Tänään kotimatkalla huomasin että tori oli täyttynyt lehmistä ja muista maatalouden edustajista.
Ilmeisesti on taas jonkun sortin markkinat menossa. Riittävän etäisyyden päässä lehmistä (ja hajusta, en ymmärrä miten he kuvittelevat myyvän maataloustuotteita kun maatalous haisee vieressä) löysin päivälliseksi sopivaa bratwurstia. Ja jälkiruuaksi tällainen:
En muista tämän herkun nimeä, mutta se vaikutti uppopaistetulta lettutaikinalta. Ohessa iso läjä omenasosetta. Aika herkkua!
Hyvän salaatin salaisuus on minimoida salaatin suhde muihin aineksiin. Tässä salaatissa pohjalla on hiukan jotain kaupan salaattisekoitusta (muistaakseni vihreää ja punaista sorttia). Vaikka sitä ei olisi paljon, sen psykologinen vaikutus on tärkeä. Se luo illuusion terveellisestä ruuasta. Loput ainekset ovatkin sitten valittu puhtaasti maun perusteella. Muut ainekset olivat muistaakseni puolikas mozzarellapallo, puolikas kiivi, parmesan-juustoa, ilmakuivattua kinkkua, pekonia, kirsikkatomaatteja ja kananmuna. Kastikkeena pelkkä balsamiko-viinietikka. Tein samanlaisen setin seuraavanakin päivänä.
Ei minun ruuat aina ole tietenkään valokuvan arvoisia. Joku päivä tein ihan tavallista pastaa pekonisen tomaattikastikkeen kanssa. Sellaista en tosin ainakaan ihan heti tee uudestaan. Maku ei ollut kovin erityinen ja sen jäljiltä keittiössä oli pitkään tomaattinen kattila ikävästi haisemassa. Pizza-factoryssa halvin pasta maksaa muistaakseni kolme euroa. Sellaista hintatasoa vastaan on oikeataan ihan turha lähteä kilpailemaan hinnalla. Parin euron säästö ei ole tiskausoperaation arvoista. Kuuteen kestävien työpäivien jälkeen vapaa-aikaa on arkisin muutenkin liian vähän. Jos ei keksi jotain ruokaa mitä oikeasti haluaa tehdä, niin kannattaa suosiolla mennä ravintolaan. Kahden hengen taloudessa tilanne on tietysti jo toinen kasvavien skaalaetujen takia, mutta yhdelle hengelle keskinkertaisen ruuan tekeminen on tuhlausta.
Tällaisen kirjoittaminen tuntuu hiukan narsistiselta (“Ooh kato minua, teen hyvää ruokaa!”), mutta sitähän blogin kirjoittaminen yleensäkin on. Jos omassa blogissa ei voi estotta kehua itseään, niin missä sitten?
Minulla ei ole mitään aikomusta lähteä kilpailemaan internetin ruokaohjeiden klassikon kanssa. Tarkoitus on vain hiukan valaista minkälaista ruokaa olen täällä laittanut, ne muutamat kerrat kun olen itse jotain tehnyt. Pääasiassa olen tosiaan ravintolaruuan varassa. Kun alle kuudella eurolla saa herkullista ja ravitsevaa ruoka aivan kodin nurkalta, niin kynnys tehdä jotain itse on suuri. Säästö on suhteellisen pieni verrattuna siitä aiheutuvat työn määrään: pitää käydä kaupassa, tehdä ruoka ja lopuksi vielä tiskata. Muutaman kerran olen kuitenkin tämän vaivan nähnyt.
Tässä on kahta eri lajia ilmakuivattua kinkkua, hunajamelonia ja parmesaania balsamico-kastikkeen kanssa. Oikein maukas ja paikallisella hintatasolla suhteellisen edullinen ateria. Pelkkänään ei tosin tarpeeksi täyttävä. Jälkiruoka oli tarpeen.
Ruokosokerissa glaseerattua banaania jäätelön kera. Sokeri pannulle kunnes se sulaa, nokare voita perään ja pyöräyttelin banaanin puolikkaita siinä kunnes tahna tarttui. Lopuksi survoin pari appelsiini-sulkaa palaa banaanien sisälle. Aivan loistava elämys.
Pari viikkoa sitten me vanhempani tulivat käymään täällä viikonlopuksi. Toinen oli läpikulkumatkalla Suomesta Intiaan, toinen taas Intiasta Suomeen. Täällä oli näppärä hengähtää välissä. Perjantai me kierreltiin Frankfurtissa, mutta lauantaiksi me oltiin suunniteltu päivämatka Mosel-jokilaaksoon viinitiloja ihmettelemään. Sinne meno oli minua ja Riikkaa houkutellut jo jonkun aikaa. Tämä oli täydellinen tilaisuus toteuttaa matka, koska Moselissa on autosta iloa ja näin me saatiin sekä vuokra-auto että kuljettaja näppärästi käyttöön!
Saksassa on monta viinialuetta, joista kuitenkin Mosel on kansainvälisesti arvostetuin ja tunnetuin. Moselissa valmistetaan lähes pelkästään valkoviinejä, joista etenkin Riesling on suosittu. Alueen maaperä on sopivan hiekkaista että se varastoi lämpöä päivisin ja hohkaa sitä öisin. Laakso on myös paikoin hyvin jyrkkä, ilmeisesti missään muualla ei viljellä viiniä yhtä jyrkässä rinteessä. Rinteessä maahan osuu enemmän aurinkoa, joka on yksi tekijä Moselin viinin erinomaisuuden taustalla.
Siinä tiivistetysti se viini-tietous jota imin wikipediasta matkanvarrella ja yhä pysty muistamaan.
Matkan varrella käytiin myös linnassa. Se oli oikein vaikuttava, mutta en sen nimeä nyt muista.
Moselissa me lähinnä ajettiin joen vartta pitkin. Autotie menee ihan rannassa, niin poikkeuksellisesti autostakin näkee hyvin. Se olisi myös hyvää seutua pyöräilyyn. Pari viikonloppua vuodessa autotiet suljetaan autoilta, jolloin Mosel on varmasti pyöräilijän ja rullaluistelijan paratiisi, mutta tienvarressakin oli ihan mukavan näköisesti tilaa pyörille. Sellainen matkustelu on toki vähän hitaampaa, meidän aikataululla se ei olisi mitenkään ollut mahdollista.
Maisemien ihailun lisäksi me tutustuttiin muutamaan paikallisiin Weinstubeihin, joissa sai maistella paikallisia viinejä. Se oli oikein mukavaa. Maistiaiset olivat tietysti ilmaisia, mutta viini oli sen verran edullista ja hyvää että sitä osti muutaman pullon mukaan ilolla, eikä pelkästään velvollisuuden tunnosta. Palvelu oli mukavaa, vaikkakin ensimmäisessä ehkä hiukan säälittävää. Miehestä näki päällepäin että hän juo viiniä työkseen, eikä jostain syystä kehdannut tarjota meille kun talon halvimpia viinejä. Oltaisiin me varmasti maksettu kahdeksankin euroa pullolta, mutta jostain syystä meille tarjottiin vaan yhtä neljän euron pulloa. Toisessa oli toiminta selvästi bisnes-henkisempää, maisteltavia viinejä oli paljon ja ne olivat toinen toistaan kalliimpia. Olivat kyllä myös hyviä. Me oltiin etukäteen luettu matkakertomus jossa viikon pyöräilyreissussa keskipäivämatkaksi jäi kymmenen kilometriä. Hidas matkanteko selittyi näiden Weinstubejen tiheydellä ja houkuttelevuudella. Ymmärrän heidän ratkaisua hyvin, näissä saisi kyllä varmasti kulutettua kivasti enemmänkin aikaa.
Ikävä kyllä suurin osa kuvista on Intiassa, mutta ehkä saan nekin siirtyvät jossain vaiheessa nettiin. Näistä muutamasta kuvasta saa kuitenkin varmasti vähän aistittua tunnelmaa.
Muokattu 4.8.2009 20:32:
Lisää kuvia on täällä.
Riikka ja Ilkka: Matka yhdessä Joonaksen kanssa alkoi jännittävällä ICE-junamatkalla. Junamatka menikin oikein mukavasti, mutta perillepääsy oli kuitenkin matkan paras osuus. Aluksi veimme tavarat sammakkohostelliimme, joka oli Prenzlauerbergissä (Itä-Berliinissä). Valitsimme hostellin, koska Joonas oli vuokrannut samalta kadulta ystäviensä kanssa asunnon oman Berliinin-lomansa ajaksi.
Hostelli oli täynnä sammakkoasioista (kuva on kuitenkin Joonaksen talon ulkoseinästä). Hyvin viihtyisä hostelli ja ystävällinen henkilökunta. Mutta siellä oleilu jäi lyhyeen, koska oli päästävä kaupungille. Lähdettiin Joonaksen ja hänen ystäviensä kanssa Kreuzbergiin etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Pienen etsiskelymme jälkeen törmäsimmekin halpaan etniseen ravintolaan. Ruokien esittelyt kuulostivat erikoisilta, mutta kaikkeahan on maistettava. Hetkellisen arpomisen jälkeen pöytämme täyttyikin varsin värikkäistä ja erikoisista “herkuista”. Lopputuloksena saimme viidestä ruuasta syötyä kolmea osittain, mutta kaksi ruokaa jäi melkein koskemattomiksi. Vai maistuisiko sinulle suolainen kirsikkariisi kanaviilokin kera tai harmaa kaalimönjä? Onneksi läheltä sai herkullista döneriä. Makeiden ruoka-naurujen jälkeen siirryimme kanaalin varteen nauttimaan elämästä ja oluesta.
Matka Friedrichshainiiin oli hauska ja houkutuksia täynnä. Istahdimmekin hetkeksi hauskan näköiselle terassille.
Friedrichshainiin päästyämme palkitsimme itsemme loisteliailla drinkeillä ja rasva-ruualla. Siellä meillä oli hullun-hauskaa, kuten kuvasta näkyy:
Berliinin toimiva joukkoliikenne vei meidät kuitenkin pian nukkumaan.
Aamu alkoi täydellisellä aamiaisella, ehkä maailman parhaalla kadulla, Kastanienalleella.
Kastanienalleelta kävelimme Alexanderplatzille, jossa kaivoimme repusta Seppo ja Marjaliisa Hentilän “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan”. Lähdimme seurailemaan sen jalanjälkiä pitkin, muun muassa: ulkoasiainministeriölle (ent. Saksan valtakunnanpankki ja myöhemmin DDR:n korkeimman vallan keskus). Näimme myös vanhan museon ja raatihuoneen. Oli kiva kulkea historiakirjan kanssa, kun ymmärsi talojen merkityksen ja historian. Berliinillä on mielenkiintoinen ja värikäs historia, mutta ilman asiantuntevaa opasta tai opaskirjaa, sitä ei välttämättä huomaa. Tämä Hentilöiden kirja ajoi asiansa loistavasti!
Hengähdyskahvin jälkeen jatkoimme havittelemaan historiallista havinaa Schönebergin raatihuoneelle, jossa Kennedy lausui kuuluisan “Ich bin ein Berliner” puheensa. Kirja paljasti että se oli myös saksalaisen opiskelijaliikkeen syntysijoja.
Ruokaillessamme luimme (tällä kertaa Wikitravelista) että lähellä olisi vanhaan S-Bahn junaan tehty baari. Sinne! (Joonas on junafriikki)
Matkan varrella osui silmään varsinaisen ruma DDR-henkinen talo:
Panoramakuva vääristää hiukan, todellisuudessa talo oli jämpti suorakulmio ilman pyöreyden häivääkään. Vasemmassa reunassa oleva betonilaatikko jäi meille mysteeriksi.
Junabaari sen sijaan oli esteettisesti miellyttävä.
Bussilla kotiin ja iltaa varten valmistautumaan. Tällä kertaa mentiin Joonaksen ystävien kanssa juhlimaan (eli kreisibailaamaan). Ilta meni mukavasti rupatellen ja Aliasta pelaillen. Kävimme baarissakin.
Ilmeisesti muut kokivat illan hiukan rankemmaksi, joten aamupalalle jouduimme lähtemään kaksistaan. Söimme taas Kastanienaalleella, tällä kertaa herkulliset vohvelit.
Historiankirjasta keksimme lähellä olevan Yhtenäisyydentalon. Entiseen Hitlerjugend-päämajaan on rakenteilla hienostoklubi SoHo-House Media Club. Tässä rakennuksessa DDR:n SED-puolueen keskuskomitea oli ennen muuttoa nykyiseen ulkoministeriöön. Nyt talo oli remontissa, eikä siitä pressujen alta näkynyt vilaustakaan.
Sitten menimme taas Alexanderplatzille pohtimaan mitä tekisimme jäljellä olevilla Berliini-tunneilla. TV-tornin jono ja hinta olivat yhteensä tornin tarjoaman rajahyödyn oletusarvoa suuremmat. Eli siis liian kallis. Tässä vaiheessa Friedrichschainin pikkukaupat ja erittäin berliinimäinen tunnelma houkuttelivat. Joonas liittyi siellä seuraamme. Kiertelimme ja vaelsimme, söimme ja lähtömaljojen jälkeen hyvästelimme Joonaksen ja lähdimme kohti Hauptbahnhofia.
Hauptbahnhof on valmistunut toukokuussa 2006, ja siis erittäin viihtyisä ja moderni. Latasimme VIP-Loungessa akut (omat ja tietokoneen) ja puksutimme ykkösluokassa kotiin.
Lähdön haikeutta lievensi parin viikon päästä häämöttävä uusi Berliini-pyrähdys.
Ilkka: Kuten aiemmin lyhyesti mainitsin, Joonas vieraili luonamme Frankfurtissa viime viikonloppuna. Vierailu oli lyhyt (perjantai-iltapäivästä sunnuntai-aamuun), mutta antoisa. Frankfurt on sopivan kokoinen kaupunki: sen ehtii nähdä lyhyessäkin ajassa, mutta tekemistä riittää pitkäksikin aikaa.
Laitan nyt kuvat lähinnä kuva-albumi muodossa. Sieltä niitä voi käydä vilkaisemassa halutessaan. Kommentit on ehkä kivempi kuitenkin saada suoraan blogiin, ettei lukijoiden tarvitse seurata keskustelua monesta eri paikasta.
Viikonloppu oli aurinkoinen ja miellyttävä. Ajoittain tosin ehkä turhan kuuma, lämpötilasta ei kai ole tällä hetkellä sopivaa valittaa suomalaiselle yleisölle. Jälleen kerran sääennusteet menivät täysin metsään. Uutisten mukaan Saksa on rankkasateiden riivaama, mutta kovin montaa sade-senttimetriä en ole vielä nähnyt. Täällä sataa suhteellisen usein, mutta vähän ja lyhyen aikaa.
Vierailun kohokohta oli kiertoajelu Ebbelwoi Expressillä. Tämä Frankfurtin turistimagneetti on turistikäyttöön muutettu vanha raitiovaunu. Helsingin Sporakoff on etäinen sukulainen. Kuutta euroa vastaan saa minipussin minibretzeleitä, pullon omenaviiniä ja tunnin kiertoajelun. Taustalla soi hilpeät saksalaiset Schlagerit. Olin kokenut tämän junan jo työhaastattelun jälkeisenä päivänä, eikä se toisella kerralla ollut yhtään huonompi kokemus. Päinvastoin, tällä kertaa ajelu oli antoisampi kun olin varustautunut paremmin niin tiesin missä liikutaan ja mitä näkyy. Ikävä kyllä Express liikennöi vain viikonloppuisin ja pyhinä, niin arkena tulevat vieraat jäävät tästä nautinnosta paitsi.
Main Towerin näköalatasanteella käynti oli myös hieno kokemus. Tämä pilvenpiirtäjä on aivan työpaikkani vieressä (oikaisen usein sen kautta töihin mennessäni), mutta näköalatasanteelle en ollut aikaisemmin käynyt. Perusteellisen turvatarkastuksen jälkeen (minulta takavarikoitiin kuohuviinipullo) me noustiin nopeusmittarilla varustetulla hissillä ylös ihailemaan Frankfurtia ylhäältäpäin. Kaupungin pienikoko on kyllä silmiinpistävä. Toki vertailukohtaa ei hirveästi ole, en kovin usein tähystä kaupunkeja satojen metrien korkeudesta.
Ebbelwoi Expressin aikataulujen lisäksi Opernplatzfest oli toinen syy ajoittaa Joonaksen tulo viikonloppuun (ja sitä kautta meidän Berliini-matka arkeen). Muiden strassefestien jälkeen tämä Operajuhla oli selvä pettymys. Se oli pienempi, hinnat korkeampia ja ihmisiä vähemmän. Esimerkiksi juomatarjonta oli painottunut samppanjaan eikä niinkään omenaviiniin. Me syötiin kuitenkin oikein mainiot Flammkuchenit.
Aktiivilomailun lisäksi me istuttiin puistoissa ja joen rannassa. Lauantaina tuli käveltyä yli 17 kilometriä (20998 askelta), eli puistossa lepääminen oli siinä mielessä täysin oikeutettua.
Sunnuntaina me lähdettiin heti aamusta Berliiniin, vaikka tiedettiinkin silloin olevan Iron Man kilpailu Frankfurtissa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavalta etukäteen. Jälkikäteen selvisi että Alexander Stubb osallistui kisaan. En tosin usko että suunnitelmat olisivat oleellisesti muuttuneet vaikka olisimmekin tienneet Stubbin osallistumisesta etukäteen.
Vierailu oli ainakin isäntien näkökulmasta onnistunut. Kiitos Joonas! Odotamme innolla seuraavia vierailijoita, niitä on nyt tämän kuukauden aikana tulossa vielä useampi satsi.
Ilkka: Tuo ensimmäinen juhannus-blogiteksti oli kännykällä kirjoitettu ja lähetetty, eikä se ole ihan täydellinen kuvaus viikonlopun tapahtumista. Twitter päivityksistä on voinut lukea mietteitä ja kuvauksia jo viikonlopun aikana, mutta tässä kirjoituksessa tuon hiukan lihaa niiden Twitter-luiden ympärille.
Juhannus ei ole EKP:n tunnustama juhla, joten perjantaina oli normaalityöpäivä. Lähdin kuitenkin töistä juhannuksen kunniaksi jo puolikuudelta, puoli tuntia normaalia aikaisemmin. Kun en ollut muistanut antaa Riikalle tarpeeksi talousrahaa (Nordean kortilla nostot on maksullisia, joten Riikan kannattaa siirtää rahat minun tilille josta voin nostaa ne ilmaiseksi Deutsche Bank –kortillani ja antaa Riikalle), meidän piti käydä kaupassa ennen juhlinnan alkua. Kaupasta haettiin tarvittavat juhannusherkut: kuohuviiniä, olutta, mansikoita, Appenzeller-juustoa, “grilli”-ruokaa, omenvaviiniä, yms. Näiden eväiden turvin päästiin aloittamaan juhannuksenvietto jo ennen seitsemää paikallista aikaa, vain hiukan sen jälkeen kun Suomen lipun päivän liputuksen olisi pitänyt alkaa.
Pienen mansikka-alkupalan jälkeen otettiin muutamat oluet mukaan ja haettiin Kebab-ravintolasta dönerit ja siirryttiin Mainin rantaan nauttimaan auringosta.
Sää oli hyvä, ainakin verrattuna Suomen juhannukseen (muiden kommenteista päätellen). Varsinaista juhannustunelmaa ei tosin oikein tullut, kun kukaan muu ei ymmärtänyt sitä juhlia. Saksassa kun tätä juhlaa ei oikeastaan tunneta. Juhannus on ilmeisesti puhtaasti pohjoismainen harrastus.
Tämä kuva otettiin rannasta. Taustalla näkyvä jättimäinen torni on rumuudessaan mielenkiintoinen. Se luo jännittävän kontrastin sen edessä olevan roomalais-tyylisen kirjaston kanssa.
Perjantaina ei paljon muuta sitten tehtykään. Syötiin ja juotiin vähän lisää, ja kierrettiin asuntomme ympärillä olevassa Ebbelwoi viertelissä aistimassa tunnelmaa (oli taas vaihteeksi polttariporukoita liikenteessä), mutta baarin meno tai muutenkaan pidempi valvominen ei houkuttanut.
Lauantaina oli viikonlopun kohokohta, Schweizer Strassefest, Sachsenhausenin kesän tärkein katujuhla. Tuttuun tapaan siellä oli runsaasti ruoka- ja juomakojuja, ihmisiä ja iloista mieltä. Sääkin suosi: muutamaa lyhyttä sadekuuroa lukuun ottamatta sää oli kuivaa ja tarpeeksi lämmintä.
Mikään hellesää ei tosin ollut, kuvat on lavastettu siinä mielessä että Riikka otti takin pois kuvaa varten.
Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, oli Audi ilmeisesti sponssanut näitä juhlia. Iltapäivällä kadun läpi kulki paraati, jossa suurinta roolia edustivat erilaiset Audit.
Ilmeisesti näihin autoihin pääsi matkustajaksi voittamalla arvonnan (tai ehkä ostamalla auton?). Joka tapauksessa alueen läpi meni ainakin tusinan verran Audeja joiden matkustajat vilkuttivat innostuneina kummastelevalle yleisölle, istuivat noloina ikkunat kiinni tai jotain siltä väliltä. Outo ilmestys joka tapauksessa.
Toki paratiin kuului myös muita. Lähinnä Meksiko-aiheisia tanssijoita. Lisäksi tämä karvainen asia. Sen symboliikka ei avautunut meille.
Kuten näissä tapahtumissa kuuluu, me luonnollisesti syötiin hyvin. Herkullisia minidonitseja ja tällainen jättimäinen lihavarras:
Lihakoju mainosti myyvänsä kaupungin pisimpiä vartaita, eikä meillä ole syytä epäillä väitteen todenperäisyyttä.
Muutamia tunteja kierrettyämme kävimme kotona lepäämässä. Parin tunnin päivälevon jälkeen lähdettiin samaan osoitteeseen uudestaan, tällä kertaa tavoitteena löytää muut harjoittelijat. Ne löytyivätkin yllättävän helposti, vaikka tässä vaiheessa iltaa juhlissa oli jo ruuhkaksi asti ihmisiä.
Katujuhlista jatkettiin jonkun tyypin synttäreille. Tämä oli jo ainakin toinen kerta kun me mennään jonkun käytännössä tuntemattoman jampan synttäreille. Joku tuntee päivänsankarin sen verran hyvin että on saanut kuulla missä ja koska juhlat on, ilmoittaa juhlista muille ja sitten kaikki menevät sinne. Onneksi nämä juhlat ovat aina baareissa, niin voi teeskennellä olevansa siellä muuten vaan eikä tarvitse paljastaa olevansa kutsumaton vieras.
Nämä juhlat olivat idässä, autokauppa-alueella. Yökerho oli näppärästi sijoitettu Honda-kaupan yläkertaan. En tiedä minkä takia, en ymmärrä miksi Honda haluaisi baarin autokauppansa yläkertaan. Baarin alakerrassa oli vartija varmistamassa ettei vieraat sotke autoja. Hyvin omituinen ratkaisu. Baari oli loppuen lopuksi ihan tyydyttävä: musiikki ei ollut niin kovalla etteikö voisi jutella, yläkerrassa oli vapaita sohvia, ei ollut sisäänpääsymaksua tai pakollista narikkaa ja olut maksoi vain kolme euroa. Ihan hyvä paikka. Eli baari ei ollut oleellisesti huonompi paikka istua kuin oma koti. Suurena plussana se että vaikuttaa olevansa sosiaalinen, vaikkei menekään tanssilattialle ihmismassojen sekaan vellomaan.
Kotimatkalla baarista näkyi tämä älytön Hummeri-limusiini:
Harvinaisen mauttoman näköinen asia.
Ennen kotiin menoa käytiin toisessa naapuri-Kebabilassa. Meidän perus-Kebabillan myyjä on ylitsevuotavan ystävällinen, innostuu aina kun ymmärtää meidän (=Riikan) saksaa. Tämä myyjä oli hyvin erilainen. Kun me tilattiin dönerit, se paheksui kovaan ääneen miten on “töitä, töitä, aina vaan töitä”, joka vaikutti hiukan oudolta, etenkin kun ravintola näytti siltä ettei siellä muita asiakkaita ole vähään aikaan käynyt. Tuli jotenkin syyllinen olo, mutta kai se mies piti ravintolaansa auki lähinnä siinä toivossa että joku (kuten me) tultaisiin ostamaan jotain. Samalla kun mies teki meidän ruuat se siivosi pois esillä olevat tuotteet—ehkä se oli nukahtanut ja ravintolan olisi pitänyt olla jo suljettu tunteja aikaisemmin. Oli miten oli, ruoka oli ihan hyvää. Hyvä päätös juhannukselle.
Ei tämä elämääni paras juhannus ollut, mutta ihan hauska kumminkin.
Riikka: Ilkan mentori ehdotteli viime viikolla Ilkalle erinäköisiä potentiaalisia retkikohteita lähellä ja kauempanakin. Lauantain tyydyimme kuitenkin Frankfurtin tarjontaan, joka osoittautui oikein mukavaksi. Ostettuamme uuden paistinpannun Galleria Kaufhofista hengähdimme Konstablerwachen torilla. Mutta emme suinkaan torikahvilla vaan toriomenaviinillä. Siinä missä suomalaisella torilla on torikahvila, on saksalaisella torilla toriviinilä. Kojut ja niiden auringonvarjot olivat niin kiinni toisissaan, että sateesta huolimatta pysyimme kuivina. Hyvin lauantaimainen kokemus.
Tässä soitan Apfelweinin ääreltä isälle 65-vee onnittelupuhelun.
Sunnuntaina päätimme sitten lähteä mentorin ehdottamaan Darmstadtiin. Darmstadt on 140 000 asukkaan erittäin vanha kaupunki puolentunnin S-bahn matkan päässä. Luvassa oli lähinnä hienoja Jugend-rakennuksia. Saavuimme puolen päivän aikaan perille ja lähdimme ilman karttaa suunnistamaan kohti näkemisen arvoisia paikkoja.
Varsin tylsän kävelyn päätteeksi saavuimme vihdoin Luisenplatzille, jossa kohtasimme minimaalisen hollantilaishenkisen torin. Istahdimme tietenkin heti aloillemme ja Ilkka sai nauttia olusensa kengänmuotoisesta lasista.
Matkaevääksi oli ostettava (!) 200g Goudaa.
Tästä lähdimme umpimähkään kävelemään kohti art Nouveau –aarteita, Mathildenhöheä. Kävi kuitenkin niin, että hetken käveltyämme alkoi sataa sen verran rankasti, että oli aivan pakko mennä syömään. Istahdimme hyvin Saksantuoksuiseen ravintolaan, jossa joimme paikan itse tekemää olutta ja söimme ribsejä ja schnitzeliä. Niin suolaista, että olutkin maistui raikkaalta!
Ruualla luimme wikitravelista, että ekstaasi-huume on kehitelty Darmstadtissa.
Mathildenhöhe oli aivan viehättävä paikka. Mäellä oleva art Nouveau rakennus on vanha taitelijoiden paikka. Sateen tauottua kiertelimme ja ihastelimme hyvin hienoja rakennuksia ja taideyksityiskohtia.
Päärakennuksessa on vaihtuva taidenäyttely. Torni on nimeltään Hochzeitsturm.
Kuvan ulkopuolella, oikealla on ortodoksikirkko, joka rakennettin Venäjän viimeinen tsaarin, Nikolai II:n yksityiskappeliksi. Nikolai II:n vaimo Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli syntyjään Hessen-Darmstadtin prinsessa.
Muuta näkymää alueella:
Minä olin erityisen innoissani rakennuksista ja taiteesta!
Kotimatkalla päätimmekin jäädä vasta Hauptbahnhofilla pois, jotta voisin ostaa jonkun englanninkielisen lehden. En ollutkaan vielä käynyt Frankfurtin jättimäisellä juna-asemalla. Kävelimme kotiin vielä Euroopan keskuspankin ohi:
Nyt virkeänä uuteen viikkoon!
Ilkka: Jossain aiemmassa blogi-kirjoituksessa taidettiin jo mainita että täällä on nyt Turnfest-voimistelutapahtuma. Meille on edelleen hiukan hämärän peitossa mikä tämä tapahtuma varsinaisesti on. Kaupungilla on näkynyt paljon turistiporukoita joilla on identtiset urheiluseura puvut, mutta nämä porukat ovat järjestään olleet keski-iän turvallisesti ohittaneita, korkeintaan entisiä voimistelijoita. Ehkä voimistelijoiden vanhempia? En oikeastaan tiedä mitä tällaisissa tapahtumissa on, tämä on kai enemmän messu kuin kilpailu. Turnfestin nettisivujen mukaan odotettiin 100000 kävijää joille järjestettiin 1000 tapahtumaa. Valtaosa on tietenkin messuhallilla, mutta joen varressakin on jotain esityksiä ollut. Perjantaina me käytiin katsomassa tapahtuman loppuhuipennus Mainin rannalla.
Muiden harjoittelijoiden kanssa sovittiin tapaaminen illaksi keskustassa olevaan Tequila-baariin. Riikka tapasi nyt ensimmäistä kertaa tätä harjoittelijaporukkaa. Se oli ihan hauskaa, puhuttiin mukavia muutaman italialaisen, englantilaisen ja puolalaisen kanssa. Sieltä jatkettiin muutaman sangrian jälkeen joen rantaan katsomaan ilotulitusta.
Joen rannassa oli paljon väkeä ihastelemassa Turnfestin lopun kunniaksi järjestettyä laser-ilotulitusta.
Laserit ei nyt näissä kuvissa kovin hyvin näy, mutta niitä käytettiin ihan kekseliäästi. Joessa oli suuret suihkulähteet, joiden vedessä valo näky hyvin. Niihin heijastettiin voimistelijoiden siluetteja ja muuta liikkuvaa kuvaa. Nämä valot olivat aika näyttäviä, mutta räjähteiden osalta nämä tulitukset jäivät kyllä Helsingin ilotulituksen SM-kisoille kakkosiksi. Tämä valojen käyttö vaikuttaa järkevältä, sillä saa tuotua substanssia esitykseen ilman että ilma täyttyy savusta.
Ilotulitteiden jälkeen me lähdettiin kotia kohti. Matkan varrella kokeiltiin kolmatta kertaa naapuruston ravintolatarjontaa (ensimmäinen oli pizza ja toinen sushi). Viereisestä korttelista löytyi herkullista kebabia: iso döner kebab kolmella eurolla. Oikein hyvää!
Wäldchestag on paikallisen turisti-infon mukaan Frankfurtin kansallinen vapaapäivä. Nähdäkseni se ei ole niinkään päivä, vaan pidennetty viikonloppu, koska se alkaa lauantaina ja huipentuu tiistaina. Ei se oikein kansallinenkaan voi olla, jos se on vain paikkakunnan oma juhla. Ainakaan en ole kuullut että Frankfurtillaiset olisivat jotenkin omaa kansaa, vaikka heillä onkin vahva paikallisidentiteetti (en tosin tiedä, en ole jutellut vielä yhdenkään natiivin kanssa). Tapahtuman lähin helsinkiläinen ekvivalentti olisi ehkä jotain silakkamarkkinoiden ja vapun väliltä. Kansa kokoontuu metsään kaupunginlaidalle (jonne pääsee luonnollisesti näppärästi bussilla, ratikalla tai pikarautatiellä, riippuen tulosuunnasta ja omista preferensseistä), jossa on lukuisia pieniä ruoka-, juoma- ja krääsäkojuja, huvipuistolaitteita, pelejä, musiikkia, esityksiä, jne.
Kiertelin siellä tänään reilu viisi tuntia yksikseni. Suurin osa muista harjoittelijoista on nyt matkoilla tai käymässä kotona, kun meillä on pitkäviikonloppu maanantaisen jeesus-juhlan takia, mutta oli oikeastaan aika kiva saada olla rauhassa. Ihmiset on ihan kivoja, mutta yksikseen kiertely on ehkä kuitenkin parasta. Lähinnä söin makkaraa eri muodoissa, luin kirjaa (Mark Twainin “A Tramp Abroad”, aivan loistava matkakertomus Saksasta), join apfelweinia ja kävelin ympyrää. Olen varmaan tulossa vanhaksi kun nautin tällaisista turhanpäiväisistä happeningeista.
Lopuksi tukku kuvia tapahtumasta.
Tämä on currywurst. Fuusiokeittiötä parhaimmillaan: makkaraa ja currymaustetta leivän kanssa. Intialaiset olisivat ylpeitä.
Aamupäivästä väkeä ei ollut kovin paljoa, mutta koko ajan tuli lisää (ainakin kahdeksaan asti, jolloin lähdin pois). Kaikki kojut on jollain tapaa hauskan näköisiä, ei ollenkaan sellaisia ankeita toritelttoja mitä Suomessa jostain syystä harrastetaan.
Linnanmäen Break Dance! –laite oli paikanpäällä.
Noissa jättimäisissä viinilaseissa on jotain ihme marja-mehuja. En maistanut, olisivat varmaan olleet hyviä.
Saksalainen kummitustalo vaikutti kammottavalta. Saksaa puhuva frankenstein on jotenkin huomattavasti pelottavampi kun suomea tai englantia puhuva versio.
Tässä istuin, luin Twainia ja join apfelweinia.
Avoliekillä valmistettiin tuhteja bratwursteja, joista ostin yhden.
Oikein viihtyisän oloinen tapahtuma. Voisi melkein käydä uudestaankin. Tiistaina olisi tosiaan loppuhuipennus, silloin ilmeisesti useimmista toimistoista järjestetään yhteislähtöjä heti puolenpäivän jälkeen. EKP ei tätä perinnettä ikävä kyllä kunnioita, eikä lakkokaan sovi sopivasti samalle päivälle, niin en tiedä miten hyvin silloin ehtii.
Tänä viikonloppuna olen syventynyt paikalliseen kulinarisseen kulttuuriin. Eilen käytiin syömässä perinteissä Frankfurtilaisessa ravintolassa ja tänään kävin Wäldchestagin vietossa kaupungin metsässä. Jaan kirjoituksen nyt varmaankin useaan pienempään, jotta näyttää tilastojen valossa siltä että kirjoitan paljon. Eli tässä tekstissä käsittelen vain eilistä ravintolaa.
En nyt muista mikä ravintolan nimi oli, mutta Sachsenhausenissa se joka tapauksessa oli. Sellainen miellyttävä, vihreällä sisäpihalla varustettu apfelwein paikka joita Frankfurtissa on kai paljonkin. Tarjoilija paheksui kovaan ääneen kun muutamat yrittivät tilata olutta omenaviinin sijasta, mutta toi kuitenkin kiltisti jokaiselle haluamansa juomat. Pääruoaksi otin taas schnitzeliä, eikä siihen joutunut taaskaan pettymään. Oikein sopivaa ruokaa.
Alkuruuaksi otin sen sijaan jännittävää paikallista erikoisuutta, “handkäse mit musik”, eli siis käsijuusto musiikilla. Annos näytti tältä:
Kuva ei näytä erityisen houkuttelevalta, mutta tällä kertaa vika on pikemminkin kohteessa kun kuvaajassa. Kuten wikipedia osaa kertoa, juuston nimi juontaa juurensa siitä, että alunperin se tehtiin käsin. Eli käsijuusto, händkase. Loppuliite, “mit musik”, taas liittyy juuston tarjoilutapaan. Se tarjoillaan etikka-öljyliemessä lilluen, jättimäisen sipulikasan kanssa. Tämä tarjoilutapa aiheuttaa ilmavaivoja, eli “musiikkia”, kuten Frankfurttilaiset ovat vitsikkäästi keksineet. Itse juusto oli aivan mukiinmenevää, etäisesti parmesaania muistuttavaa, mutta en erityisemmin etikasta ja raasta sipulista perusta. Vaikutus oli tosiaan luvatunlainen. En usko tätä uudestaan syöväni.
Tämä on se hotellin tarjoama ruokaohjekirja. Tässä tapauksessa kirjaa ei todellakaan pidä arvioida kannen perusteella, vihko on oikeasti ihan järkevän oloinen. En tosin osta (sen voisi ostaa omaksi viiden euron hintaan), mutta käytän kuitenkin.
Nyt ollaan kyllä ehkä jo triviaalin äärellä, mutta esittelen nyt mitä syön. Muistaakseni joku isovanhempi on sitä joskus ihan kysynytkin, niin kai siitä voi sitten kertoa kysymättäkin.
Aamiainen
Syön yleensä muroja maidon kanssa. Alkuun söin mysliä, nyt olen hankkinut myös Kellogg’s Special K Red Fruit -muroja. Joinain aamuina syön myös hedelmää: kiivin, joskus banaanin. Viikonloppuna paistoin munaa ja bratwurstia tai jotain muuta makkaran näköistä asiaa, en ole vielä perehtynyt niiden eroihin. Juomana lähinnä vettä ja naurettavan pienestä kupista teetä. Töissä haen jääkaapilta appelsiinimehun aamiaisen jatkeeksi. Tänään tosin nukuin puoli tuntia turhan pitkään, joten murot jäi välistä. Otin juotavan jogurtin ja banaanin mukaan, ja ostin metroasemalta croisantin.
Lounas
EKP subventoi syömistä kolmessa eri ravintolassa: EKP:n omassa ruokalassa, Commerzbankin ruokalassa ja Japan Towerin ravintolassa (kai lähinnä McKinseyn ruokala). En ole Commerzbankkiin vielä mennyt, mutta ainakin näissä kahdessa on hinta-laatusuhde kunnossa. Annokset hinnoitellaan lähinnä kilohinnan perusteella, ja toistaiseksi hinta on ollut neljän ja viiden euron välillä. Otan yleensä jotain lihaa, hiilaria (rankalaisia, riisiä, pastaa, tms.) ja jälkiruuaksi hedelmiä ja marjoja. Vesi on maksullista, joten juon toimistolla ennen ja jälkeen lounaan. Toistaiseksi olen syönyt lähinnä neljän muun traineen kanssa.
Päivällinen
Olen tehnyt lihapullia ja pastaa pari kertaa, mutta pääasiassa kokkaaminen rajoittuu veden keittoon. Toissapäivänä täytettyä pastaa, tänään ja eilen pastaa ja makkaraa. Makkara on aika näppärä ruoka. Se sopii aamuun tai iltaan yhtä hyvin, on helppo ja nopea valmistaa, ja kestää hyvin uudelleen lämmitystä. Se ei ehkä ole kaikkein terveellisin ruoka, mutta lounaan hedelmät varmaan kompensoi.
Tämä on toivottavasti viimeinen kirjoitus ennen kuin saan tietokoneen USB-bluetooth adapterin Amazon.de:stä, jonka jälkeen kynnys lisätä kuvia laskee oleellisesti. Nytkin olisin voinut laittaa liitteeksi hienon kuvan tämän iltaisesta makkarasta, mutta kun ei ollut tarpeeksi näppärää tapaa siirtää sitä tietokoneeseen niin en edes ottanut sellaista.
