia, ei mitään opiskelijalippuja. VR:n nettipalvelu ei nyt toimi, niin en voi verrata kuinka pitkälle Suomessa matkustaa samalla summalla, mutta luulen että täällä jää kilometrihinta aika paljon pienemmäksi. Tuntihinta on ehkä lähellä, kun nämä ICE junat on astetta nopeampia kuin Suomen Pendolinot.

Viimeviikkoiselle paluumatkalle Berliinistä me ostettiin kuitenkin ykkösluokan lippu. Kun näitä rajoitettuja alennuslippuja myydään sekä ykkös- että kakkosluokkaan, on mahdollista että alennusliput on loppu kakkosluokkaan mutta ykkösluokkaan niitä on. Näin oli päässyt käymään, jolloin hintaero luokkien välillä oli vain viisi euroa. Ajattelin että se on sen verran vähän, että hinta kannattaa maksaa vaikka nettifoorumien mukaan ICEn kakkosluokkakin on niin mukava ettei ykkösluokassa ole mitään järkeä.

Penkkien mukavuuden suhteen foorumit olivat oikeassa: vaikka ykkösluokassa olikin enemmän jalkatilaa, sitä ei alle kaksimetrinen huomaa. ICE junat on todella mukavia joka tapauksessa. Ykkösluokassa on penkille-tarjoilu, ilmaisia (saksalaisia) sanomalehtiä ja jotain muuta pientä luksusta. Ja ykkösluokkalaiset pääsevät odottamaan junan lähtöä elitistiseen First Class Loungeen, jossa saa kaikenlaista herkkua jos vaan kehtaa tilata. Me ei vettä kummempaa tilattu. Luulen kuitenkin että ykkösluokka-lipuissa ei makseta niinkään paremmasta palvelusta, vaan siitä ettei tarvitse olla rahvaan keskuudessa. Loungessakin pieniä kakkuja ja kahveja hienompaa on se, että saa olla rauhallisessa tilassa mukavassa penkissä, eikä tarvitse istua missään McCaféen muovituoleilla.

Vaikka kakkosluokassa on mukavat penkit, matkustusmukavuutta laskee oleellisesti se, että on suuri riski joutua samaan vaunuun kuin joku rasittava yläkoululainen luokkaretki tai polttariporukka. Kakkosluokassa on enemmän matkustajia, mutta ennen kaikkea siellä olevat matkustajat ovat odotusarvoisesti äänekkäämpiä. Siellä on myös riski menettää istumapaikkansa jos nousee hetkeksi ylös. Menomatkalla joku saksalainen vei meiltä yhden istumapaikan kun oltiin ravintolavaunussa. Kun me pyydettiin henkilöä siirtymään (vaunussa oli tyhjiä paikkoja), mies rupesi tenttaamaan meiltä onko meillä muka maksettu paikkavaraus. Meillä oli, mutta yllättäen mies ei uskonut meitä, vaan vaati nähdä liput todisteena. Kyllä me lopulta saatiin se paikka takaisin, mutta ymmärrän kyllä jos joku haluaa maksaa paljonkin rahaa siitä ilosta ettei ole riskiä joutua tällaisen draaman keskelle.

ICE-junassa matkustaminen, etenkin ykkösluokassa, oli hauska kokemus. Ei me vastaisuudessakaan varta vasten ykkösluokan lippuja haeta, mutta jos pienellä lisämaksulla saa, niin kyllä se kannattaa. ICE junaan päästään taas parin viikon päästä seuraavalla Berliini-reissulla.

Täydellinen sunnuntai

Riikka: Olimme pitkään jo pohtineet, että mitä tekisimme viimeisellä kaksistaan vietettävällä viikonlopulla. Pyörittelimme erilaisia retkivaihtoehtoja, mutta jotenkin mikään vaihtoehdoista ei tuntunut riittävän ihanalta. Ilmeisesti oli hieman reissuväsymystä ilmassa. Jäimme siis Frankfurtiin ja hyvä niin! Nukuimme molempina aamuina pitkään, luimme hesaria puoleen päivään ja otimme ihan rennosti. Lauantaina ostimme Suomessa käytettävän astiastomme rikkoontuneen lautasen tilalle uuden, koska sarjaa ei enää saa Suomesta. Ja sitten vain söimme hyvin ja katsoimme elokuvaa (Little Miss Sunshine).

Sunnuntaina päätimme lähteä Palmengarteniin. Palmengarten on jättimäinen  kasvitieteellinen puutarha-alue, josta löytyy kasvien ihailun lisäksi myös muuta puuhaa. Ostimme oikein joukkoliikenteen ryhmäpäivälipun, jotta aikaa ei menisi kävelyyn. Viiden hengen päivälippu on halvempi kuin neljä kertalippua—täällä todella kannustetaan ihmisiä liikkumaan yhdessä. Sisäänpääsymaksu puutarhaan olisi ollut aikuiselta 5 euroa ja opiskelijalta 2 euroa, mutta lisäksi meillä oli vielä kaksi yhden hinnalla alennuskuponki, joten maksoimme euron per naama.

Kiertelimme ja kävimme kasvihuoneissa sisällä. Välillä istahdimme juomaan virvokkeita. Kukkaloisto ja vihreys olivat oikein virkistäviä!

 

 

 

 

 

Mutta sitten saavuimme pienen lammen rantaan, jossa oli mahdollisuus vuokrata soutuvene puoleksi tunniksi. Oli yllättävän hauskaa soudella vihreässä altaassa. Suppean kokemuksemme mukaan saksalaiset ovat todella huonoja soutamaan. Mökkivenekulttuurin puuttuminen näkyy selvästi.

Ilkka oli jo aikaisemmin bongannut Palmengarten Expressin, pikkuisen junan, joka puksutti puutarhaa ympäri. Kuin sattumalta tupsahdimme sen pysäkille ja Ilkka intoutui heti ostamaan liput junaan. Noh olihan se ihan mukavaa, vaikka luulen, että junalle vilkuttavat lapset olisivat viihtyneet siellä meitä paremmin. Ilkan kasvoilta kyllä paistoi lapsen innostus!  

Pois lähtiessämme kuulimme  massiivista musiikkia ja seurasimme ääntä Palmengartenin ulkokonserttitilaan. Siellä orkesteri soitti Beatlesin kappaleita sinfoniatyyliin. Hyvin hauska päätös puutarhavierailullemme.

Piipahdimme vielä viereiseen mielipuistoomme heittelemään uutta pimeässä hohkaavaa frisbeetä ja nauttimaan loputkin virvokkeistamme kunnes nälkä ajoi ravintolaan.

Koska olimme ostaneet rajattoman joukkoliikennelipun päätimme päivällisen jälkeen ajella sporilla ympäriinsä ja mutkien kautta kotiin. Tuli taas nähtyä uusia paikkoja Frankfurtista ja tunti vierähti mukavasti. Illan päätteeksi katsoimme elokuvan ja totesimme, että olipa hyvä viikonloppu, ellei täydellinen.

Retki Berliiniin osa 1

Riikka ja Ilkka: Matka yhdessä Joonaksen kanssa alkoi jännittävällä ICE-junamatkalla. Junamatka menikin oikein mukavasti, mutta perillepääsy oli kuitenkin matkan paras osuus. Aluksi veimme tavarat sammakkohostelliimme, joka oli Prenzlauerbergissä (Itä-Berliinissä). Valitsimme hostellin, koska Joonas oli vuokrannut samalta kadulta ystäviensä kanssa asunnon oman Berliinin-lomansa ajaksi.

Hostelli oli täynnä sammakkoasioista (kuva on kuitenkin Joonaksen talon ulkoseinästä). Hyvin viihtyisä hostelli ja ystävällinen henkilökunta. Mutta siellä oleilu jäi lyhyeen, koska oli päästävä kaupungille. Lähdettiin Joonaksen ja hänen ystäviensä kanssa Kreuzbergiin etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Pienen etsiskelymme jälkeen törmäsimmekin halpaan etniseen ravintolaan. Ruokien esittelyt kuulostivat erikoisilta, mutta kaikkeahan on maistettava. Hetkellisen arpomisen jälkeen pöytämme täyttyikin varsin värikkäistä ja erikoisista “herkuista”. Lopputuloksena saimme viidestä ruuasta syötyä kolmea osittain, mutta kaksi ruokaa jäi melkein koskemattomiksi. Vai maistuisiko sinulle suolainen kirsikkariisi kanaviilokin kera tai harmaa kaalimönjä? Onneksi läheltä sai herkullista döneriä. Makeiden ruoka-naurujen jälkeen siirryimme kanaalin varteen nauttimaan elämästä ja oluesta.

Matka Friedrichshainiiin oli hauska ja houkutuksia täynnä. Istahdimmekin hetkeksi hauskan näköiselle terassille.

Friedrichshainiin päästyämme palkitsimme itsemme loisteliailla drinkeillä ja rasva-ruualla. Siellä meillä oli hullun-hauskaa, kuten kuvasta näkyy:

Berliinin toimiva joukkoliikenne vei meidät kuitenkin pian nukkumaan. 

Aamu alkoi täydellisellä aamiaisella, ehkä maailman parhaalla kadulla, Kastanienalleella.

Kastanienalleelta kävelimme Alexanderplatzille, jossa kaivoimme repusta Seppo ja Marjaliisa Hentilän “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan”. Lähdimme seurailemaan sen jalanjälkiä pitkin, muun muassa: ulkoasiainministeriölle (ent. Saksan valtakunnanpankki ja myöhemmin DDR:n korkeimman vallan keskus). Näimme myös vanhan museon ja raatihuoneen. Oli kiva kulkea historiakirjan kanssa, kun ymmärsi talojen merkityksen ja historian. Berliinillä on mielenkiintoinen ja värikäs historia, mutta ilman asiantuntevaa opasta tai opaskirjaa, sitä ei välttämättä huomaa. Tämä Hentilöiden kirja ajoi asiansa loistavasti!

Hengähdyskahvin jälkeen jatkoimme havittelemaan historiallista havinaa Schönebergin raatihuoneelle, jossa Kennedy lausui kuuluisan “Ich bin ein Berliner” puheensa. Kirja paljasti että se oli myös saksalaisen opiskelijaliikkeen syntysijoja.

Ruokaillessamme luimme (tällä kertaa Wikitravelista) että lähellä olisi vanhaan S-Bahn junaan tehty baari. Sinne! (Joonas on junafriikki)

Matkan varrella osui silmään varsinaisen ruma DDR-henkinen talo:

Panoramakuva vääristää hiukan, todellisuudessa talo oli jämpti suorakulmio ilman pyöreyden häivääkään. Vasemmassa reunassa oleva betonilaatikko jäi meille mysteeriksi.

Junabaari sen sijaan oli esteettisesti miellyttävä.

Bussilla kotiin ja iltaa varten valmistautumaan. Tällä kertaa mentiin Joonaksen ystävien kanssa juhlimaan (eli kreisibailaamaan). Ilta meni mukavasti rupatellen ja Aliasta pelaillen. Kävimme baarissakin.

Ilmeisesti muut kokivat illan hiukan rankemmaksi, joten aamupalalle jouduimme lähtemään kaksistaan. Söimme taas Kastanienaalleella, tällä kertaa herkulliset vohvelit.

Historiankirjasta keksimme lähellä olevan Yhtenäisyydentalon. Entiseen Hitlerjugend-päämajaan on rakenteilla hienostoklubi SoHo-House Media Club. Tässä rakennuksessa DDR:n SED-puolueen keskuskomitea oli ennen muuttoa nykyiseen ulkoministeriöön. Nyt talo oli remontissa, eikä siitä pressujen alta näkynyt vilaustakaan.

Sitten menimme taas Alexanderplatzille pohtimaan mitä tekisimme jäljellä olevilla Berliini-tunneilla. TV-tornin jono ja hinta olivat yhteensä tornin tarjoaman rajahyödyn oletusarvoa suuremmat. Eli siis liian kallis. Tässä vaiheessa Friedrichschainin pikkukaupat ja erittäin berliinimäinen tunnelma houkuttelivat. Joonas liittyi siellä seuraamme. Kiertelimme ja vaelsimme, söimme ja lähtömaljojen jälkeen hyvästelimme Joonaksen ja lähdimme kohti Hauptbahnhofia.

Hauptbahnhof on valmistunut toukokuussa 2006, ja siis erittäin viihtyisä ja moderni. Latasimme VIP-Loungessa akut (omat ja tietokoneen) ja puksutimme ykkösluokassa kotiin.

Lähdön haikeutta lievensi parin viikon päästä häämöttävä uusi Berliini-pyrähdys.

Kesäsarja “Öko” 4/n: ECB Green Day

Ilkka: Pari viikkoa sitten meillä oli töissä Green Day. Lähinnä oli jotain puheita ekotehokkuudesta ja kannustettiin osallistujia sammuttamaan tietokoneet ja valot puheiden ajaksi. Siitä piti tulla myöhemmin raportti kuinka paljon hylkeitä (tai sähköä) tämä operaatio säästi, mutta mitään ei kuulunut. Voi olla että pari kymmentä sammutettua konetta ei erotu tämän kokoisen laitoksen sähkönkulutuksessa.

Itse en puheita mennyt kuuntelemaan. Sen sijaan sain Green Dayn kunniaksi pienen lahjan. Naureskelin sitä jo etukäteen kun Intrassa oli mainos, mutta ajattelin ettei ne nyt mitään krääsää kehtaa jakaa. No jaa. Ehkä tämä ei ihan pahimmasta päästä ole:

Silti, 1500 täysin turhaa miniruukkua, pahvilaatikkoa ja siemenpussia. Näin täällä suojellaan ympäristöä. Huomaa että EKP:n “core-competence” on talous- eikä ympäristöasiat.

Kahvihuone

Ilkka: Meillä ei ole töissä kahvihuonetta ollenkaan. Tilastokeskuksella sellainen oli. En siellä tajunnutkaan miten tärkeä se on, etenkin uudelle työntekijöille. Kahvipöydällä on nähdäkseni kaksi tärkeää roolia.

Ensinnäkin, se on työyhteisön luonnollinen kohtaamispaikka. Kahvipöytä on neutraali paikka, johon voi mennä vaikkei siellä istuvia tuntisikaan. Keskusteluihinkin voi osallistua luontevasti. EKP:llä kun ei kahvihuonetta ole (on vain minikeittiö mistä voi hakea juomia), ihmiset keskustelevat toistensa huoneissa. Se on ihan ok niille jotka juttelevat, mutta ainakaan minä en koe luontevaksi änkeä toisten työhuoneisiin kuuntelemaan muiden keskusteluja. Kun ei niitä keskusteluja kuule, ei tiedä mitä työyhteisö ajattelee eikä oppi tuntemaan ihmisiä. Se nostaa kynnystä puhua työasioistakin. EKP:llä on kyllä hyvä työilmapiiri ja ihmiset ovat ystävällisiä, palavereissa on oikein mukavaa ja niissä tulee puhuttuakin, mutta ilman luontevaa paikkaa istua ja jutella, en ole päässyt yhteisöön kunnolla sisälle.

Toiseksi, kahvipöydän lehdet ovat luonteva ja tärkeä tapa pitää lyhyitä taukoja työstä. Toki koneellakin voi lukea lehtiä netistä, mutta siinä ei saa silmät levätä. Ja siinä ei tule selvää eroa työn ja tauon välillä, joka varmaan laskee sekä työ- että lepotehoa.

Nyt pitkällisen työkokemukseni perusteella voin todeta että kahvipöydät ovat tärkeitä, etenkin uusien työntekijöiden integroitumisen kannalta.

Joonas Frankfurtissa

Ilkka: Kuten aiemmin lyhyesti mainitsin, Joonas vieraili luonamme Frankfurtissa viime viikonloppuna. Vierailu oli lyhyt (perjantai-iltapäivästä sunnuntai-aamuun), mutta antoisa. Frankfurt on sopivan kokoinen kaupunki: sen ehtii nähdä lyhyessäkin ajassa, mutta tekemistä riittää pitkäksikin aikaa.

Laitan nyt kuvat lähinnä kuva-albumi muodossa. Sieltä niitä voi käydä vilkaisemassa halutessaan. Kommentit on ehkä kivempi kuitenkin saada suoraan blogiin, ettei lukijoiden tarvitse seurata keskustelua monesta eri paikasta.

Näytä koko albumi

Viikonloppu oli aurinkoinen ja miellyttävä. Ajoittain tosin ehkä turhan kuuma, lämpötilasta ei kai ole tällä hetkellä sopivaa valittaa suomalaiselle yleisölle. Jälleen kerran sääennusteet menivät täysin metsään. Uutisten mukaan Saksa on rankkasateiden riivaama, mutta kovin montaa sade-senttimetriä en ole vielä nähnyt. Täällä sataa suhteellisen usein, mutta vähän ja lyhyen aikaa.

Vierailun kohokohta oli kiertoajelu Ebbelwoi Expressillä. Tämä Frankfurtin turistimagneetti on turistikäyttöön muutettu vanha raitiovaunu. Helsingin Sporakoff on etäinen sukulainen. Kuutta euroa vastaan saa minipussin minibretzeleitä, pullon omenaviiniä ja tunnin kiertoajelun. Taustalla soi hilpeät saksalaiset Schlagerit. Olin kokenut tämän junan jo työhaastattelun jälkeisenä päivänä, eikä se toisella kerralla ollut yhtään huonompi kokemus. Päinvastoin, tällä kertaa ajelu oli antoisampi kun olin varustautunut paremmin niin tiesin missä liikutaan ja mitä näkyy. Ikävä kyllä Express liikennöi vain viikonloppuisin ja pyhinä, niin arkena tulevat vieraat jäävät tästä nautinnosta paitsi.

Main Towerin näköalatasanteella käynti oli myös hieno kokemus. Tämä pilvenpiirtäjä on aivan työpaikkani vieressä (oikaisen usein sen kautta töihin mennessäni), mutta näköalatasanteelle en ollut aikaisemmin käynyt. Perusteellisen turvatarkastuksen jälkeen (minulta takavarikoitiin kuohuviinipullo) me noustiin nopeusmittarilla varustetulla hissillä ylös ihailemaan Frankfurtia ylhäältäpäin. Kaupungin pienikoko on kyllä silmiinpistävä. Toki vertailukohtaa ei hirveästi ole, en kovin usein tähystä kaupunkeja satojen metrien korkeudesta.

Ebbelwoi Expressin aikataulujen lisäksi Opernplatzfest oli toinen syy ajoittaa Joonaksen tulo viikonloppuun (ja sitä kautta meidän Berliini-matka arkeen). Muiden strassefestien jälkeen tämä Operajuhla oli selvä pettymys. Se oli pienempi, hinnat korkeampia ja ihmisiä vähemmän. Esimerkiksi juomatarjonta oli painottunut samppanjaan eikä niinkään omenaviiniin. Me syötiin kuitenkin oikein mainiot Flammkuchenit.

Aktiivilomailun lisäksi me istuttiin puistoissa ja joen rannassa. Lauantaina tuli käveltyä yli 17 kilometriä (20998 askelta), eli puistossa lepääminen oli siinä mielessä täysin oikeutettua.

Sunnuntaina me lähdettiin heti aamusta Berliiniin, vaikka tiedettiinkin silloin olevan Iron Man kilpailu Frankfurtissa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavalta etukäteen. Jälkikäteen selvisi että Alexander Stubb osallistui kisaan. En tosin usko että suunnitelmat olisivat oleellisesti muuttuneet vaikka olisimmekin tienneet Stubbin osallistumisesta etukäteen.

Vierailu oli ainakin isäntien näkökulmasta onnistunut. Kiitos Joonas! Odotamme innolla seuraavia vierailijoita, niitä on nyt tämän kuukauden aikana tulossa vielä useampi satsi.

Berliini

Tämä on nyt hyvin pikainen kirjoitus kännykällä. Me ollaan Joonaksen Berliinissä pari päivää, huomenna lähdetään jo ICE junalla takaisin Frankfurtiin. Kuvissa on Berliini uusi rautatieasema ja herkullinen aamiainen.

Joonas Frankfurtissa!

Joonas (opiskelijakaveri) tuli tänään käymään! Ohessa muutama kuva. Kuvassa oleva herkku on Händkäse mit Musik mitä on ennenkin mainostettu.

Pankkiautomaattimaksut

Ilkka: Deutsche Bank kortillani voin nostaa rahaa ilman kuluja Deutsche Bankin, Commerzbankin, Dresdner Bankin ja Postbankin automaateista. Jonkun kerran olen nostanut jostain muusta automaatista, kun tarvitsin rahaa heti eikä muuta automaattia näkynyt. Ajattelin ettei kulut voi useampaa euroa olla, joku euro plus prosentti tai jotain vastaavaa. Tänään katsoin verkkopankista että ne nostot on maksanut kuusi euroa kappale! Kuusi euroa! Järkyttävää ryöstöä. Sinne meni kahdeksantoista euroa, mutta säästyinpä parin korttelin kävelyltä.

Ei täälläkään ihan kaikki toimi niin kuin pitäisi.

Wiesbaden ja Mainz

Ilkka: Viime lauantaina me käytiin Wiesbadenissa ja Mainzissa päiväretkellä. Tämä kirjoitus on nyt vähän myöhässä—selvästi kannattaisi live-blogata ettei jää kirjoittaminen.

Ensin mentiin Wiesbadeniin. Oikeastaan sen piti olla meidän ainoa kohde. Se on Hessenin poliittinen keskus, kolmensadan tuhannen asukkaan pikku kaupunki. Sinne pääsee näppärästi S-Bahn junilla, eli varmaankin on osa Frankfurtin työssäkäyntialuetta.

Niin kuin kaikkialla, täälläkin oli tori täynnä ihmisiä. Me oltiin taktikoitu, eli lähdetty liikkeelle aikaisin ennen aamiaista, niin nyt voitiin ostaa torilta aamiaistarpeet. Löydettiin mansikoita, nektariineja ja Apfelwein-juustoa. Me syötiin niitä tyytyväisinä puistonpenkillä, kunnes kirkon aamumessu loppui ja ikäihmiset valtasivat meidän istumapaikat. Ei meitä suoranaisesti työnnetty pois penkiltä, mutta ympärillä vellova saksalainen vanhusmassa teki selväksi että nuoripolvi saa siirtyä muualle.

 

Muualle sitten mentiin. Me oltiin kyllä jo ehditty syödäkin suurin osa eväistämme, eli vahinko ei ollut suuri. En oikein enää muista mitä Wiesbadenissa tehtiin. Ihan kiva kaupunki se joka tapauksessa oli. Kävelykatu, kivoja taloja, paljon ihmisiä. Me käytiin siellä tee-kaupassa josta ostettiin irtoteetä ja puuvillasuodatin minulle. Näitä teekauppoja on ilmeisesti jokaisessa Saksan kaupungissa. Hyvin hauskoja pikkukauppoja, sataa erilaista tee-lajiketta ja paljon erilaista tee-tilpehööriä tarjolla. Eikä mitenkään hirveän kallistakaan. Suosittelen Saksassa vieraileville teen ystäville.

Sateen yllättäessä me paettiin sisätiloihin vohvelia syömään:

 

Afgaaniravintolan vohvelit oli todella hyviä!

Siellä pohdittiin seuraavaa askelta, ja päädyttiin siihen tulokseen ettei sateessa kannata lähteä kiipeämään läheisen vuoren huipulle, vaikka siellä olisikin houkutteleva viinitarha ja uima-allas. Kumpikaan ei sateessa ole kovin houkutteleva, eikä näköalatkaan ole sateessa parhaimmillaan. Wiesbadenin varsinainen nähtävyys olisi ollut kylpylät ja kasinot, mutta ne ei kategoriana kiinnostaa kumpaakaan meistä (joka on oikeastaan sääli, Wiesbaden on Euroopan vanhimpia kylpyläkaupunkeja ja ainakin kylpylätarjonta on edelleen ensiluokkaista). Eli päätettiin ex tempore jatkaa Mainziin.

Me oltiin ostettu kahden vyöhykkeen ryhmäpäivälippu julkiseen liikenteeseen, eli Mainziin meno S-Bahnilla oli ilmaista. Tässä kuvassa Wiesbadenin juna-asema:

 

Täällä on selvästi panostettu asemien ulkonäköön.

Mainzista muistan vielä vähemmän, mutta kiva se oli. Tässä on joku patsas asia.

 

Seuraavassa kuvassa taustalla näkyvä katedraali on Mainzin päänähtävyys. Ihan komea pytinki, mutta nämä vanhat kirkot ovat aina vähän kyseenalaisia nähtävyyksinä. Onhan se uskomatonta miten näitä on pystytty rakentamaan ilman moderneja työkaluja, mutta toisaalta näitä ei ole ilmaiseksi tehty. Kuinkakohan moni työläinen kuoli tai kärsi nälkää tämänkin kirkon tekemisen takia? Olen lukemassa “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan” kirjaa, ja väkisin tuli mieleen että näiden mahtipontisten kirkkojen rakentamisessa on vähän samaa hulluutta kun Hitlerin Germania suunnitelmissa.

 

Nämä eriväriset tieviitat oli jännittävä erikoisuus. Meille ei missään vaiheessa selvinnyt onko näillä väreillä joku symboliikka. Sinisiä ja punaisia tieviittoja oli kumpiakin sekä kävely- että autoteillä ja merkit oli saman ikäisen oloisia. Joku merkitys niillä taatusti kuitenkin on.

 

Lopuksi käytiin tässä viihtyisässä ravintolassa syömässä pizza-tyyppistä saksalaisruokaa (lankun päällä ohut leipä jonka päällä juustoa, kanaa ja tomaattia) ja pastaa. Oikein mukava paikka ja hyvää viiniä.

 

Ihan kiva viikonloppu oli, mutta luulen että nämä kaksi kaupunkia jäävät toiseksi Heidelbergiin verrattuna. Frankfurt on toki täysin omassa sarjassaan.

Lama Burger Kingissä?

Ilkka: Täällä ei ole Burger Kingissä mahdollisuutta ostaa plussa-ateriaa (suurempi juoma+ranskikset jollain rahasummalla). Sen sijaan on tarjolla säästöateria. Halutessaan sai viisikymmentä senttiä alennusta jos ottaa pienemmät lisukkeet.

Onkohan tämä laman merkki? Ihmiset eivät enää viitsi maksaa ekstraa isommista annoksista, mutta eivät kuitenkaan ole niin köyhiä että kehtaisivat pikaruokalassa sniiduilla ja ostaa säästöateriaa? Tai sitten kyseessä on kansanterveysteko reaktiona “Super Size Me” leffaan?

Joo, vähän on nyt blogin-täytettä…

Kesäsarja “Öko” 3/n: Tietokoneiden sähkönkulutus

Ilkka: Olen huomannut että minä sammutan tietokoneen joka päivä töiden päätteeksi, mutta huonekaverini Paolo sammuttaa sen vain viikonlopuiksi. Alkuun pidin itseäni ekologisena skandinaavina, kun taas Paolo on luonnonvaroja tuhlaava etelä-Eurooppalainen, mutta en ole enää ihan varma. Olen ruvennut pohtimaan että ehkä Paolon strategia on järkevämpi. Tietokoneet tietysti kuluttaa aika paljon sähköä: Tilastokeskuksella mittasin työkoneeni vievän 66 wattia “tyhjäkäynnillä”, mutta vain viisi wattia sammutettuna (joo, leikin sähkönkulutusmittarin kanssa töissäkin—sellaisen sai Helsingin Energialta lainaksi ilmaiseksi). Eli 60 wattin ero. Jos olen toimistolta pois viisitoista tuntia arki-iltana, sammuttamalla koneen säästän vajaan kilowattitunnin päivässä. Se kuulostaa paljolta, mutta Suomen sähkönhinnalla se on vain yhdeksän sentin säästö yössä.

Tietysti sekin on säästöä, mutta kun tietokoneen käynnistämisessä menee aikaa, niin se ei ole ilmaista säästöä. Minulla menee yli viisi minuuttia käynnistää kone, kun Paololla menee alle viisi sekuntia. Lisäksi vielä ohjelmien sulkeminen ja uudelleen avaaminen vie aikaa. Minun laskujeni mukaan viisi minuuttia minun työaikaa, jopa harjoittelijapalkalla, on kahdeksankymmenen sentin arvoista. Eli sammuttamalla koneen yöksi säästän yhdeksän senttiä sähköä ja kulutan kahdeksankymmentä senttiä työaikaa. Aika tehotonta toimintaa! Toki voin hakea vettä odotellessani että kone käynnistyy, mutta silti jää sen verran odottelua että homma jää miinukselle.

Viikonloppuina säästö on tietysti suurempi, ja välillä kone pitää uudelleen käynnistää päivityksiäkin varten, eli viikonlopuksi koneen sammuttaminen varmaankin kannattaa. Mutta arkisin en ehkä sitä enää sammuta. Hommassa ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti mitään järkeä.

Tietysti tilanne olisi toinen jos kone käynnistyisi hiukan nopeammin, mutta kun ei. Työkoneeni on ihan uusi, mutta mittasin kännykän sekuntikelolla käynnistymisen kestävän yli viisi minuuttia.

Puistot

Riikka: Jo käydessäni Berliinissä 2006, ymmärsin, että Saksassa ymmärretään puistojen päälle. Berliinin Volksparkeissa oli erittäin miellyttävää istuskella päivää ja iltaa herkkuja ja juomaa nauttien. Frankfurtissakin puistot ovat arvossaan. Koko keskusta-aluetta kiertää melkein yhtenäinen puisto, jota reunustavat puut blokkaavat kaupungin mölyt ja melut. Kaupungin pohjoisosissa on muutama jätti-iso puisto, joissa on upeasti hoidettu nurmikko.

Puistoissa on myös taajaan laitettu vesilammikoita ja suihkulähteitä, jotka ihastuttavat. Puistoissa on paljon lenkkeilijöitä ja usein ihmiset pelaavat jotain.

 

 

Tässä näkyy Mainin varrella olevaa puistoa. Nurmikko ei ole yhtä hyvin hoidettu kuin isoissa puistoissa.

 

 

 

 

Tässä olemme sushi-skumppa -piknikillä Westendissä sijaitsevassa Grüneburgparkissa. Puistoa riitti silmänkantamattomiin.

 

 

 

Tämä oli itse asiassa aivan Goethe Unin vieressä. Puistosta löytyi myös korealainen puutarha.

 

 

 

 

 

Tässä otoksia keskustaa kiertävästä puistosta. Puisto on melko kapea ja erittäin pitkä. 

Puut ovat puistoissa myös upean isoja ja näyttäviä. Melkein jokaiseen tekisi mieli kiivetä!

 

Tämän puiston kupeesta alkaa Frankfurtin pisin katu, Bergerstraße. Kadun varrella on kauppoja, kahviloita ja ravintoloita vierivieressä ja kadun pohjoispäästä löytyy Apfelwein-ravintoloita ja vanhoja taloja. Kadun alkupäässä on herttainen aidattu puutarha, joka on auki vain päivisin ja suljetaan pimeän tullen. Puutarhassa on valtavasti värikkäitä kukkia. Puutarhan nurkkaan on kyltein rajattu alue, joka on tarkoitettu vanhuksille. Kylteissä luvataan, että nurkka on rauhaisa paikka. Käydessämme puutarhassa nurkassa aikaansa vietti shakkia yksikseen pelaava herrasmies ja muutama vanha rouva. Hauskaa, että heille on varattu oma nurkka, vaikka keski-ikä puutarhan nurkassa ei varmastikaan ollut muuta puutarha-aluetta korkeampi. Samaisen puutarhan sisältä löytyy myös kiinalainen puutarha. Puroja, joita ylittää pienet sillat, lammikoita, joissa ui kaloja sekä kiinalaishenkisiä rakennuksia.

 

 

 

 

No nämä kuvat eivät anna kovin hyvää ajatusta puutarhan tunnelmasta, sillä puutarha oli oikein hieno!

 

Yritimme kävellä koko Bergerstraßen päästä päähän, mutta katu ei tuntunut loppuvan koskaan ja helle verotti voimat. Olimme kävelleet jo Bornheimin kaupungin osaan ja joutuneet ulos kartalta ja niinpä päätimme lähteä läheiseen Günthersburgparkiin. Alue vaikutti lapsiperheiden keskittymältä ja ajatuksemme sai vahvistuksen kun saavuimme puistoon. Puisto oli täynnä sunnuntai-iltapäivää viettäviä lapsiperheitä.  Perheet olivat kokoontuneet yhteisille piknikeille ja lapset pelailivat sivistyneesti palloa.

  

 

 

Vasemmalla näkyy grillikatos, joka oli aivan tupaten täynnä.

Viereisessä kuvassa on lapsille tarkoitettu suihkulähdealue. Suihkulähteen pohjalla ei ole vettä, mutta vesi ruiskuaa keskellä ja reunoilla olevista patsaista. Keskipatsaan sisällä oli vielä vesiliukumäki. Kyllä harmitti, ettei ole lapsi!

 

Vielä täytyy muutama puisto testata tai ainakin viettää enemmän aikaa näissä puistoissa. Puistossa on ihmisen hyvä olla!