Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Junailemaan Alpeille!

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Tampere ja Ryanair

Suomi-lomani huipentui päivämatkaan Tampereelle. Ryanair lentää Tampereelta “Frankfurttiin”. Lento oli vasta kuudelta, niin sitä ennen ehti hyvin kiertää Tampereella muutaman tunnin.

 

Kun me lähdettiin Riikan kanssa Tampereelle jo aamulla, meillä oli neljä tuntia aika pällistellä kaupunkia. Sinä aikana Tampere antoi itsestään aika hyvän kuvan. Heti aluksi me syötiin lounasta todella sympaattisessa sushi-paikassa. Ruoka oli hyvää ja henkilökunta todella ystävällistä. Mukava yllätys, luulin että Tampereen gastronominen kartta olisi Rollsin, pahan kebabin ja mustan makkaran määrittämä kolmio. Tarjonta on todellisuudessa paljon monipuolisempaa.

Tampereen matkailuelinkeino perustuu ilmeisesti erilaisten ennätysten mainostamiseen. On Suomen korkein näköalatorni, maailman ainoa Lenin-museo, pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, jne. Näsinneula me jätettiin välistä, mutta Lenin-museo piti käydä vilkaisemassa.

Wikipedia kertoo että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen museo on pystynyt suhtautumaan kriittisesti Leniniin ja Neuvostoliittoon. Artikkelissa ei tosin sanota että näin olisi tapahtunut, tämä kriittinen suhtautuminen on selvästi vain teoreettinen mahdollisuus. Kirjoituskoneella kirjoitetut esittelytekstit antoivat sen käsityksen ettei näyttelyä ole ylipäätään erityisemmin uudistettu 60-luvun jälkeen. On jotenkin absurdia että Lenin-museossa mainitaan valkoinen terrori, mutta Leninin murhaamat miljoonat sivuutetaan täysin. Näyttely olisi ehkä pienen uudistuksen tarpeessa.

Museon jälkeen me käppäiltiin tyytyväisinä kaupungilla, kunnes tajusin unohtaneeni takkini museoon. Vaatteiden unohtaminen on selvästi periytyvä ominaisuus: kun vanhempani olivat Frankfurtissa isän takki unohtui matkanvarrelle. Se jäi sille tielle (“sehän oli vanha ja ruma muutenkin”), mutta onneksi minun takki arvioitiin hakemisen arvoiseksi. Takin hakemisen jälkeen me ehdittiin vielä syödä mansikoita (loistavia!) ja herneitä (pääasiassa kuivia ja mauttomia) Tammerkosken varrella.

Oikein mukava päätös täydelliselle lomalle.

Lento Ryanairilla oli jännä kokemus. Tampereen lentokentän uusi terminaali on oikein hienon näköinen, mutta Ryanair lentää sen vieressä olevasta parakista. Uusi terminaali kai ammottaa tyhjyyttään suurimman osan ajasta. Vaikuttaa siltä että Finavian hinnoittelu on tältä osin yhteiskunnallisesti epäoptimia. Varsinainen lento oli mukava. Ryanairilla ei ole paikkalippuja, mutta yksin matkustaessa siitä ei tietenkään ole mitään harmia. Istumapaikkoja on kuitenkin kaikille. Frankfurt-Hahn lentokenttä oli näppärän kompakti. Kuvaavaa on, että koneen arvioitu laskeutumisaika oli 20:10 ja olin matkatavaroideni kanssa odottamassa bussia jo 20:11. Kone oli joitain minuutteja etuajassa, mutta silti harvinaisen nopea kenttä. Kello 20:18 olin mukavasti bussissa, mutta siihen tämä nopea toiminta sitten loppuikin. Lähtö oli vasta 20:41 ja kello oli kymmenen ennen kun pääsin kotiin. Tämä Hahnin lentokenttä on suurin piirtein yhtä lähellä Frankfurttia kun Tampere Helsinkiä. Jos suomalaiset osaisivat markkinoida, olisi Tampereen kenttä nimeltään Helsinki-Pirkkala.

Heinrich Hoffmann

Frankfurtin katukuvassa on nyt Heinrich Hoffmann paljon esillä. Tämä Frankfurtin oma poika viettää nyt jotain vuosipäivää ja hänen kunniaksi on historiamuseossa näyttely ja ympäri kaupunkia on levitetty kymmenen infotaulua jotka esittelevät Hoffmannin elämän kannalta tärkeitä paikkoja. Minulla ja Riikalle tämä mies oli tietysti täysin vieras. Infotauluista kyllä selvisi missä hän oli asunut ja kenen kanssa, mutta miehen varsinaiset ansiot eivät niistä heti selvinneet.

Riikka katsoikin sitten Wikipediasta, josta selvisi että Heinrich Hoffmann oli pesunkestävä natsi. Heinrich toimi Hitlerin hovivalokuvaajana ja mm. esitteli apulaisensa, Eva Braunin, Hitlerille. Hoffmannilla oli toimipiste Frankfurtissa, mutta jotenkin silti haiskahti oudolta että tätä miestä kovin paljoa juhlittaisiin.

Jossain vaiheessa sitten selvisi että näitä Heinrich Hoffmanneja on useampi. Tämä Frankfurtin Heinrich Hoffmann oli psykiatri, joka siinä ohimennen kirjoitti Jörö-Jukka –kirjan lapsensa iloksi:

Tällainen ärsyttävän taitava heppuli, joka ihan vahingossa vaan kirjoittaa tällaisen merkkiteoksen. Kun kävimme Heinrich Hoffmann näyttelyssä, selvisi että mies kehtasi vielä valittaa vanhoilla päivillään että hänet tunnetaan paremmin kirjailijana kuin psykiatrina, vaikka on niin kovin hyvä psykiatri. Saisi minun mielestäni olla tyytyväinen siihen että on saavuttanut kuolematonta mainetta edes jollain saralla. Joka tapauksessa hyvin eri tyyppi kun ensimmäinen joka löytyi Wikipediasta (tosin hänkin oli kirjoittanut lastenkirjoja, mutta ymmärrettävästi “Jugend um Hitler” ei saavuttanut vastaavaa suosiota).

Hoffmannin kirjassa, sen kuvassa näkyvän Jörö-Jukan lisäksi, käsiteltiin muun muassa:

• poikaa joka kiusasi koiraa, kunnes koira kosti puremalla ja syömällä pojan makkarat
• tyttöä joka polttaa itsensä kuoliaaksi tulitikkuleikin päätteeksi
• poikia joiden rasistinen pilkka kostetaan upottamalla heidät musteeseen
• tyttöä joka imi peukaloaan vastoin äidin ohjeita, kunnes joku satunnainen parturi leikkasi hänen peukut irti jättimäisillä saksilla (!)
• keitosta kieltäytyvää poikaa joka kuolee nälkään
• poikaa joka lentää myrskyssä tuulen mukana tuhoonsa

Hilpeitä aiheita. Nämä Heinrich Hoffmannin, ja oikeastaan ihan vastaavasti Grimmin veljesten, lastentarinat on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. En ole hirveästi moderniin lastenkirjallisuuteen tutustunut, mutta niissä meno tuntuu olevan paljon hilpeämpää. Aku Ankka tai Puhku, pieni punainen hinaaja eivät koskaan kuole väkivaltaista kuolemaa tottelemattomuuden takia. Luetaanko näitä väkivaltaisia tarinoita vieläkin? Minkä ikäisille lapsille? Hoffmann tarkoitti Jörö-Jukkan 3-6 vuotiaille lapsille. Muistan kyllä Jörö-Jukan ja Grimmin sadut omasta lapsuudestani, mutta en ole varma minkä ikäisinä niitä sai kuulla. Ainakin Grimmin sadut olivat pelottavia, se kirjakin oli massiivinen ja uhkaavan näköinen. En niin että lapset pitäisi pumpulissa kasvattaa, mutta ainakin tuo kertomus kiertelevästi parturista joka leikkaa lasten sormet irti vaikuttaa tarpeettoman traagiselta. Parturissa käynti on varmasti lapselle(kin) tarpeeksi ahdistava kokemus ilman että joutuu pelkäämään sormiensa puolesta.

No, mutta joka tapauksessa näyttely oli hieno ja Hoffmannin elämästä kertovat laatat ovat kiinnostavia.

Tämä kuvassa näkyvä Hoffmann-muistomerkki on minun työmatkani varrella joessa. Nämä laukun päällä istuvat sorsat ovat taatusti tyystin tietämättömiä siitä, että tämä taideteos muistuttaa yleisöä Heinrich Hoffmannin tarinasta jossa ajatuksissaan kävelevä poika tippuu veteen ja hukkaa laukkunsa. Siinä tapauksessa poika sentään selvisi hengissä. Tai ainakaan tarina ei kertonut hänen kuolleen.

JIMin kanssa puistossa

Ilkka: “Juuli, Matti ja Ilari on nyt täällä. Täällä on oikein mukavaa!”

Matti: “Ei täällä oikeastaan ole niin kummoista. Myönnettäköön, että olut on hyvää, kaupunki on kaunis, kapakat viihtyisiä ja jokaisessa kadunkulmassa on döner- ja jäätelökioski. Mutta toisaalta täällä on niin kuuma, että alan harkitsemaan oman matkatoimiston perustamista. Sen nimi olisi pakastematkat ja se järjestäisi matkoja ainoastaan viileisiin paikkoihin.”

Juuli: “Haluaisin sanoa, että loma.”

Ilari: “Ei mulla ole mitään mielessä.”

Riikka: “Olen onnellisimmillani Grüneburgsparkissa kun kaiuttimista soi Raappana, aurinko paistaa ja roséviini on viileää.”

ICE junat, lippujen hinnoittelu ja ykkösluokka

Ilkka: Joonas oli etukäteen hehkuttanut että ICE junat tulevat olemaan hänen Saksan matkansa ehdoton kohokohta. Itselläni ei niiden suhteen ihan niin kovia odotuksia ollut, mutta odotin niitä kyllä ihan  mielenkiinnolla. Junamatkustus on hyvin mieluisa matkustusmuoto, riittävän nopea mutta kuitenkin leppoisa. Ei ollenkaan ikäviä turvatarkastuksia tai matkoja lentokentälle, jne. Kuvassa Joonas nousee tyytyväisenä (väärään) ICE junaan.

Saksassa junalippujen hinnoittelu on joustavampaa kuin VR:n hinnoittelu, muttei kuitenkaan yhtä villiä kuin lentoyhtiöillä. Junissa on ykkös- ja kakkosluokka, joihin molempiin myydään normaalihintaisten lippujen lisäksi rajoitettu määrä kahta eri hintaista alennuslippua joissa ei ole vaihto- ja palautusoikeutta. Eli yhteensä samaan junaan myydään kuutta eri hintaista lippua. Halvimmat myydään tietysti usein loppuun, jolloin hinta käytännössä joustaa kysynnän mukaan. Jos varaa sopivasti etukäteen, mihin vaan junaan saa halvan lipun; vastaavasti, jos on matkustusajankohdan suhteen täysin joustava, halpa lippu on helppo löytää. Tämä järjestelmä on jo tällaisenaan tietysti monimutkainen VR:n hinnoitteluun, mutta lisäksi on tietysti kanta-asiakastarjouksia. Deutsche Bahn myy kolmea eri kanta-asiakaskorttia, jotka antavat 25%, 50% ja 100% alennuksen normaalihintaisista lipuista. Näitäkin kortteja on toki sekä ykkös- että kakkosluokan versiota, sekä käsittääkseni joku “Comfort” versio, jolla pääsee myös Loungeen. Paikkavarauksesta joutuu maksamaan erikseen kahden euron välitysmaksun. Kun kaikki nämä eri variaatiot (1. vai 2. luokka, alennuslippu vai normaalihintainen, kanta-asiakaskortti ja paikkavaraus) ottaa huomioon, samalle etapille myydään varmaan kymmeniä eri hintaisia lippuja. Niistä voi jokainen valita mieluisansa. Lisäksi myydään viikonlopuiksi ryhmälippuja (joita me ollaan käytetty aikaisemmin esim. Wiesbaden ja Heidelberg matkoilla), mutta ne eivät käy IC- ja ICE- junissa, niin ne ei ole ICE-junien kannalta relevantteja vaihtoehtoja. Niilläkin voi toki matkustaa Berliiniin, mutta paikallisjunilla siihen menee kahdeksan tuntia ja viisi vaihtoa—se ei tällä kertaa ollut meidän valinta.

Tämä hinnoittelujärjestelmä on jopa monimutkaisempi kuin RMV:n hinnoittelu paikallisliikenteessä, mutta järjestelmä on kuitenkin hyvä. Lopputuloksena juniin tuntuu mahtuvan aina, mutta myös halpoja lippuja saatavilla. On mahdollista säästää pari kymppiä valitsemalla vähemmän suosittu juna. Hieno systeemi, vaikka toki vaatiikin hiukan perehtymistä. DB:n loistavat nettisivut auttavat, sieltä saa helposti vertailtua junien hintoja.

Lähtökohtaisesti me ollaan ostettu halvimmat liput joita on ollut saatavilla. Käytännössä Frankfurt-Berliini matkasta on saanut maksaa 25-60 euroa per naama suuntaansa. Nämä ovat siis “normaali” hintaisia, ei mitään opiskelijalippuja. VR:n nettipalvelu ei nyt toimi, niin en voi verrata kuinka pitkälle Suomessa matkustaa samalla summalla, mutta luulen että täällä jää kilometrihinta aika paljon pienemmäksi. Tuntihinta on ehkä lähellä, kun nämä ICE junat on astetta nopeampia kuin Suomen Pendolinot.

Viimeviikkoiselle paluumatkalle Berliinistä me ostettiin kuitenkin ykkösluokan lippu. Kun näitä rajoitettuja alennuslippuja myydään sekä ykkös- että kakkosluokkaan, on mahdollista että alennusliput on loppu kakkosluokkaan mutta ykkösluokkaan niitä on. Näin oli päässyt käymään, jolloin hintaero luokkien välillä oli vain viisi euroa. Ajattelin että se on sen verran vähän, että hinta kannattaa maksaa vaikka nettifoorumien mukaan ICEn kakkosluokkakin on niin mukava ettei ykkösluokassa ole mitään järkeä.

Penkkien mukavuuden suhteen foorumit olivat oikeassa: vaikka ykkösluokassa olikin enemmän jalkatilaa, sitä ei alle kaksimetrinen huomaa. ICE junat on todella mukavia joka tapauksessa. Ykkösluokassa on penkille-tarjoilu, ilmaisia (saksalaisia) sanomalehtiä ja jotain muuta pientä luksusta. Ja ykkösluokkalaiset pääsevät odottamaan junan lähtöä elitistiseen First Class Loungeen, jossa saa kaikenlaista herkkua jos vaan kehtaa tilata. Me ei vettä kummempaa tilattu. Luulen kuitenkin että ykkösluokka-lipuissa ei makseta niinkään paremmasta palvelusta, vaan siitä ettei tarvitse olla rahvaan keskuudessa. Loungessakin pieniä kakkuja ja kahveja hienompaa on se, että saa olla rauhallisessa tilassa mukavassa penkissä, eikä tarvitse istua missään McCaféen muovituoleilla.

Vaikka kakkosluokassa on mukavat penkit, matkustusmukavuutta laskee oleellisesti se, että on suuri riski joutua samaan vaunuun kuin joku rasittava yläkoululainen luokkaretki tai polttariporukka. Kakkosluokassa on enemmän matkustajia, mutta ennen kaikkea siellä olevat matkustajat ovat odotusarvoisesti äänekkäämpiä. Siellä on myös riski menettää istumapaikkansa jos nousee hetkeksi ylös. Menomatkalla joku saksalainen vei meiltä yhden istumapaikan kun oltiin ravintolavaunussa. Kun me pyydettiin henkilöä siirtymään (vaunussa oli tyhjiä paikkoja), mies rupesi tenttaamaan meiltä onko meillä muka maksettu paikkavaraus. Meillä oli, mutta yllättäen mies ei uskonut meitä, vaan vaati nähdä liput todisteena. Kyllä me lopulta saatiin se paikka takaisin, mutta ymmärrän kyllä jos joku haluaa maksaa paljonkin rahaa siitä ilosta ettei ole riskiä joutua tällaisen draaman keskelle.

ICE-junassa matkustaminen, etenkin ykkösluokassa, oli hauska kokemus. Ei me vastaisuudessakaan varta vasten ykkösluokan lippuja haeta, mutta jos pienellä lisämaksulla saa, niin kyllä se kannattaa. ICE junaan päästään taas parin viikon päästä seuraavalla Berliini-reissulla.

Täydellinen sunnuntai

Riikka: Olimme pitkään jo pohtineet, että mitä tekisimme viimeisellä kaksistaan vietettävällä viikonlopulla. Pyörittelimme erilaisia retkivaihtoehtoja, mutta jotenkin mikään vaihtoehdoista ei tuntunut riittävän ihanalta. Ilmeisesti oli hieman reissuväsymystä ilmassa. Jäimme siis Frankfurtiin ja hyvä niin! Nukuimme molempina aamuina pitkään, luimme hesaria puoleen päivään ja otimme ihan rennosti. Lauantaina ostimme Suomessa käytettävän astiastomme rikkoontuneen lautasen tilalle uuden, koska sarjaa ei enää saa Suomesta. Ja sitten vain söimme hyvin ja katsoimme elokuvaa (Little Miss Sunshine).

Sunnuntaina päätimme lähteä Palmengarteniin. Palmengarten on jättimäinen  kasvitieteellinen puutarha-alue, josta löytyy kasvien ihailun lisäksi myös muuta puuhaa. Ostimme oikein joukkoliikenteen ryhmäpäivälipun, jotta aikaa ei menisi kävelyyn. Viiden hengen päivälippu on halvempi kuin neljä kertalippua—täällä todella kannustetaan ihmisiä liikkumaan yhdessä. Sisäänpääsymaksu puutarhaan olisi ollut aikuiselta 5 euroa ja opiskelijalta 2 euroa, mutta lisäksi meillä oli vielä kaksi yhden hinnalla alennuskuponki, joten maksoimme euron per naama.

Kiertelimme ja kävimme kasvihuoneissa sisällä. Välillä istahdimme juomaan virvokkeita. Kukkaloisto ja vihreys olivat oikein virkistäviä!

 

 

 

 

 

Mutta sitten saavuimme pienen lammen rantaan, jossa oli mahdollisuus vuokrata soutuvene puoleksi tunniksi. Oli yllättävän hauskaa soudella vihreässä altaassa. Suppean kokemuksemme mukaan saksalaiset ovat todella huonoja soutamaan. Mökkivenekulttuurin puuttuminen näkyy selvästi.

Ilkka oli jo aikaisemmin bongannut Palmengarten Expressin, pikkuisen junan, joka puksutti puutarhaa ympäri. Kuin sattumalta tupsahdimme sen pysäkille ja Ilkka intoutui heti ostamaan liput junaan. Noh olihan se ihan mukavaa, vaikka luulen, että junalle vilkuttavat lapset olisivat viihtyneet siellä meitä paremmin. Ilkan kasvoilta kyllä paistoi lapsen innostus!  

Pois lähtiessämme kuulimme  massiivista musiikkia ja seurasimme ääntä Palmengartenin ulkokonserttitilaan. Siellä orkesteri soitti Beatlesin kappaleita sinfoniatyyliin. Hyvin hauska päätös puutarhavierailullemme.

Piipahdimme vielä viereiseen mielipuistoomme heittelemään uutta pimeässä hohkaavaa frisbeetä ja nauttimaan loputkin virvokkeistamme kunnes nälkä ajoi ravintolaan.

Koska olimme ostaneet rajattoman joukkoliikennelipun päätimme päivällisen jälkeen ajella sporilla ympäriinsä ja mutkien kautta kotiin. Tuli taas nähtyä uusia paikkoja Frankfurtista ja tunti vierähti mukavasti. Illan päätteeksi katsoimme elokuvan ja totesimme, että olipa hyvä viikonloppu, ellei täydellinen.

Retki Berliiniin osa 1

Riikka ja Ilkka: Matka yhdessä Joonaksen kanssa alkoi jännittävällä ICE-junamatkalla. Junamatka menikin oikein mukavasti, mutta perillepääsy oli kuitenkin matkan paras osuus. Aluksi veimme tavarat sammakkohostelliimme, joka oli Prenzlauerbergissä (Itä-Berliinissä). Valitsimme hostellin, koska Joonas oli vuokrannut samalta kadulta ystäviensä kanssa asunnon oman Berliinin-lomansa ajaksi.

Hostelli oli täynnä sammakkoasioista (kuva on kuitenkin Joonaksen talon ulkoseinästä). Hyvin viihtyisä hostelli ja ystävällinen henkilökunta. Mutta siellä oleilu jäi lyhyeen, koska oli päästävä kaupungille. Lähdettiin Joonaksen ja hänen ystäviensä kanssa Kreuzbergiin etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Pienen etsiskelymme jälkeen törmäsimmekin halpaan etniseen ravintolaan. Ruokien esittelyt kuulostivat erikoisilta, mutta kaikkeahan on maistettava. Hetkellisen arpomisen jälkeen pöytämme täyttyikin varsin värikkäistä ja erikoisista “herkuista”. Lopputuloksena saimme viidestä ruuasta syötyä kolmea osittain, mutta kaksi ruokaa jäi melkein koskemattomiksi. Vai maistuisiko sinulle suolainen kirsikkariisi kanaviilokin kera tai harmaa kaalimönjä? Onneksi läheltä sai herkullista döneriä. Makeiden ruoka-naurujen jälkeen siirryimme kanaalin varteen nauttimaan elämästä ja oluesta.

Matka Friedrichshainiiin oli hauska ja houkutuksia täynnä. Istahdimmekin hetkeksi hauskan näköiselle terassille.

Friedrichshainiin päästyämme palkitsimme itsemme loisteliailla drinkeillä ja rasva-ruualla. Siellä meillä oli hullun-hauskaa, kuten kuvasta näkyy:

Berliinin toimiva joukkoliikenne vei meidät kuitenkin pian nukkumaan. 

Aamu alkoi täydellisellä aamiaisella, ehkä maailman parhaalla kadulla, Kastanienalleella.

Kastanienalleelta kävelimme Alexanderplatzille, jossa kaivoimme repusta Seppo ja Marjaliisa Hentilän “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan”. Lähdimme seurailemaan sen jalanjälkiä pitkin, muun muassa: ulkoasiainministeriölle (ent. Saksan valtakunnanpankki ja myöhemmin DDR:n korkeimman vallan keskus). Näimme myös vanhan museon ja raatihuoneen. Oli kiva kulkea historiakirjan kanssa, kun ymmärsi talojen merkityksen ja historian. Berliinillä on mielenkiintoinen ja värikäs historia, mutta ilman asiantuntevaa opasta tai opaskirjaa, sitä ei välttämättä huomaa. Tämä Hentilöiden kirja ajoi asiansa loistavasti!

Hengähdyskahvin jälkeen jatkoimme havittelemaan historiallista havinaa Schönebergin raatihuoneelle, jossa Kennedy lausui kuuluisan “Ich bin ein Berliner” puheensa. Kirja paljasti että se oli myös saksalaisen opiskelijaliikkeen syntysijoja.

Ruokaillessamme luimme (tällä kertaa Wikitravelista) että lähellä olisi vanhaan S-Bahn junaan tehty baari. Sinne! (Joonas on junafriikki)

Matkan varrella osui silmään varsinaisen ruma DDR-henkinen talo:

Panoramakuva vääristää hiukan, todellisuudessa talo oli jämpti suorakulmio ilman pyöreyden häivääkään. Vasemmassa reunassa oleva betonilaatikko jäi meille mysteeriksi.

Junabaari sen sijaan oli esteettisesti miellyttävä.

Bussilla kotiin ja iltaa varten valmistautumaan. Tällä kertaa mentiin Joonaksen ystävien kanssa juhlimaan (eli kreisibailaamaan). Ilta meni mukavasti rupatellen ja Aliasta pelaillen. Kävimme baarissakin.

Ilmeisesti muut kokivat illan hiukan rankemmaksi, joten aamupalalle jouduimme lähtemään kaksistaan. Söimme taas Kastanienaalleella, tällä kertaa herkulliset vohvelit.

Historiankirjasta keksimme lähellä olevan Yhtenäisyydentalon. Entiseen Hitlerjugend-päämajaan on rakenteilla hienostoklubi SoHo-House Media Club. Tässä rakennuksessa DDR:n SED-puolueen keskuskomitea oli ennen muuttoa nykyiseen ulkoministeriöön. Nyt talo oli remontissa, eikä siitä pressujen alta näkynyt vilaustakaan.

Sitten menimme taas Alexanderplatzille pohtimaan mitä tekisimme jäljellä olevilla Berliini-tunneilla. TV-tornin jono ja hinta olivat yhteensä tornin tarjoaman rajahyödyn oletusarvoa suuremmat. Eli siis liian kallis. Tässä vaiheessa Friedrichschainin pikkukaupat ja erittäin berliinimäinen tunnelma houkuttelivat. Joonas liittyi siellä seuraamme. Kiertelimme ja vaelsimme, söimme ja lähtömaljojen jälkeen hyvästelimme Joonaksen ja lähdimme kohti Hauptbahnhofia.

Hauptbahnhof on valmistunut toukokuussa 2006, ja siis erittäin viihtyisä ja moderni. Latasimme VIP-Loungessa akut (omat ja tietokoneen) ja puksutimme ykkösluokassa kotiin.

Lähdön haikeutta lievensi parin viikon päästä häämöttävä uusi Berliini-pyrähdys.

Joonas Frankfurtissa

Ilkka: Kuten aiemmin lyhyesti mainitsin, Joonas vieraili luonamme Frankfurtissa viime viikonloppuna. Vierailu oli lyhyt (perjantai-iltapäivästä sunnuntai-aamuun), mutta antoisa. Frankfurt on sopivan kokoinen kaupunki: sen ehtii nähdä lyhyessäkin ajassa, mutta tekemistä riittää pitkäksikin aikaa.

Laitan nyt kuvat lähinnä kuva-albumi muodossa. Sieltä niitä voi käydä vilkaisemassa halutessaan. Kommentit on ehkä kivempi kuitenkin saada suoraan blogiin, ettei lukijoiden tarvitse seurata keskustelua monesta eri paikasta.

Näytä koko albumi

Viikonloppu oli aurinkoinen ja miellyttävä. Ajoittain tosin ehkä turhan kuuma, lämpötilasta ei kai ole tällä hetkellä sopivaa valittaa suomalaiselle yleisölle. Jälleen kerran sääennusteet menivät täysin metsään. Uutisten mukaan Saksa on rankkasateiden riivaama, mutta kovin montaa sade-senttimetriä en ole vielä nähnyt. Täällä sataa suhteellisen usein, mutta vähän ja lyhyen aikaa.

Vierailun kohokohta oli kiertoajelu Ebbelwoi Expressillä. Tämä Frankfurtin turistimagneetti on turistikäyttöön muutettu vanha raitiovaunu. Helsingin Sporakoff on etäinen sukulainen. Kuutta euroa vastaan saa minipussin minibretzeleitä, pullon omenaviiniä ja tunnin kiertoajelun. Taustalla soi hilpeät saksalaiset Schlagerit. Olin kokenut tämän junan jo työhaastattelun jälkeisenä päivänä, eikä se toisella kerralla ollut yhtään huonompi kokemus. Päinvastoin, tällä kertaa ajelu oli antoisampi kun olin varustautunut paremmin niin tiesin missä liikutaan ja mitä näkyy. Ikävä kyllä Express liikennöi vain viikonloppuisin ja pyhinä, niin arkena tulevat vieraat jäävät tästä nautinnosta paitsi.

Main Towerin näköalatasanteella käynti oli myös hieno kokemus. Tämä pilvenpiirtäjä on aivan työpaikkani vieressä (oikaisen usein sen kautta töihin mennessäni), mutta näköalatasanteelle en ollut aikaisemmin käynyt. Perusteellisen turvatarkastuksen jälkeen (minulta takavarikoitiin kuohuviinipullo) me noustiin nopeusmittarilla varustetulla hissillä ylös ihailemaan Frankfurtia ylhäältäpäin. Kaupungin pienikoko on kyllä silmiinpistävä. Toki vertailukohtaa ei hirveästi ole, en kovin usein tähystä kaupunkeja satojen metrien korkeudesta.

Ebbelwoi Expressin aikataulujen lisäksi Opernplatzfest oli toinen syy ajoittaa Joonaksen tulo viikonloppuun (ja sitä kautta meidän Berliini-matka arkeen). Muiden strassefestien jälkeen tämä Operajuhla oli selvä pettymys. Se oli pienempi, hinnat korkeampia ja ihmisiä vähemmän. Esimerkiksi juomatarjonta oli painottunut samppanjaan eikä niinkään omenaviiniin. Me syötiin kuitenkin oikein mainiot Flammkuchenit.

Aktiivilomailun lisäksi me istuttiin puistoissa ja joen rannassa. Lauantaina tuli käveltyä yli 17 kilometriä (20998 askelta), eli puistossa lepääminen oli siinä mielessä täysin oikeutettua.

Sunnuntaina me lähdettiin heti aamusta Berliiniin, vaikka tiedettiinkin silloin olevan Iron Man kilpailu Frankfurtissa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavalta etukäteen. Jälkikäteen selvisi että Alexander Stubb osallistui kisaan. En tosin usko että suunnitelmat olisivat oleellisesti muuttuneet vaikka olisimmekin tienneet Stubbin osallistumisesta etukäteen.

Vierailu oli ainakin isäntien näkökulmasta onnistunut. Kiitos Joonas! Odotamme innolla seuraavia vierailijoita, niitä on nyt tämän kuukauden aikana tulossa vielä useampi satsi.

Wiesbaden ja Mainz

Ilkka: Viime lauantaina me käytiin Wiesbadenissa ja Mainzissa päiväretkellä. Tämä kirjoitus on nyt vähän myöhässä—selvästi kannattaisi live-blogata ettei jää kirjoittaminen.

Ensin mentiin Wiesbadeniin. Oikeastaan sen piti olla meidän ainoa kohde. Se on Hessenin poliittinen keskus, kolmensadan tuhannen asukkaan pikku kaupunki. Sinne pääsee näppärästi S-Bahn junilla, eli varmaankin on osa Frankfurtin työssäkäyntialuetta.

Niin kuin kaikkialla, täälläkin oli tori täynnä ihmisiä. Me oltiin taktikoitu, eli lähdetty liikkeelle aikaisin ennen aamiaista, niin nyt voitiin ostaa torilta aamiaistarpeet. Löydettiin mansikoita, nektariineja ja Apfelwein-juustoa. Me syötiin niitä tyytyväisinä puistonpenkillä, kunnes kirkon aamumessu loppui ja ikäihmiset valtasivat meidän istumapaikat. Ei meitä suoranaisesti työnnetty pois penkiltä, mutta ympärillä vellova saksalainen vanhusmassa teki selväksi että nuoripolvi saa siirtyä muualle.

 

Muualle sitten mentiin. Me oltiin kyllä jo ehditty syödäkin suurin osa eväistämme, eli vahinko ei ollut suuri. En oikein enää muista mitä Wiesbadenissa tehtiin. Ihan kiva kaupunki se joka tapauksessa oli. Kävelykatu, kivoja taloja, paljon ihmisiä. Me käytiin siellä tee-kaupassa josta ostettiin irtoteetä ja puuvillasuodatin minulle. Näitä teekauppoja on ilmeisesti jokaisessa Saksan kaupungissa. Hyvin hauskoja pikkukauppoja, sataa erilaista tee-lajiketta ja paljon erilaista tee-tilpehööriä tarjolla. Eikä mitenkään hirveän kallistakaan. Suosittelen Saksassa vieraileville teen ystäville.

Sateen yllättäessä me paettiin sisätiloihin vohvelia syömään:

 

Afgaaniravintolan vohvelit oli todella hyviä!

Siellä pohdittiin seuraavaa askelta, ja päädyttiin siihen tulokseen ettei sateessa kannata lähteä kiipeämään läheisen vuoren huipulle, vaikka siellä olisikin houkutteleva viinitarha ja uima-allas. Kumpikaan ei sateessa ole kovin houkutteleva, eikä näköalatkaan ole sateessa parhaimmillaan. Wiesbadenin varsinainen nähtävyys olisi ollut kylpylät ja kasinot, mutta ne ei kategoriana kiinnostaa kumpaakaan meistä (joka on oikeastaan sääli, Wiesbaden on Euroopan vanhimpia kylpyläkaupunkeja ja ainakin kylpylätarjonta on edelleen ensiluokkaista). Eli päätettiin ex tempore jatkaa Mainziin.

Me oltiin ostettu kahden vyöhykkeen ryhmäpäivälippu julkiseen liikenteeseen, eli Mainziin meno S-Bahnilla oli ilmaista. Tässä kuvassa Wiesbadenin juna-asema:

 

Täällä on selvästi panostettu asemien ulkonäköön.

Mainzista muistan vielä vähemmän, mutta kiva se oli. Tässä on joku patsas asia.

 

Seuraavassa kuvassa taustalla näkyvä katedraali on Mainzin päänähtävyys. Ihan komea pytinki, mutta nämä vanhat kirkot ovat aina vähän kyseenalaisia nähtävyyksinä. Onhan se uskomatonta miten näitä on pystytty rakentamaan ilman moderneja työkaluja, mutta toisaalta näitä ei ole ilmaiseksi tehty. Kuinkakohan moni työläinen kuoli tai kärsi nälkää tämänkin kirkon tekemisen takia? Olen lukemassa “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan” kirjaa, ja väkisin tuli mieleen että näiden mahtipontisten kirkkojen rakentamisessa on vähän samaa hulluutta kun Hitlerin Germania suunnitelmissa.

 

Nämä eriväriset tieviitat oli jännittävä erikoisuus. Meille ei missään vaiheessa selvinnyt onko näillä väreillä joku symboliikka. Sinisiä ja punaisia tieviittoja oli kumpiakin sekä kävely- että autoteillä ja merkit oli saman ikäisen oloisia. Joku merkitys niillä taatusti kuitenkin on.

 

Lopuksi käytiin tässä viihtyisässä ravintolassa syömässä pizza-tyyppistä saksalaisruokaa (lankun päällä ohut leipä jonka päällä juustoa, kanaa ja tomaattia) ja pastaa. Oikein mukava paikka ja hyvää viiniä.

 

Ihan kiva viikonloppu oli, mutta luulen että nämä kaksi kaupunkia jäävät toiseksi Heidelbergiin verrattuna. Frankfurt on toki täysin omassa sarjassaan.

Puistot

Riikka: Jo käydessäni Berliinissä 2006, ymmärsin, että Saksassa ymmärretään puistojen päälle. Berliinin Volksparkeissa oli erittäin miellyttävää istuskella päivää ja iltaa herkkuja ja juomaa nauttien. Frankfurtissakin puistot ovat arvossaan. Koko keskusta-aluetta kiertää melkein yhtenäinen puisto, jota reunustavat puut blokkaavat kaupungin mölyt ja melut. Kaupungin pohjoisosissa on muutama jätti-iso puisto, joissa on upeasti hoidettu nurmikko.

Puistoissa on myös taajaan laitettu vesilammikoita ja suihkulähteitä, jotka ihastuttavat. Puistoissa on paljon lenkkeilijöitä ja usein ihmiset pelaavat jotain.

 

 

Tässä näkyy Mainin varrella olevaa puistoa. Nurmikko ei ole yhtä hyvin hoidettu kuin isoissa puistoissa.

 

 

 

 

Tässä olemme sushi-skumppa -piknikillä Westendissä sijaitsevassa Grüneburgparkissa. Puistoa riitti silmänkantamattomiin.

 

 

 

Tämä oli itse asiassa aivan Goethe Unin vieressä. Puistosta löytyi myös korealainen puutarha.

 

 

 

 

 

Tässä otoksia keskustaa kiertävästä puistosta. Puisto on melko kapea ja erittäin pitkä. 

Puut ovat puistoissa myös upean isoja ja näyttäviä. Melkein jokaiseen tekisi mieli kiivetä!

 

Tämän puiston kupeesta alkaa Frankfurtin pisin katu, Bergerstraße. Kadun varrella on kauppoja, kahviloita ja ravintoloita vierivieressä ja kadun pohjoispäästä löytyy Apfelwein-ravintoloita ja vanhoja taloja. Kadun alkupäässä on herttainen aidattu puutarha, joka on auki vain päivisin ja suljetaan pimeän tullen. Puutarhassa on valtavasti värikkäitä kukkia. Puutarhan nurkkaan on kyltein rajattu alue, joka on tarkoitettu vanhuksille. Kylteissä luvataan, että nurkka on rauhaisa paikka. Käydessämme puutarhassa nurkassa aikaansa vietti shakkia yksikseen pelaava herrasmies ja muutama vanha rouva. Hauskaa, että heille on varattu oma nurkka, vaikka keski-ikä puutarhan nurkassa ei varmastikaan ollut muuta puutarha-aluetta korkeampi. Samaisen puutarhan sisältä löytyy myös kiinalainen puutarha. Puroja, joita ylittää pienet sillat, lammikoita, joissa ui kaloja sekä kiinalaishenkisiä rakennuksia.

 

 

 

 

No nämä kuvat eivät anna kovin hyvää ajatusta puutarhan tunnelmasta, sillä puutarha oli oikein hieno!

 

Yritimme kävellä koko Bergerstraßen päästä päähän, mutta katu ei tuntunut loppuvan koskaan ja helle verotti voimat. Olimme kävelleet jo Bornheimin kaupungin osaan ja joutuneet ulos kartalta ja niinpä päätimme lähteä läheiseen Günthersburgparkiin. Alue vaikutti lapsiperheiden keskittymältä ja ajatuksemme sai vahvistuksen kun saavuimme puistoon. Puisto oli täynnä sunnuntai-iltapäivää viettäviä lapsiperheitä.  Perheet olivat kokoontuneet yhteisille piknikeille ja lapset pelailivat sivistyneesti palloa.

  

 

 

Vasemmalla näkyy grillikatos, joka oli aivan tupaten täynnä.

Viereisessä kuvassa on lapsille tarkoitettu suihkulähdealue. Suihkulähteen pohjalla ei ole vettä, mutta vesi ruiskuaa keskellä ja reunoilla olevista patsaista. Keskipatsaan sisällä oli vielä vesiliukumäki. Kyllä harmitti, ettei ole lapsi!

 

Vielä täytyy muutama puisto testata tai ainakin viettää enemmän aikaa näissä puistoissa. Puistossa on ihmisen hyvä olla!