Call-a-Bike

Kävin tosiaan sunnuntaina pyöräilemässä.

Käytin DB:n Call-a-Bike palvelua. Systeemi tuntui aika toimivalta. Katsoin internetistä missä on lähin vapaa pyörä ja suunnistin sinne suuntaan. Pyörän piti löytyä puolen korttelin päästä, lähimmästä isosta risteyksestä. Siinä ei kuitenkaan pyörää näkynyt, mutta minuutin harhailtuani huomasin pyörän seuraavassa risteyksessä. Voi olla että minun netistä katsomani pyörä oli jo otettu, olin katsonut niitä puolituntia ennen lähtöä. Pyöriä saisi toki etsittyä myös kännykällä, eli ajantasaista tietoa saa myös kadulla.

Olin etukäteen jo rekisteröitynyt palveluun, eli periaatteessa pyörän vuokraaminen onnistuisi soittamalla pyörässä lukevaan puhelinnumeroon josta saa aktivointikoodin, joka sitten syötetään pyörän lukitusjärjestelmään. Pari kertaa soitettuani totesin että en osaa navigoida saksan-kielistä puhelinpuuta alkuunkaan. Ymmärsin että pitää painaa 1 jos jotain tai 0 jos jotain muuta, mutta kun muutaman kerran satunnaisia numeroita painettuani pyörä oli edelleen lukossa, alistuin ja soitin asiakaspalvelunumeroon. Se toimikin näppärästi. Ystävällinen ja hyvää englantia puhuva virkailija antoi minulle pyörän avauskoodin ja sain pyörän liikkeelle.

Pyörä oli varsin hyvän tuntuinen, vaikkakin aika painava. Esitteen mukaan 23,4 kg. Minulla ei ole mitään varsinaista käsitystä pyörien keskipainosta, mutta ilmeisesti 15 kg on lähempänä normaalia. Painon huomasi etenkin mäissä ja hiekkateillä. Tavallisissa kaupunkioloissa siitä ei varsinaisesti ole harmia. Takana olevaan istuimen näköiseen asiaan sai repun kiinnitettyä näppärästi pyörässä olevilla kuminauhoilla. Kätevää.

Alla kartta reitistä.

Punainen viiva on kulkemani reitti ja vihreä Grün Gürtel, vihreä rinki, jota pyrin seuraamaan. Karttaa voi zoomata vasemmassa reunassa olevan plussan ja miinuksen avulla ja sitä voi siirellä hiirellä. Punaiset pallukat edustavat ottamiani valokuvia. Niitä voi tarkastella klikkaamalla (kuvat löytyvät myös suoraan tästä Picasa-albumista).

Aloitin kotoa Sachsenhausenista ja kuljin aluksi Main -joen vartta länteen. Tarkoitus oli kulkea Mainia pitkin Nidda -joelle saakka, josta seuraisin Grün Gürtelin reittiä Frankfurt pohjoispuolelta kiertäen takaisin joelle. Kartasta, merkitystä reitistä ja GPS:tä huolimatta luonnollisesti eksyin.

Alkumatkan piti olla todella helppo: piti vain seurata jokea. Onnistuin kuitenkin eksymään. Käännyin Mainilta 90 astetta vasemmalle jostain syystä (tie 40 kohdalla). Tajusin virheeni jossain vaiheessa, mutta löysin Grün Gürtelin tieviitat ja luulin nyt kulkevani reittiä vastapäivään. Se sopi minulle hyvin. Yllätyksekseni saavuin kuitenkin Höchstin edustalle, Niddan ja Mainin risteykseen. Eli olin taas alkuperäisellä reitillä. Ylitin Mainin lossilla (maksoi euron) Höchstiin. Oikein kivan näköinen paikka. Sieltä jatkoin Niddaa pitkin pohjoiseen ja itään, kunnes Rödelheimin kohdalla eksyin ja tein vahingosssa U-käännöksen. Huomasin asian vasta kuin olin taas Höchstissä. Päätin että en lähde enää takaisin, vaan suuntasin Grün Grüdeliä vastapäivään. Eli uudestaan lossilla. Tai ehkä se ei ollut lossi vaan tavallinen yhteysalus. Paatti kääntyi, eikä tuntunut olevan minkään sortin vaijereiden varassa.

Loppumatkalla en enään varsinaisesti eksynyt. Kerran käännyin vähän turhan aikaisin, mutta tajusin sen suhteellisen nopeasti ja selvitin kartasta miten pääsen takaisin reitille. Eli olin sentään kartalla kokoajan, vaikken ehkä oikean viivan päällä.

Tässä vielä linkit Nokian Sports Tracker karttoihin (osa 1 ja osa 2). Niistä näkee nopeus, korkeus ja muita tarpeettomia tietoja. Reitti on jaettu kahteen osaan, kun kännykästä loppui virta kesken ja Sports Tracker sen takia sammui. Jostain syystä Sports Tracker ei osaa yhdistää reittejä eikä .gpx –tiedoston siirtäminenkään oikein toiminut. Ylipäätään Sports Trackerin nettipalvelu tuntuu jotenkin kököltä. Ei tosin tuo GPS Visualizerkaan mikään helppo ollut, mutta sillä sentään sai yhden kartan jossa on reitti ja valokuvat samassa kasassa.

Oikein mukava reitti. Periaatteessa opasteet olivat hyviä (syytän eksymisestä omaa suuntavaistoani) ja reitti hyvin suunniteltu. Autoteitä ei tarvinnut ylittää kuin ihan muutaman kerran, niistäkin varmaan suurin osa eksymisten takia. Suuri osa matkasta oli hyvää asfalttitietä, mutta Frankfurtin eteläpuolella metsässä oli hiekkatietä. Karttaan oli merkitty tien päällysteet erikseen, niin rullaluistelijakin voisi valita sopivan reitin.

Matkanvarrella näkyi paljon muitakin ulkoilijoita. Lähinnä vanhuksia ja lapsiperheitä. Yksi perhe harrasti jousiammuntaa nurmikentällä ja toinen ampui ritsalla joutsenta (tai ainakin järveä jossa uiskenteli yksi joutsen, ehkä ne ei oikeasti tähdännyt siihen). Siirtolapuutarhamökkejä näkyi paljon. Välillä tuli puusaunan tuoksu sieraimiin, ehkä niihin liittyen. Tosin varmaan oikeasti takasta eikä saunasta.

Pyörän palautus onnistui samalla tavalla kuin lainaaminenkin: soitto asiakaspalveluun, ilmoitin niille pyörässä näkyvän lukituskoodin ja pyörän sijainnin. Vuorokauden vuokra oli 9 euroa. Varsinaisesti nämä DB:n Call-a-Biket on tarkoitettu kai työmatkaliikenteeseen tai muihin lyhyisiin siirtymiin. Perushinnoittelu on 8 senttiä minuutti. Eli kymmenen minuutin matka maksaisi 80 senttiä—huomattavasti vähemmän kuin halvin joukkoliikennelippu.

Kokonaisuutena oikein positiivinen kokemus. Verrattuna Porvoon ja Helsingin city-pyöriin tämä oli todella käyttökelpoinen. Mielellään sitä maksaakin jotain siitä hyvästä että pyörä toimii ja on mukava ajaa. Internet-palvelu joka paikallistaa pyörät on myös hyvä, Helsingissähän ei koskaan ole takeita pyörän löytymisestä niin niihin ei voi varsinaisesti luottaa.

Pyöräilemään sunnuntaina

Tavoitteena on lähteä kiertämään Frankfurttia sunnuntaina pyörällä. Kaupungin ympärillä on “vihreä vyöhyke”, GrünGürtel, jossa on käsittääkseni hyvä pyörätie opasteineen. Se olisi ilmeisesti yhteensä 62 kilometria pitkä reitti, mutta voi olla että suoritan jonkun hiukan lyhennetyn version. Tai pyöräilen vaan joen vartta edestakaisin. Samalla pääsen kokeilemaan Deutsche Bahnin Call-a-Bike järjestelmää. DBn pyöriä näkyy paljon liikenteessä, mutta en ole vielä kertaakaan niitä kokeillut. Ulkoisen tarkastelun perusteella ne vaikuttavat huomattavasti Helsingin ja Porvoon kaupunkipyöriä paremmilta.

Tämä blogi-merkintä on osa minun uskottavan sitouttamisen strategiaa. Samasta syystä maksoin jo 5 euroa Deutsche Bahnin Call-a-Bike jäsenyydestä, vaikka sen voisi yhtä hyvin tehdä lähtiessä. Tunnen tulevaisuuden-Ilkan sen verran hyvin, että tiedän ettei hän lähtökohtaisesti liikahda minnekään sunnuntai-Hesarinsa ääreltä. Sitoutumalla reippailuun etukäteen maksamalla siitä ja mainostamalla sitä julkisesti todennäköisyys että lähden oikeasti liikkeelle kasvaa oleellisesti. Tämä on optimaalinen ratkaisu epärationaalisiin yliajan preferensseihin. Olen nyt vakuuttunut siitä että reippailu sunnuntaina olisi hyvä idea ja olen varma että reippailun jälkeen olisin siihen tyytyväinen, mutta silti olen aika varma että juuri ennen kuin pitäisi lähteä, pitäisin sitä jostain syystä toteuttamiskelvottomana ideana. Siinä ei ole mitään järkeä. Paras tapa varmistaa että teen järkevän päätöksen on sitouttaa itseni siihen päätökseen etukäteen. Nyt on viisi euroa ja maine viivalla.

Pontresina – Tirano – St. Moritz – Chur – Zürich - Frankfurt

Pontresinan hostelli oli varsin mukava. Hostellin hintaan kuului kolmen ruokalajin illallinen, jonka keittiö oli pitänyt minulle lämpimänä vaikka tulinkin paikalle reilun tunnin varsinaisen ruoka-ajan jälkeen. Huomaavasta. Ruoka oli kelvollista. Alkusalaatti koostui pelkästään maissista. Pääruuaksi oli makkara, ylikeitettyä spagettia ja epämääräistä, hiukan nötköttiin viittaavaa, kastiketta. Varmaan joku paikallisherkku. Jälkiruuaksi oli herkullista vaniljakiisseliä tai jotain vastaavaa. Kuten sanottu, kokonaisuudessaan kelvollista. Nälkä lähti.

Ladattuani hiukan akkuja (omiani ja kännykän), lähdin tutustumaan Pontresinan yölliseen tarjontaan. Ajatuksena oli käydä jossain mukavan oloisessa baarissa aistimassa hiukan tunnelmaa. Käveltyäni puolitoista tuntia totesin ettei siinä kylässä taida olla mitään muuta kuin hotelleja ja hienoja ravintoloita. Nekin useimmiten hotellin yhteydessä. Olen varmaan jotenkin rajoittunut, mutta hotellin baari tuntuu jotenkin tosi masentavalta paikalta periaatteellisella tasolla, vaikka kuinka näyttäisi viihtyisältä. En sitten käynyt missään, mutta tulipahan käveltyä. Pontresinassa oli myös minulle täysin uusi tietyyppi: kaksisuuntainen yksisuuntainen katu. Kummassakin päässä oli liikennnevalot, jotka vaihtuivat aina muutaman minuutin välein kun kadun kulkusuunta vaihtui. Tämä oli selvästi pysyväksi tarkoitettu ratkaisu, ei mikään tietyö aiheuttama väliaikaisratkaisu. Todella tehottoman ja vaarallisen oloinen asia, en ihmettele yhtään ettei sellaisia ole enempää.

Keksin että herään aamulla katsomaan auringonnousua, kun se olisi näppärästi kymmenen minuuttia ennen hostellin aamiaisbuffetin alkua. Ei siitä auringonnousun katselemisesta mitään tullut. Pontrsesina on korkeiden vuorien ympäröimä ja taivas oli pilvinen. Ilman kompassia ei voinut edes tietää mihin suuntaan pitäisi katsoa, saati sitten että siellä olisi jotain näkynyt. Tässä aiheesta täysin hyödytön kuva:

[kuva harmaasta taivaasta]

Sain noudettua junalipun kylkiäisenä tulleen opaskirjan ja lähdin 7:55 junalla porskuttamaan kohti Tiranoa. Vaikka maisemat olivat suureksi osaksi jo tuttuja eiliseltä, oli oppaan kanssa kiva tutustua niihin tarkemmin. Alp Grümin jälkeen maisemat olivat jo ihan uusiakin. Tässä otos:

[maisemakuva Tiranon lähistöltä]

Palmuja Tiranossa ei näkynyt (kuten The Independentin matkaraportti väitti), saati sitten Välimerta (kuten Hesari mainosti), mutta on siinä selvästi eroa onko kahden tuhannen metrini korkeudessa vuoren huipulla vai 400 metrin korkeudessa laaksossa. Tiranossa on viiniviljelmiä, sellaisia ei Sveitsin puolella olisi voinut kuvitella näkevänsä.

Tiranossa syödyn paninin jälkeen lähdin pitkälle kotimatkalla. Ensin takasin St. Moritziin. Samaan vaunuun osui englantilainen ja italialainen pariskunta. Siinä konkretisoitui suomalaisuuden hyvä puoli. Italialainen bongasi heti että englantilaiset puhuvat englantia, eikä se pariskunta sen jälkeen saanut hetken rauhaa. Voi toki olla että he halusivatkin olla seurallisia, mutta englantilaisina heillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun puhuu englantia, kaiken maailman sedät jotka haluavat brassailla loistavalla englanninkielentaidollaan tulevat juttelemaan.

St. Moritzissa kävin taas tutun järven rantaan istuskelemaan, tällä kertaa jäätelön kanssa. Sitten taas junaan, kohti Churia. Tällä kertaa opaskirjan avulla bongasin silmukkatunnelit ja viaductit matkanvarrelta. Menomatkalla niistä meni minulta suuri osa ohi, ei niitä oikein huomaa ilman opasta. Tunneleissa ei oikein hahmota kääntyykö vai ei ja viaductin päältä voi ajaa mitään huomaamatta. Vaikka se kuinka olisi hieno ja korkea kivisilta, ei se käyttäjän näkökulmasta tunnu sen kummemmalta kuin mikä tahansa muu silta.

Churista jatkoin Zürichiin, josta taas Frankfurttiin. Perillä pitäisi olla 23:15, vajaat kaksitoista tuntia Tiranosta lähdön jälkeen. Vielä on puolikas Economisti ja kaksi kirjaa jäljellä. Olin ladannut koneenkin varmuuden vuoksi täyteen Jeeves ja Woosteria ja muuta digi-viihdykettä, mutta ei niitä varmaan ehdi katsomaan. Aika menee yllättävän nopeasti. Oikein onnistunut matka!

Kuvat tulee aikaisintaan huomenna.

Alppimatka: Bernina Diavolezza – Morteratsch – Alp Grüm - Pontresina

Bernina Diavolezzassa vaihdoin junan gondoliin. Vuori näytti pilviseltä maasta katsottuna, mutta en minä tänne saakka tullut jäädäkseni vuoren juurelle surkuttelemaan. Eli rahat tiskiin ja gondolilla ylös. Ylhäällä pilviä oli hiukan vähemmän, mutta ei täältä kyllä tänään mitään maisemia katsella.

Söin toivon mukaan elämäni kalleimman annoksen paistettua munaa ja pekonia. Oli siinä vähän paistettua perunaakin ohessa, mutta ylihintainen kyllä laatuunsa nähden. Toisaalta, laskettelukeskuksen rinneravintoloissa on aina kallista. Ei se tietenkään vuodenajasta riipu. Käppäilin kymmenisen minuuttia alaspäin ja pääsin suhteellisen pilvettömään kohtaan. Ilmeisesti pilvet ovat vain vuorien ympärillä, ei niiden välissä.

[panoramakuva Diavolezzalta]

Diavolezzan jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa Alp Grümiin, mutta haluamani juna ei pysähtynytkään. Ilmeisesti täällä pitäisi painaa jotain pysäytysnappia. Pitkällinen etsintä ei paljastanut mitään nappeja sillä asemalla, mutta onneksi seuraava juna pysähtyi oma-aloitteisesti. Se oli tietysti eri suuntaan menevä juna, mutta se sopi hyvin. Aikatauluni ei ollut niin kireä etteikö olisi varaa reissata edestakaisin. Morteratschissa pysähdyin ottamaan pari valokuvaa ja odottamaan Alp Grümiin menevää junaa.

[panoramakuva Morteratschista]

Tältä asemalta löytyi pysäytysnappi. Nyt suuntana siis Alp Grüm. Juna-ongelmien takia pysähdys siellä lyheni suunnitellusta reilusta kahdesta tunnista viiteen varttiin.

Matkanvarrella Lago Biancon vaalean vihreä vesi ihmetyttää. Vesi on melkein maitomaisen sameata. Täytyy selvittää mikä mineraali siellä lilluu:

[kuva Lago Biancosta (otettu sunnuntaina)]

Alp Grüm on hienolla paikalla. Vaikka nyt on ikävästi pilvistä, näköala on silti komea:

[kuva Alp Grümista]

Ihan hyvä että pysähdys täällä lyheni, ei täällä kahta tuntia tarvitse. Mukavassa kahvilassa on hyvä juoda teekupponen, mutta ei siihen montaa tuntia mene tekemälläkään. Ei niin että tässä ehtisi tylsää tulla. Minulla on matkaluettavaa jäljellä enemmän kun tarpeeksi. Ilmeisesti kaksi Economistia ja kaksi kirjaa on aivan liian paljon. Olen ehtinyt vasta vähän aloitella sitä ensimmäistä Economistia.

Kahden teekupin ja pikaisen kännykän latauksen jälkeen nousin viimeiseen pohjoiseen vievään junaan. Määränpäänä Pontresina, jossa hostellin sänky odottaa. Pontresina on vanha resortti-kaupunki, josta pitäisi löytyä kattavat palvelut. Tarkoitus on jatkaa matkaa huomenna jo 7:55 junalla Tiranoon, Italiaan, jossa pitäisi olla melkein välimerellinen ilmasto, palmuja ja kaikkea. Saa nähdä kuinka kylmä siellä oikeasti on. Tähän saakka olen ollut hyvin tyytyväinen että otin fleece-takin mukaan.

Alppimatka: Chur-St. Moritz-Bernina Diavolezza

Sain tyydyttävän suunnitelman tehtyä. Tänään käyn Bernina Deiavolezza –vuoren huipulla ja jossain muualla katsomassa jäävuorta. Vasta huomenna menen Tiranoon saakka. Huomenna en sitten paljon muuta ehdikään tehdä kun istua junassa, tänään on enemmän aktiivilomailua. Huomenna ei tarvitse niitä maisemiakaan niin stressata, kun näen ne suurimmaksi osaksi jo tänään. Se sopii hyvin. Minulla on kirjoja ja Economisteja mukana viihdykkeeksi jos maisemiin kyllästyy, ja laiska lomailu oli tavoitteena joka tapauksessa.

Nyt ensimmäinen pysähdys on St. Moritz, josta ostan junalipun loppumatkaksi ja jatkan sitten etelään.

Lipun mukana pitäisi saada matkaopas kaupanpäälle, mutta St. Moritzista englanninkieliset versiot olivat loppu. Saksankielistä en huolinut. Sain kuitenkin kupongin jolla voin lunastaa oppaan toisesta kaupungista jos jossain muualla tarjonta on parempaa. Ei sillä oppaalla oikeasti niin väliä, minulla on ihan kattavat tekstit tulostettuna netistä. Lähinnä se on muistoksi kiva, niin ei se haittaa jos sen saa myöhemmin.

St. Moritzista ostin myös oluen, jota nautiskelin järven äärellä. Siinä oli hyvä olla: istua nurmikolla auringon paisteessa kirkasvetisen järven äärellä, ihailla ympärillä olevia vuoria ja nautiskella sveitsiläistä olutta.

[panoramakuva St. Moritzin järveltä]

Ei mitenkään arvaisi, mutta ilmeisesti tämä on oikeasti tekojärvi. Ainakin se näyttäisi pysyvän kasassa tämän padon ansiosta:

[kuva padosta]

Oikein mukavat 15 minuuttia. Sitten tulikin jo lähtö. Suuntana Bernina Diavolezza.

Alppimatkan alku: Frankfurt-Basel-Chur

Frankfurt-Basel

Lähtö Frankfurtin Sudbahnhofilta kello 4:02. Siihen aikaan kotini ympäristössä oli useimmat baarit auki ja kaduilla paljon ihmisiä, mutta juna-asemalla ei ollut ruuhkaa. Ilmeisesti tämä minun junani oli yön ainoa. Kaksi muuta matkustajaa nousi samaan junaan. Rahtijunia sen sijaan meni ohi peräti kolme odotellessani omaa IC-junaani. Ilmeisesti rahtiliikenne pyritään hoitamaan täällä yö-aikaan.

Matkanvarrella junaan nousi lisää ihmisiä, minunkin vaunussa oli lopuksi neljä muuta matkustajaa. Ei se paikkavaraus siltikään ihan välttämättömältä vaikuttanut, mutta kun se maksaa vain kaksi euroa niin kyllä sen maksaa. En halua heräillä yöllä siihen että minua hätistellään jonkun muun varatulta paikalta. Saksalaiselle IC-junalle plussaa hyvistä pään sivutuista joihin sai oikeasti nojattua nukkuessa. Miinusta äänekkäästä menosta.

Baselin saavuin aamulla, viittä vaille kahdeksan. Jatkoyhteys Churiin oli vasta 8:33, niin oli hyvin aikaa katsella kaupunkia. Tai ainakin astua juna-aseman ulkopuolelle. Alla siitä kuva-todiste:

[panoramakuva Baselin aseman edustalta]

Ostin juna-asemalta kroisantin, banaaneja ja apfel-schorleeta aamiaiseksi. Maksoin luottokortilla, ja odotellessaan että maksutapahtuma hyväksytään, minua palvellut myyjä siirtyi sujuvasti viereiselle kassalle palvelemaan seuraavaa asiakasta. En ole ennen nähnyt että myyjä käyttää kahta kassaa. Ilmeisesti Sveitsissä osataan tehostaa vielä tehokkaammin kun Saksassa.

Basel-Chur

Baselista matka jatkui kaksikerroksisen IC-junan yläkerrassa. Oikein miellyttävä juna, toisesta kerroksesta näkee hyvin ympäristöä ja meno on hyvin tasaista ja hiljaista. Tällä hetkellä on sumuista ja pilvistä, mutta ehkä pilvet eivät yllä alpeille saakka.

Blogi-kirjoittelun jälkeen siirryn matkasuunnitelmien viimeistelyyn. Olin tulostanut mukaan ison pinon juna-aikatauluja, matkakertomuksia ja karttoja, mutta lopullista päätöstä omasta aikataulusta en ole vielä tehnyt. Nyt on kaksi tuntia aikaa tehdä se.

Junailemaan Alpeille!

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Blokikirja

Yritin kirjoittaa lokikirjaa, mutta totesin sen käyttöliittymän auttamattoman vanhentuneeksi. Minun käsi ei taivu kynällä kirjoittamiseen. Kirjoitus on hidasta ja tuskaista, jolloin ei oikein jaksa kirjoittaa mitään kovin kummoista. Lisäksi ei ole korjausmahdollisuutta, joka on minulle hyvin tärkeä. Kirjoitan usein kokonaisia lauseita, joita sitten nopeasti pyyhin pois. Eli kirjoitan nyt blokikirjaa sen sijaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, lauantaina mentiin Skrubbööseen, jossa pidettiin myrskyä sunnuntai. Maanantaina jatkettiin itään Högskäriin. Matkanvarrella otettiin Lauttasaaresta diesel- ja vesitäydennystä. Etenkin vesi oli tarpeen, tankissa ei veden pinta enää oikein näkynyt. Olo muuttui paljon rennommaksi kun tiesi että ainakaan vesi ei lopu kesken.

Högskärissä ei ollut ketään muita. Skrubbö-Linlandentissäkin oli maanantainvastaisena yönä vain kaksi venettä meidän lisäksi. Ilmeisesti pahin lomasesonki on jo ohi, vaikka säät ovat vielä tyydyttävät. Vesi on paikasta riippuen 15-19 astetta, ilma parikymmentä astetta. Aurinkoa on ollut joka päivä ainakin hetken, mutta kyllä sadettakin on riittänyt.

Elien tultiin Porvooseen hakemaan Pia kyytiin. Kuudentoista euron satamamaksua vastaan me päästiin suihkuun ja saatiin akutkin ladattua. Ensimmäistä kertaa matkan aikana jääkaappi pysyikin kylmänä koko yön. Epäilen että moottori ei lataa akkuja kunnolla. Mittari näyttää vajaan kymmenen ampeerin virtaa moottorin käydessä. Latauksen pitäisi mielestäni olla ennemmin 40 ampeeria. Tällä kymmenen ampeerin tehollahan moottoria pitäisi käyttää kaksikymmentä tuntia jotta kaksi 110 Ah akkua täyttyy.

Piaa odotellessa Antti keksi tyhjentää ja pestä pilssi. Se puhdistuikin oikein kivasti, mutta samassa yhteydessä saatiin keittiön lavuaari tukittua. Tukos saatiin poistettua näppärästi irrottamalla muutama putki ja puhaltamalla tukos pois. Syypääksi osoittautui pieni vaalea pallo, jotain epämääräistä sukua mozzarella-juustolle tai sienelle. Meillä ei ole mitään käsitystä mistä se tuli, ainakaan lavuaarista se ei olisi mahtunut läpi. Nyt se on kuitenkin turvallisesti roskiksessa.

Pia tuli veneeseen kymmenen aikaan ja me lähdettiin syömään päivällistä. Tähän aikaan yöstä Porvoon ruokatarjonta oli supistunut huomattavasti. Vaihtoehtoina oli lähinnä snägäristä kebab tai Seurahovista kuudentoista euron joku. Me päädyttiin snägäriin. Lopuksi käytiin yllättävän viihtyisässä paikallisessa olutravintolassa, ennen kuin siirryttiin veneeseen nukkumaan.

Aamulla Antti ja Pia nukkuivat pitkään, kun taas me lähdettiin Riikan kanssa torikahveille ja kiertelemään kaupungilla. Mukaan tarttui ongenkoho, josta on tarkoitus askarella veneen avaimeen kelluva avaimenperä. Riikka totesi Porvoon Paahdon latten erinomaiseksi. Samasta paikasta saa erinomaisia siidereitä. Suosittelen Porvoon matkaajille. Porvoosta löytyi myös kaupunkipyöriä, joita me kokeiltiin lyhyesti. Neljän kappaleen otannan perusteella puolet on rikki, mutta ehjiä löytyi kuitenkin tarpeeksi meidän käyttöön. Ihan hauska idea, mutta ehkä halvat vuokrapyörät olisivat kuitenkin käyttövarmempi ratkaisu.

Kun Antti ja Pia heräsivät me lähdettiin yhdessä syömään brunssia/lounasta joen rantaan. Riikan Fish and Chips oli hyvä, muiden paninit aika keskinkertaisia. Antti osti matkaevääksi torilta mansikoita, jotka olivat oikein herkullisia. Parempia kun saksalaiset.

Nyt ollaan matkalla Skallerhamniin. Aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä. Antilla shortsit, Riikalla villapaita ja huivi. Me liplutellaan pelkän genuan voimin kolmea solmua myötätuulessa. Muut eivät kuitenkaan suostuneet veneen perään uimaan, vaikka yritin vakuutella veden olevan mukavan lämmintä.

Lopuksi vielä muutamia kuvia:

Josie on muuttunut rauhalliseksi laivakoiraksi. Maihin se ryntää kyllä innoissaan, mutta kun ei ole ollut kovaa tai vastaista tuulta, niin se ei ole lainkaan vinkunut tai valittanut veneessä.

 

Porvoon makasiinit ja kirkko taustalla.

 

Ilkka veneen perässä uiskentelemassa köyden päässä.

 

Antti ottaa rennosti ohjatessa.

Ilkka kirjoittaa blokikirjaa.

 

Ilkka syöttää auringossa makaavalle Riikalla capirinhaa pipetillä. Systeemi ei ollut järin tehokas.

Pia lepää. Ilmeisesti kesäloma on ollut rankka.

Suomeen!

Olen nyt Frankfurtin lentokentällä odottamassa lähtöä Suomeen. Olen nyt lomalla puolitoista viikkoa. Blogi tulee varmaankin olemaan suhteellisen hiljainen lähiaikoina, joka on tietysti ihan loogista kun tämän nimikin on Ilkka Frankfurtissa. Nyt kun Ilkka ei ole Frankfurtissa, ei aiheeseen liittyvää sanottavaa varmaankaan ole kovin paljoa.

Vielä kuva terminaalit yhdistävän junan asemasta. Kyltissä lukee selvästi että matka terminaali 1 maksaa 130 ruotsin kruunua. Oikeasti tietysti kyltti kertoo kuinka monta sekuntia on seuraavan junan lähtöön. Lyhenne on tosin outo, SEK on tosiaan ruotsin kruunun lyhenne. Täällä on kuitenkin jostain syystä päätetty että kolmikirjaiminen “SEK” on sekunnille luonteva lyhenne. Kuitenkin virallinen SI-lyhenne on “s“. Pienellä kirjoitettuna “sek.” on myös käypä suomeksi, mutta isoilla kirjaimilla on jo sekaannuksen vaara. Saksasta en tiedä.

Mosel

Pari viikkoa sitten me vanhempani tulivat käymään täällä viikonlopuksi. Toinen oli läpikulkumatkalla Suomesta Intiaan, toinen taas Intiasta Suomeen. Täällä oli näppärä hengähtää välissä. Perjantai me kierreltiin Frankfurtissa, mutta lauantaiksi me oltiin suunniteltu päivämatka Mosel-jokilaaksoon viinitiloja ihmettelemään. Sinne meno oli minua ja Riikkaa houkutellut jo jonkun aikaa. Tämä oli täydellinen tilaisuus toteuttaa matka, koska Moselissa on autosta iloa ja näin me saatiin sekä vuokra-auto että kuljettaja näppärästi käyttöön!

Saksassa on monta viinialuetta, joista kuitenkin Mosel on kansainvälisesti arvostetuin ja tunnetuin. Moselissa valmistetaan lähes pelkästään valkoviinejä, joista etenkin Riesling on suosittu. Alueen maaperä on sopivan hiekkaista että se varastoi lämpöä päivisin ja hohkaa sitä öisin. Laakso on myös paikoin hyvin jyrkkä, ilmeisesti missään muualla ei viljellä viiniä yhtä jyrkässä rinteessä. Rinteessä maahan osuu enemmän aurinkoa, joka on yksi tekijä Moselin viinin erinomaisuuden taustalla.

Siinä tiivistetysti se viini-tietous jota imin wikipediasta matkanvarrella ja yhä pysty muistamaan.

Matkan varrella käytiin myös linnassa. Se oli oikein vaikuttava, mutta en sen nimeä nyt muista.

Moselissa me lähinnä ajettiin joen vartta pitkin. Autotie menee ihan rannassa, niin poikkeuksellisesti autostakin näkee hyvin. Se olisi myös hyvää seutua pyöräilyyn. Pari viikonloppua vuodessa autotiet suljetaan autoilta, jolloin Mosel on varmasti pyöräilijän ja rullaluistelijan paratiisi, mutta tienvarressakin oli ihan mukavan näköisesti tilaa pyörille. Sellainen matkustelu on toki vähän hitaampaa, meidän aikataululla se ei olisi mitenkään ollut mahdollista.

Maisemien ihailun lisäksi me tutustuttiin muutamaan paikallisiin Weinstubeihin, joissa sai maistella paikallisia viinejä. Se oli oikein mukavaa. Maistiaiset olivat tietysti ilmaisia, mutta viini oli sen verran edullista ja hyvää että sitä osti muutaman pullon mukaan ilolla, eikä pelkästään velvollisuuden tunnosta. Palvelu oli mukavaa, vaikkakin ensimmäisessä ehkä hiukan säälittävää. Miehestä näki päällepäin että hän juo viiniä työkseen, eikä jostain syystä kehdannut tarjota meille kun talon halvimpia viinejä. Oltaisiin me varmasti maksettu kahdeksankin euroa pullolta, mutta jostain syystä meille tarjottiin vaan yhtä neljän euron pulloa. Toisessa oli toiminta selvästi bisnes-henkisempää, maisteltavia viinejä oli paljon ja ne olivat toinen toistaan kalliimpia. Olivat kyllä myös hyviä. Me oltiin etukäteen luettu matkakertomus jossa viikon pyöräilyreissussa keskipäivämatkaksi jäi kymmenen kilometriä. Hidas matkanteko selittyi näiden Weinstubejen tiheydellä ja houkuttelevuudella. Ymmärrän heidän ratkaisua hyvin, näissä saisi kyllä varmasti kulutettua kivasti enemmänkin aikaa.

Ikävä kyllä suurin osa kuvista on Intiassa, mutta ehkä saan nekin siirtyvät jossain vaiheessa nettiin. Näistä muutamasta kuvasta saa kuitenkin varmasti vähän aistittua tunnelmaa.

Näytä koko albumi

Muokattu 4.8.2009 20:32:

Lisää kuvia on täällä.

ICE junat, lippujen hinnoittelu ja ykkösluokka

Ilkka: Joonas oli etukäteen hehkuttanut että ICE junat tulevat olemaan hänen Saksan matkansa ehdoton kohokohta. Itselläni ei niiden suhteen ihan niin kovia odotuksia ollut, mutta odotin niitä kyllä ihan  mielenkiinnolla. Junamatkustus on hyvin mieluisa matkustusmuoto, riittävän nopea mutta kuitenkin leppoisa. Ei ollenkaan ikäviä turvatarkastuksia tai matkoja lentokentälle, jne. Kuvassa Joonas nousee tyytyväisenä (väärään) ICE junaan.

Saksassa junalippujen hinnoittelu on joustavampaa kuin VR:n hinnoittelu, muttei kuitenkaan yhtä villiä kuin lentoyhtiöillä. Junissa on ykkös- ja kakkosluokka, joihin molempiin myydään normaalihintaisten lippujen lisäksi rajoitettu määrä kahta eri hintaista alennuslippua joissa ei ole vaihto- ja palautusoikeutta. Eli yhteensä samaan junaan myydään kuutta eri hintaista lippua. Halvimmat myydään tietysti usein loppuun, jolloin hinta käytännössä joustaa kysynnän mukaan. Jos varaa sopivasti etukäteen, mihin vaan junaan saa halvan lipun; vastaavasti, jos on matkustusajankohdan suhteen täysin joustava, halpa lippu on helppo löytää. Tämä järjestelmä on jo tällaisenaan tietysti monimutkainen VR:n hinnoitteluun, mutta lisäksi on tietysti kanta-asiakastarjouksia. Deutsche Bahn myy kolmea eri kanta-asiakaskorttia, jotka antavat 25%, 50% ja 100% alennuksen normaalihintaisista lipuista. Näitäkin kortteja on toki sekä ykkös- että kakkosluokan versiota, sekä käsittääkseni joku “Comfort” versio, jolla pääsee myös Loungeen. Paikkavarauksesta joutuu maksamaan erikseen kahden euron välitysmaksun. Kun kaikki nämä eri variaatiot (1. vai 2. luokka, alennuslippu vai normaalihintainen, kanta-asiakaskortti ja paikkavaraus) ottaa huomioon, samalle etapille myydään varmaan kymmeniä eri hintaisia lippuja. Niistä voi jokainen valita mieluisansa. Lisäksi myydään viikonlopuiksi ryhmälippuja (joita me ollaan käytetty aikaisemmin esim. Wiesbaden ja Heidelberg matkoilla), mutta ne eivät käy IC- ja ICE- junissa, niin ne ei ole ICE-junien kannalta relevantteja vaihtoehtoja. Niilläkin voi toki matkustaa Berliiniin, mutta paikallisjunilla siihen menee kahdeksan tuntia ja viisi vaihtoa—se ei tällä kertaa ollut meidän valinta.

Tämä hinnoittelujärjestelmä on jopa monimutkaisempi kuin RMV:n hinnoittelu paikallisliikenteessä, mutta järjestelmä on kuitenkin hyvä. Lopputuloksena juniin tuntuu mahtuvan aina, mutta myös halpoja lippuja saatavilla. On mahdollista säästää pari kymppiä valitsemalla vähemmän suosittu juna. Hieno systeemi, vaikka toki vaatiikin hiukan perehtymistä. DB:n loistavat nettisivut auttavat, sieltä saa helposti vertailtua junien hintoja.

Lähtökohtaisesti me ollaan ostettu halvimmat liput joita on ollut saatavilla. Käytännössä Frankfurt-Berliini matkasta on saanut maksaa 25-60 euroa per naama suuntaansa. Nämä ovat siis “normaali” hintaisia, ei mitään opiskelijalippuja. VR:n nettipalvelu ei nyt toimi, niin en voi verrata kuinka pitkälle Suomessa matkustaa samalla summalla, mutta luulen että täällä jää kilometrihinta aika paljon pienemmäksi. Tuntihinta on ehkä lähellä, kun nämä ICE junat on astetta nopeampia kuin Suomen Pendolinot.

Viimeviikkoiselle paluumatkalle Berliinistä me ostettiin kuitenkin ykkösluokan lippu. Kun näitä rajoitettuja alennuslippuja myydään sekä ykkös- että kakkosluokkaan, on mahdollista että alennusliput on loppu kakkosluokkaan mutta ykkösluokkaan niitä on. Näin oli päässyt käymään, jolloin hintaero luokkien välillä oli vain viisi euroa. Ajattelin että se on sen verran vähän, että hinta kannattaa maksaa vaikka nettifoorumien mukaan ICEn kakkosluokkakin on niin mukava ettei ykkösluokassa ole mitään järkeä.

Penkkien mukavuuden suhteen foorumit olivat oikeassa: vaikka ykkösluokassa olikin enemmän jalkatilaa, sitä ei alle kaksimetrinen huomaa. ICE junat on todella mukavia joka tapauksessa. Ykkösluokassa on penkille-tarjoilu, ilmaisia (saksalaisia) sanomalehtiä ja jotain muuta pientä luksusta. Ja ykkösluokkalaiset pääsevät odottamaan junan lähtöä elitistiseen First Class Loungeen, jossa saa kaikenlaista herkkua jos vaan kehtaa tilata. Me ei vettä kummempaa tilattu. Luulen kuitenkin että ykkösluokka-lipuissa ei makseta niinkään paremmasta palvelusta, vaan siitä ettei tarvitse olla rahvaan keskuudessa. Loungessakin pieniä kakkuja ja kahveja hienompaa on se, että saa olla rauhallisessa tilassa mukavassa penkissä, eikä tarvitse istua missään McCaféen muovituoleilla.

Vaikka kakkosluokassa on mukavat penkit, matkustusmukavuutta laskee oleellisesti se, että on suuri riski joutua samaan vaunuun kuin joku rasittava yläkoululainen luokkaretki tai polttariporukka. Kakkosluokassa on enemmän matkustajia, mutta ennen kaikkea siellä olevat matkustajat ovat odotusarvoisesti äänekkäämpiä. Siellä on myös riski menettää istumapaikkansa jos nousee hetkeksi ylös. Menomatkalla joku saksalainen vei meiltä yhden istumapaikan kun oltiin ravintolavaunussa. Kun me pyydettiin henkilöä siirtymään (vaunussa oli tyhjiä paikkoja), mies rupesi tenttaamaan meiltä onko meillä muka maksettu paikkavaraus. Meillä oli, mutta yllättäen mies ei uskonut meitä, vaan vaati nähdä liput todisteena. Kyllä me lopulta saatiin se paikka takaisin, mutta ymmärrän kyllä jos joku haluaa maksaa paljonkin rahaa siitä ilosta ettei ole riskiä joutua tällaisen draaman keskelle.

ICE-junassa matkustaminen, etenkin ykkösluokassa, oli hauska kokemus. Ei me vastaisuudessakaan varta vasten ykkösluokan lippuja haeta, mutta jos pienellä lisämaksulla saa, niin kyllä se kannattaa. ICE junaan päästään taas parin viikon päästä seuraavalla Berliini-reissulla.

Täydellinen sunnuntai

Riikka: Olimme pitkään jo pohtineet, että mitä tekisimme viimeisellä kaksistaan vietettävällä viikonlopulla. Pyörittelimme erilaisia retkivaihtoehtoja, mutta jotenkin mikään vaihtoehdoista ei tuntunut riittävän ihanalta. Ilmeisesti oli hieman reissuväsymystä ilmassa. Jäimme siis Frankfurtiin ja hyvä niin! Nukuimme molempina aamuina pitkään, luimme hesaria puoleen päivään ja otimme ihan rennosti. Lauantaina ostimme Suomessa käytettävän astiastomme rikkoontuneen lautasen tilalle uuden, koska sarjaa ei enää saa Suomesta. Ja sitten vain söimme hyvin ja katsoimme elokuvaa (Little Miss Sunshine).

Sunnuntaina päätimme lähteä Palmengarteniin. Palmengarten on jättimäinen  kasvitieteellinen puutarha-alue, josta löytyy kasvien ihailun lisäksi myös muuta puuhaa. Ostimme oikein joukkoliikenteen ryhmäpäivälipun, jotta aikaa ei menisi kävelyyn. Viiden hengen päivälippu on halvempi kuin neljä kertalippua—täällä todella kannustetaan ihmisiä liikkumaan yhdessä. Sisäänpääsymaksu puutarhaan olisi ollut aikuiselta 5 euroa ja opiskelijalta 2 euroa, mutta lisäksi meillä oli vielä kaksi yhden hinnalla alennuskuponki, joten maksoimme euron per naama.

Kiertelimme ja kävimme kasvihuoneissa sisällä. Välillä istahdimme juomaan virvokkeita. Kukkaloisto ja vihreys olivat oikein virkistäviä!

 

 

 

 

 

Mutta sitten saavuimme pienen lammen rantaan, jossa oli mahdollisuus vuokrata soutuvene puoleksi tunniksi. Oli yllättävän hauskaa soudella vihreässä altaassa. Suppean kokemuksemme mukaan saksalaiset ovat todella huonoja soutamaan. Mökkivenekulttuurin puuttuminen näkyy selvästi.

Ilkka oli jo aikaisemmin bongannut Palmengarten Expressin, pikkuisen junan, joka puksutti puutarhaa ympäri. Kuin sattumalta tupsahdimme sen pysäkille ja Ilkka intoutui heti ostamaan liput junaan. Noh olihan se ihan mukavaa, vaikka luulen, että junalle vilkuttavat lapset olisivat viihtyneet siellä meitä paremmin. Ilkan kasvoilta kyllä paistoi lapsen innostus!  

Pois lähtiessämme kuulimme  massiivista musiikkia ja seurasimme ääntä Palmengartenin ulkokonserttitilaan. Siellä orkesteri soitti Beatlesin kappaleita sinfoniatyyliin. Hyvin hauska päätös puutarhavierailullemme.

Piipahdimme vielä viereiseen mielipuistoomme heittelemään uutta pimeässä hohkaavaa frisbeetä ja nauttimaan loputkin virvokkeistamme kunnes nälkä ajoi ravintolaan.

Koska olimme ostaneet rajattoman joukkoliikennelipun päätimme päivällisen jälkeen ajella sporilla ympäriinsä ja mutkien kautta kotiin. Tuli taas nähtyä uusia paikkoja Frankfurtista ja tunti vierähti mukavasti. Illan päätteeksi katsoimme elokuvan ja totesimme, että olipa hyvä viikonloppu, ellei täydellinen.

Retki Berliiniin osa 1

Riikka ja Ilkka: Matka yhdessä Joonaksen kanssa alkoi jännittävällä ICE-junamatkalla. Junamatka menikin oikein mukavasti, mutta perillepääsy oli kuitenkin matkan paras osuus. Aluksi veimme tavarat sammakkohostelliimme, joka oli Prenzlauerbergissä (Itä-Berliinissä). Valitsimme hostellin, koska Joonas oli vuokrannut samalta kadulta ystäviensä kanssa asunnon oman Berliinin-lomansa ajaksi.

Hostelli oli täynnä sammakkoasioista (kuva on kuitenkin Joonaksen talon ulkoseinästä). Hyvin viihtyisä hostelli ja ystävällinen henkilökunta. Mutta siellä oleilu jäi lyhyeen, koska oli päästävä kaupungille. Lähdettiin Joonaksen ja hänen ystäviensä kanssa Kreuzbergiin etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Pienen etsiskelymme jälkeen törmäsimmekin halpaan etniseen ravintolaan. Ruokien esittelyt kuulostivat erikoisilta, mutta kaikkeahan on maistettava. Hetkellisen arpomisen jälkeen pöytämme täyttyikin varsin värikkäistä ja erikoisista “herkuista”. Lopputuloksena saimme viidestä ruuasta syötyä kolmea osittain, mutta kaksi ruokaa jäi melkein koskemattomiksi. Vai maistuisiko sinulle suolainen kirsikkariisi kanaviilokin kera tai harmaa kaalimönjä? Onneksi läheltä sai herkullista döneriä. Makeiden ruoka-naurujen jälkeen siirryimme kanaalin varteen nauttimaan elämästä ja oluesta.

Matka Friedrichshainiiin oli hauska ja houkutuksia täynnä. Istahdimmekin hetkeksi hauskan näköiselle terassille.

Friedrichshainiin päästyämme palkitsimme itsemme loisteliailla drinkeillä ja rasva-ruualla. Siellä meillä oli hullun-hauskaa, kuten kuvasta näkyy:

Berliinin toimiva joukkoliikenne vei meidät kuitenkin pian nukkumaan. 

Aamu alkoi täydellisellä aamiaisella, ehkä maailman parhaalla kadulla, Kastanienalleella.

Kastanienalleelta kävelimme Alexanderplatzille, jossa kaivoimme repusta Seppo ja Marjaliisa Hentilän “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan”. Lähdimme seurailemaan sen jalanjälkiä pitkin, muun muassa: ulkoasiainministeriölle (ent. Saksan valtakunnanpankki ja myöhemmin DDR:n korkeimman vallan keskus). Näimme myös vanhan museon ja raatihuoneen. Oli kiva kulkea historiakirjan kanssa, kun ymmärsi talojen merkityksen ja historian. Berliinillä on mielenkiintoinen ja värikäs historia, mutta ilman asiantuntevaa opasta tai opaskirjaa, sitä ei välttämättä huomaa. Tämä Hentilöiden kirja ajoi asiansa loistavasti!

Hengähdyskahvin jälkeen jatkoimme havittelemaan historiallista havinaa Schönebergin raatihuoneelle, jossa Kennedy lausui kuuluisan “Ich bin ein Berliner” puheensa. Kirja paljasti että se oli myös saksalaisen opiskelijaliikkeen syntysijoja.

Ruokaillessamme luimme (tällä kertaa Wikitravelista) että lähellä olisi vanhaan S-Bahn junaan tehty baari. Sinne! (Joonas on junafriikki)

Matkan varrella osui silmään varsinaisen ruma DDR-henkinen talo:

Panoramakuva vääristää hiukan, todellisuudessa talo oli jämpti suorakulmio ilman pyöreyden häivääkään. Vasemmassa reunassa oleva betonilaatikko jäi meille mysteeriksi.

Junabaari sen sijaan oli esteettisesti miellyttävä.

Bussilla kotiin ja iltaa varten valmistautumaan. Tällä kertaa mentiin Joonaksen ystävien kanssa juhlimaan (eli kreisibailaamaan). Ilta meni mukavasti rupatellen ja Aliasta pelaillen. Kävimme baarissakin.

Ilmeisesti muut kokivat illan hiukan rankemmaksi, joten aamupalalle jouduimme lähtemään kaksistaan. Söimme taas Kastanienaalleella, tällä kertaa herkulliset vohvelit.

Historiankirjasta keksimme lähellä olevan Yhtenäisyydentalon. Entiseen Hitlerjugend-päämajaan on rakenteilla hienostoklubi SoHo-House Media Club. Tässä rakennuksessa DDR:n SED-puolueen keskuskomitea oli ennen muuttoa nykyiseen ulkoministeriöön. Nyt talo oli remontissa, eikä siitä pressujen alta näkynyt vilaustakaan.

Sitten menimme taas Alexanderplatzille pohtimaan mitä tekisimme jäljellä olevilla Berliini-tunneilla. TV-tornin jono ja hinta olivat yhteensä tornin tarjoaman rajahyödyn oletusarvoa suuremmat. Eli siis liian kallis. Tässä vaiheessa Friedrichschainin pikkukaupat ja erittäin berliinimäinen tunnelma houkuttelivat. Joonas liittyi siellä seuraamme. Kiertelimme ja vaelsimme, söimme ja lähtömaljojen jälkeen hyvästelimme Joonaksen ja lähdimme kohti Hauptbahnhofia.

Hauptbahnhof on valmistunut toukokuussa 2006, ja siis erittäin viihtyisä ja moderni. Latasimme VIP-Loungessa akut (omat ja tietokoneen) ja puksutimme ykkösluokassa kotiin.

Lähdön haikeutta lievensi parin viikon päästä häämöttävä uusi Berliini-pyrähdys.

Wiesbaden ja Mainz

Ilkka: Viime lauantaina me käytiin Wiesbadenissa ja Mainzissa päiväretkellä. Tämä kirjoitus on nyt vähän myöhässä—selvästi kannattaisi live-blogata ettei jää kirjoittaminen.

Ensin mentiin Wiesbadeniin. Oikeastaan sen piti olla meidän ainoa kohde. Se on Hessenin poliittinen keskus, kolmensadan tuhannen asukkaan pikku kaupunki. Sinne pääsee näppärästi S-Bahn junilla, eli varmaankin on osa Frankfurtin työssäkäyntialuetta.

Niin kuin kaikkialla, täälläkin oli tori täynnä ihmisiä. Me oltiin taktikoitu, eli lähdetty liikkeelle aikaisin ennen aamiaista, niin nyt voitiin ostaa torilta aamiaistarpeet. Löydettiin mansikoita, nektariineja ja Apfelwein-juustoa. Me syötiin niitä tyytyväisinä puistonpenkillä, kunnes kirkon aamumessu loppui ja ikäihmiset valtasivat meidän istumapaikat. Ei meitä suoranaisesti työnnetty pois penkiltä, mutta ympärillä vellova saksalainen vanhusmassa teki selväksi että nuoripolvi saa siirtyä muualle.

 

Muualle sitten mentiin. Me oltiin kyllä jo ehditty syödäkin suurin osa eväistämme, eli vahinko ei ollut suuri. En oikein enää muista mitä Wiesbadenissa tehtiin. Ihan kiva kaupunki se joka tapauksessa oli. Kävelykatu, kivoja taloja, paljon ihmisiä. Me käytiin siellä tee-kaupassa josta ostettiin irtoteetä ja puuvillasuodatin minulle. Näitä teekauppoja on ilmeisesti jokaisessa Saksan kaupungissa. Hyvin hauskoja pikkukauppoja, sataa erilaista tee-lajiketta ja paljon erilaista tee-tilpehööriä tarjolla. Eikä mitenkään hirveän kallistakaan. Suosittelen Saksassa vieraileville teen ystäville.

Sateen yllättäessä me paettiin sisätiloihin vohvelia syömään:

 

Afgaaniravintolan vohvelit oli todella hyviä!

Siellä pohdittiin seuraavaa askelta, ja päädyttiin siihen tulokseen ettei sateessa kannata lähteä kiipeämään läheisen vuoren huipulle, vaikka siellä olisikin houkutteleva viinitarha ja uima-allas. Kumpikaan ei sateessa ole kovin houkutteleva, eikä näköalatkaan ole sateessa parhaimmillaan. Wiesbadenin varsinainen nähtävyys olisi ollut kylpylät ja kasinot, mutta ne ei kategoriana kiinnostaa kumpaakaan meistä (joka on oikeastaan sääli, Wiesbaden on Euroopan vanhimpia kylpyläkaupunkeja ja ainakin kylpylätarjonta on edelleen ensiluokkaista). Eli päätettiin ex tempore jatkaa Mainziin.

Me oltiin ostettu kahden vyöhykkeen ryhmäpäivälippu julkiseen liikenteeseen, eli Mainziin meno S-Bahnilla oli ilmaista. Tässä kuvassa Wiesbadenin juna-asema:

 

Täällä on selvästi panostettu asemien ulkonäköön.

Mainzista muistan vielä vähemmän, mutta kiva se oli. Tässä on joku patsas asia.

 

Seuraavassa kuvassa taustalla näkyvä katedraali on Mainzin päänähtävyys. Ihan komea pytinki, mutta nämä vanhat kirkot ovat aina vähän kyseenalaisia nähtävyyksinä. Onhan se uskomatonta miten näitä on pystytty rakentamaan ilman moderneja työkaluja, mutta toisaalta näitä ei ole ilmaiseksi tehty. Kuinkakohan moni työläinen kuoli tai kärsi nälkää tämänkin kirkon tekemisen takia? Olen lukemassa “Berliiniin: Retkiä lähihistoriaan” kirjaa, ja väkisin tuli mieleen että näiden mahtipontisten kirkkojen rakentamisessa on vähän samaa hulluutta kun Hitlerin Germania suunnitelmissa.

 

Nämä eriväriset tieviitat oli jännittävä erikoisuus. Meille ei missään vaiheessa selvinnyt onko näillä väreillä joku symboliikka. Sinisiä ja punaisia tieviittoja oli kumpiakin sekä kävely- että autoteillä ja merkit oli saman ikäisen oloisia. Joku merkitys niillä taatusti kuitenkin on.

 

Lopuksi käytiin tässä viihtyisässä ravintolassa syömässä pizza-tyyppistä saksalaisruokaa (lankun päällä ohut leipä jonka päällä juustoa, kanaa ja tomaattia) ja pastaa. Oikein mukava paikka ja hyvää viiniä.

 

Ihan kiva viikonloppu oli, mutta luulen että nämä kaksi kaupunkia jäävät toiseksi Heidelbergiin verrattuna. Frankfurt on toki täysin omassa sarjassaan.

Heidelberg

Ilkka: Kokeilen nyt tällaista live-bloggausta, eli päivitän tänne päivänmittaan lisää tekstiä.

(kello 9:03) Nyt ollaan lähdössä Heidelbergiin. Darmstadt reissusta viisastuneina meillä on nyt optimaaliset liput. Meillä on Schönes-Wochenende (iloinen viikonloppu) liput, 37 eurolla viiden hengen ryhmä voi matkustaa koko päivän tavallisilla (ei nopeilla IC ja ICE) junilla. Frankfurtin päärautatieasemalta ostettiin tandoorikana wrappi ja tuoretta appelsiinimehua. Kummatkin olivat pettymyksiä, vetinen wrap ja kitkerä mehu. Mutta se on ehkä vaan hyvä, Heidelberg vaikuttaa suhteessa paremmalta? Sää on hyvä ja ollaan junassa matkalla Heidelbergiin!

(kello 12:15) Saavuttiin Heidelbergiin. Kroisantti kahvien jälkeen lähdettiin tepastelemaan kohti Heidelberg Schlossia (linna) kohti. Oikein hauskan näköinen linna. Mark Twain kommentoi sitä näin:

...Out of a billowy upheaval of vivid green foliage ...rises the huge ruin of Heidelberg Castle, with empty window arches, ivy-mailed battlements, moldering towers—the Lear of inanimate nature—deserted, discrowned, beaten by the storms, but royal still, and beautiful.

Heidelbergissä on ilmeisesti Euroopan pisin kävelykatu. En tiedä onko oikeasti pisin, mutta ainakin se on riittävän pitkä. Kaupunki säästyi toisesta maailman sodasta vähin vaurioin, jonka takia Yhdysvallat perusti tänne sotilastukikohdan. Kaupungin 120,000 asukkaasta käsittääkseni 30,000 on opiskelijoita ja 30,000 amerikkalaisia.

(Kello 14:38)

 

Nyt ollaan taas kaupungissa. Oli ihan kiva linna.

Riikkaa harmittaa kun nörtteilen kokoajan, mutta pitää tällaistakin kerran kokeilla. Kun on kerran niin näppärä miniläppäri.

(kello 17:44) Aktiivisen kiertelyn jälkeen siirryttiin Starbucksiin lepäämään. Turistina toiminen on raskasta.

Seuraavaksi lähdetään joen toiselle puolelle, sieltä pitäisi olla hienot näköalat joen yli Heidelbergin vanhaan keskustaan ja linnalle. Vielä viimeinen kuva linnasta:

(Kello 19:29)

Joen toisella puolella kiivettiin Philosopherswegille, filosofin polulle, nimetty ilmeisesti Hegelin kunniaksi joka siellä inspiroitui. Sinne kiivettiin tällaista kapeata kiemurtelevaa vallihautaa ylös.

Sieltä oli oikein kivat näkymät:

Nyt on pakolliset turistirysät nähty. Kello on puoli kahdeksan, junat kulkevat tunnin välein melkein puoleen yöhön saakka. Voi rauhassa istuskella kaupungilla ja lepuuttaa väsyneitä jalkoja. Yliopistokaupunkina täällä pitäisi olla hyvä baarivalikoima, Lonely Planetkin kehui pub-crawl mahdollisuuksia. Toistaiseksi ei näytä kovin erityiseltä, suuri osa pubien asiakkaista on keski-ikäisiä (tai huomattavasti sitä vanhempia) turisteja. Saa nyt nähdä miten kaupungin atmosfääri muuttuu illan mittaan.

Olen nyt laittanut kännykän offline-tilaan, eli Google Maps sijaintini ei nyt päivity. Kartassa näkyy sijainti kolme tuntia sitten Alte Brücken kupeessa. Kartalla paikka näyttää erehdyttävästi Frankfurtin kodiltamme, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

(kello 21:36) Iltaa kohti kansa on nuorentunut ja meno villiintynyt. Ei tämä nyt miltään opiskelijakaupungilta erityisemmin näytä, mutta voi tietysti olla että ne on kaikki kesällä muualla. Ihan hauska paikka.

Täällä on paljon koiria. Saksalaiset (ja täkäläiset jenkit) kulkevat koiriensa kanssa täällä kaikkialle. Koiria tuodaan baareihinkin, ja joissain baareissa on tarjolla juomaa myös koirille.

Voi tosin olla että tämä karvainen ystävä ei pubien ruuhkasta pidä. Beagleja näkyy Frankfurtissa, mutta ne on sellaisia joilla on luonnottoman pitkät raajat. Toista tämänlaista ei ole täällä näkynyt.

 

(kello 23:16) Nyt ollaan junassa. Oli tarkoitus mennä 22:20 junalla, mutta myöhästyttiin vähän niin lähdetään vasta 23:25. Ei se mitään, ehti syödä hampurilaisen ja suklaamuffinin. Nyt on ihan hyvä mieli.

Heidelberg on oikein kiva kaupunki. Sopiva päivämatkakohteeksi, en tiedä olisiko siellä useammaksi päiväksi mielekästä tekemistä. Baareissa olisi voinut varmasti notkua pidempäänkin, mutta luulen että me nähtiin päivänäkemiset aika kattavasti.

“Blogs and kisses!”