Kesäsarja “Ökö” 8/n: Podcastit ja autoilun äänisaaste

Kuuntelen työmatkoilla nykyään podcasteja. Eli siis lataan kännykkään radio-ohjelmia ja kuuntelen niitä kuulokkeiden avulla. Lähinnä NPR:n ohjelmistoa: Car Talk, Planet Money, Talk of the Nation, Science Friday, Fresh Air ja Economy. BBC:n More or Less oli myös listalla, mutta se on jo loppunut. Oikein miellyttävää ajanvietettä. Radio on täysin aliarvostettu formaatti.

Osa matkasta on rauhallista ja kuuntelu onnistuu hyvin, mutta välillä autot häiritsevät kohtuuttoman paljon. Vaikka kännykkäni äänenvoimakkuus on säädetty 100% ja nappikuulokkeet ovat niin syvällä korvissa kun saan ne ängettyä, autojen mölyn yli en erota sanoja. Tämä 100% volyymi on hiljaisessa huoneessa aivan liian kova, 50% on paljon parempi. Epäilemättä autot kuuluvat kaupunkiin eikä minulla ole mitään oikeutta vaatia kaduilla hiljaisuutta, mutta joku raja autojen äänillä pitäisi kuitenkin olla. Autojen volyymeissä on valtavia eroja, monien moottorien ääntä ei kuule ollenkaan, kun taas moottoripyörät ja jotkut urheiluautot häiritsevät kuuntelua vielä korttelinkin päästä. Mitään ongelmaa ei olisi, jos kaikki ajaisivat hiljaisilla Smarteilla tai jollain sellaisella. Jos joku rakastaa autonsa moottorin ääntä, hän voi minun puolesta kuunnella sitä kuulokkeilla tai jossain maalla missä se ei häiritse muita. Tai ainakin hänen pitäisi maksaa jotain ylimääräistä möly-veroa. Ei pienhiukkaset ja kasvihuonekaasut ole ainoat autojen saasteet, vaan tämä möly on ihan konkreettinen asia joka häiritsee päivittäin. Härskeintä on että autoissa olevat voivat rauhassa kuunnella radiota, heidän ympärillä on ääntä eristävä koppi jonka sisällä kuulee hyvin. Eli tämä autojen mölysaaste häiritsee oikeastaan vain kevyenliikenteen kulkijoita ja siten ohjaa loputkin omiin autoihinsa terrorisoimaan viattomia jalankulkijoita.

Harkitsin jo vastamelukuulokkeisiin tai eristäviin kupukuulokkeisiin investoimista, mutta ehkä kuulosuojaimien kanssa liikkuminen ei olisi kovin järkevää. Eikä autot koko matkaa häiritse, joen varressa on aika hiljaista.

Kesäsarja “Ökö” 7/n: Lamppujen vaihto

Meillä vaihdettiin tänään töissä valaisimien energiasäästölamput uusiin. Talon kaikki lamput vaihdettiin kerralla. En tiedä mitä niillä vanhoilla lampuilla tehdään, mutta kai ne menee vaan ongelmajätteeseen. Tuskin kukaan haluaa ostaa “vähän käytettyä” lamppua. Tuntuu jotenkin järjettömältä ympäristönhaaskaukselta heittää toimivia lamppuja roskiin, mutta varmaan joku on pohtinut että näin se kannattaa tehdä.

Jos niitä ei vaihdettaisi ennaltaehkäisevästi, niin jonkun pitäisi ravata sammuvien valojen perässä jatkuvasti.  Lamppuja oli minun huoneessa kai kymmenen, nopeasti voisi estimoida että 1000 hengen organisaatiossa se tekee yhteensä reilut kymmenen tuhatta lamppua. Jos niiden keskimääräinen elinikä on kaksi vuotta, niin niitä palaisi loppuun keskimäärin 13 päivässä. Yksitellen lampun vaihtamisessa menee ehkä 10 minuuttia, kun pitää mennä oikeaan toimistotaloon ja kerrokseen. Eli 13 lamppua työllistäisi jonkun kahdeksi tunniksi joka päivä. Vuodessa työtunteja tulisi jo 1250 tuntia.

Nyt kun kaikki vaihdettiin kerralla, lamppua kohden meni ehkä 15 sekuntia. Kaksikätinen ammattimies osaa ruuvata kaksi loisteputkea kerralla. Tehokasta toimintaa. Eli kaikki lamput saa vaihdettua viikossa, 41 tunnissa. Jos lamput vaihdetaan vaikka vuoden välein kahden sijasta (jolloin hyvin harva ehtisi palaa loppuun ennen vaihtoa), säästyisi vuosittain 1200 työtuntia, mutta lamppuja menisi vuosittain 5000 ylimääräistä. Jos lamppu maksaa euron kappale ja työtunti kympin, niin säästöä syntyy 7000 euroa. Hyvä diili. Säästetyt rahat voi sitten käyttää johonkin halvempaan ympäristön säästämiskeinoon. Jokaista ympäristöä säästävää keinoa ei kannata käyttää. Monet ovat niin kalliita ettei niissä ole mitään järkeä.

Kesäsarja “Ökö” 6/n: Auringonkukka kasvaa

Jotkut lukijat ehkä muistavat vielä että sain ECB Green Dayn kunniaksi auringonkukan. Kirjoitin siitä merkinnänkin aikoinaan.

Rupesin sitä kasvattamaan pari viikkoa sitten. Matti lupasi että jos sellaisen laittaisin blogiin, hän lukisi. Alunperin ajattelin laittaa päivittäin blogiin uuden kuvan kukasta, mutta päädyin siihen tulokseen että paras olisi tehdä suoraan stop-motion video, jossa kukka puhkeaa kukoistukseen lopuksi. Sellainen video olisikin ollut hieno. Päivittäin vaihtuvaa kuvaa ei kukaan jaksaisi kauaa seurata.

Koska minulla ei ole tripodia, ainoa tapa ottaa edes melkein samasta kulmasta kuvia monta viikkoa putkeen oli kuvata ylhäältä päin. Kamera oli ikkunalaudalla, kukka heti sen alla patterin päällä. Merkkasin teipillä missä kohdassa kasvin pitää olla ja rajasin teipillä paikan mihin kännykkäkamera menee. Räpsin kuvia säännöllisesti, useita kertoja päivässä. Yleensä aamulla ja illalla, ennen ja jälkeen kastelun.

Ikävä kyllä se kasvi ei suostunut kasvamaan järkevän näköiseksi. Nyt kahden viikon jälkeen se muistuttaa enemmän tyhjäksi nypittyä ruukku-yrttiä kun kaunista kukkaa. Lähden huomenna Suomeen, joten kasvin elämän seuraaminen jää ainakin toistaiseksi. En usko että se elää kun tulen takaisin, joten todennäköisesti kasvin elämäkin loppuu piakkoin.

No, alla on joka tapauksessa video kasvin elämästä tähän saakka:

Suurin osa kasvista on kameran ulkopuolella. Se on harmillista. En tajunnut että auringonkukka muistuttaa näin paljon mustekalaa, olisin voinut keksiä paremman kamera-asennon jos olisin tajunnut. Lonkeroiden liike johtuu kai siitä että kasvi oli päivisin hiukan eri paikoissa ja asennoissa, ja lonkeroilla on luontainen taipumus hakea valoon. Kun valo oli eri päivinä eri paikoissa, meni myös lonkerot eri suuntiin. Voi olla että se oli syy siihen ettei kukat koskaan puhjenneet. Jos kasvi sekosi auringon suunnan suhteen ja luovutti? Tai sitten tällä kasvilla oikeasti kestää monta viikkoa puhjeta kukkaan. Kuten näkyy, laitoin nyt lopuksi kukan suurempaan ruukkuun. Laitan siihen kunnolla vettä ja toivon että Herr Schiller kastelee sitä minun poissa ollessani samoin kun omia kukkiaan. Ehkä se elää vielä kun palaan.

Kesäsarja “Ökö” 5/n: Talo täyttyy henkareista

Laskin että täällä on 64 vaateripustinta. Se on paljon, kun ripustustilaa on vajaat 165 senttiä. Henkaria kohden on tilaa siis 2,5 senttiä, joka ei jätä kovin paljoa tilaa vaatteille “hengittää”, etenkään kun monet henkarit ovat tyhjinäkin jo pari senttiä leveitä.

Henkareita on selvästi enemmän kun kukaan voisi kohtuudella käyttää. Silti niitä tulee koko ajan lisää. Huomenna haen taas paitoja pesulasta, ohessa tulee seitsemän henkaria lisää. Sitten kun muutan täältä pois, henkareita voi olla jo lähemmäs sata. Eikä yhdessäkään ole taatusti mitään vikaa, henkarit eivät erityisemmin kulu käytössä. Ei niitä kuntonsa puolesta kannattaisi roskiinkaan heittää, mutta ei niitä tänne loputtomasti mahdu.

Tällainen konkreettinen, silmissä kasvava jätevuori vaikuttaa järkyttävältä tuhlaukselta, mutta todellisuudessa henkareiden pois heittäminen on varmaan yhteiskunnan kannalta paras ratkaisu. Jos pesula ei antaisi henkareita vaatteiden mukana, ne rypistyisivät ja pitäisi silittää kotona. Silitys kotona on yhteiskunnallisesti tehotonta, koska kiinteät kustannukset silityslaudan esille ottamisesta ja silitysraudan lämmittämisestä ovat huomattavat. Henkarin valmistuskustannus on selvästi pienempi kun kotona silittämisestä aiheutuva tehokkuustappio. Henkareiden kierrätyskään ei varmaan ole järkevää. Niiden käsittelyssä menisi niin paljon aikaa että uuden valmistaminen tulisi halvemmaksi. Paras ratkaisu on varmaankin se, että pesulasta saa kertakäyttöhenkareita, joita kuluttaja sitten aika ajoin heittää pois muiden jätteiden mukana.

Kesäsarja “Öko” 4/n: ECB Green Day

Ilkka: Pari viikkoa sitten meillä oli töissä Green Day. Lähinnä oli jotain puheita ekotehokkuudesta ja kannustettiin osallistujia sammuttamaan tietokoneet ja valot puheiden ajaksi. Siitä piti tulla myöhemmin raportti kuinka paljon hylkeitä (tai sähköä) tämä operaatio säästi, mutta mitään ei kuulunut. Voi olla että pari kymmentä sammutettua konetta ei erotu tämän kokoisen laitoksen sähkönkulutuksessa.

Itse en puheita mennyt kuuntelemaan. Sen sijaan sain Green Dayn kunniaksi pienen lahjan. Naureskelin sitä jo etukäteen kun Intrassa oli mainos, mutta ajattelin ettei ne nyt mitään krääsää kehtaa jakaa. No jaa. Ehkä tämä ei ihan pahimmasta päästä ole:

Silti, 1500 täysin turhaa miniruukkua, pahvilaatikkoa ja siemenpussia. Näin täällä suojellaan ympäristöä. Huomaa että EKP:n “core-competence” on talous- eikä ympäristöasiat.

Kesäsarja “Öko” 3/n: Tietokoneiden sähkönkulutus

Ilkka: Olen huomannut että minä sammutan tietokoneen joka päivä töiden päätteeksi, mutta huonekaverini Paolo sammuttaa sen vain viikonlopuiksi. Alkuun pidin itseäni ekologisena skandinaavina, kun taas Paolo on luonnonvaroja tuhlaava etelä-Eurooppalainen, mutta en ole enää ihan varma. Olen ruvennut pohtimaan että ehkä Paolon strategia on järkevämpi. Tietokoneet tietysti kuluttaa aika paljon sähköä: Tilastokeskuksella mittasin työkoneeni vievän 66 wattia “tyhjäkäynnillä”, mutta vain viisi wattia sammutettuna (joo, leikin sähkönkulutusmittarin kanssa töissäkin—sellaisen sai Helsingin Energialta lainaksi ilmaiseksi). Eli 60 wattin ero. Jos olen toimistolta pois viisitoista tuntia arki-iltana, sammuttamalla koneen säästän vajaan kilowattitunnin päivässä. Se kuulostaa paljolta, mutta Suomen sähkönhinnalla se on vain yhdeksän sentin säästö yössä.

Tietysti sekin on säästöä, mutta kun tietokoneen käynnistämisessä menee aikaa, niin se ei ole ilmaista säästöä. Minulla menee yli viisi minuuttia käynnistää kone, kun Paololla menee alle viisi sekuntia. Lisäksi vielä ohjelmien sulkeminen ja uudelleen avaaminen vie aikaa. Minun laskujeni mukaan viisi minuuttia minun työaikaa, jopa harjoittelijapalkalla, on kahdeksankymmenen sentin arvoista. Eli sammuttamalla koneen yöksi säästän yhdeksän senttiä sähköä ja kulutan kahdeksankymmentä senttiä työaikaa. Aika tehotonta toimintaa! Toki voin hakea vettä odotellessani että kone käynnistyy, mutta silti jää sen verran odottelua että homma jää miinukselle.

Viikonloppuina säästö on tietysti suurempi, ja välillä kone pitää uudelleen käynnistää päivityksiäkin varten, eli viikonlopuksi koneen sammuttaminen varmaankin kannattaa. Mutta arkisin en ehkä sitä enää sammuta. Hommassa ei yksinkertaisesti ole taloudellisesti mitään järkeä.

Tietysti tilanne olisi toinen jos kone käynnistyisi hiukan nopeammin, mutta kun ei. Työkoneeni on ihan uusi, mutta mittasin kännykän sekuntikelolla käynnistymisen kestävän yli viisi minuuttia.

Kesäsarja “Öko” 2/n: Hiukkaspäästöt

Ilkka: Saksassa on useita kaupunkeja joissa keskusta on määritelty Umwelt-alueeksi, joiden sisälle saa ajaa vain autolla jonka hiukkaspäästöt ovat pienet. Frankfurtin keskusta on yksi tällainen alue, eli kaupunkiin ei ole asiaa millä tahansa autoromulla. Rajoitus koskee myös turisteja, eli Suomesta Frankfurttiin ajavan pitää pysähtyä matkanvarrella hakemaan ympäristötarra.

 

Autoihin voi katsastuksen tai huollon yhteydessä hankkia ympäristötarran, jonka väri riippuu hiukkaspäästöjen määrästä. Värejä on kolme: punainen, keltainen ja vihreä. Osa autoista saastuttaa niin paljon ettei saa mitään näistä. Silloin se pitää kai myydä jollekin maalaiselle jolla ei ole asiaa kaupunkiin.

Tällä hetkellä myös punaisella tarralla saa tulla keskustaan, mutta rajaa nostetaan parin vuoden välein. Jossain vaiheessa vain vihreät autot ovat sallittuja, joka näköhavaintojen perusteella rajaa ihan järkevänkin näköisiä autoja ulkopuolelle.

Nerokas keksintö saksalaisilta! Hiukkaspäästöthän ovat ongelma nimenomaan kaupungeissa. On paljon tehokkaampaa rajoittaa hiukkaspäästöjä kaupungeissa kun tiukentaa kansallisia rajoituksia.

Kesäsarja “Öko” 1/n: Vesimittari

Olen Hesarista oppinut että kesäisin kuuluu olla sarjoja, kuten “Missä sauna on?” tai “Palautuspullojen jännittävä elämä”. Nämä sarjat koostuvat käsittääkseni useista artikkeleista, joiden yhdistävänä tekijänä on sama aihepiiri ja ettei mikään niistä ainakaan yksinään ylittäisi uutiskynnystä. Joka tapauksessa tällaisia sarjoja kuuluu kunnioitettavissa julkaisussa olla, joten luonnollisesti Ilkka Frankfurtissa noudattaa tätä hienoa perinnettä. Eli siis nyt alkaa Öko-, eli suomeksi Eko-, sarja.

Ensimmäisenä aiheena on vesimittari. Tässä asunnossa on huoneistokohtainen vesimittari. Se on ovelasti sijoitettu kylppäriin, vessanpöntön viereen, mistä sen taatusti näkee joka päivä. Eli tahtomattaankin joutuu seuraamaan omaa vedenkulutusta.

1.6 kun tänne muutettiin, mittari näytti 666,6 kuutiometriä.

Nyt, 25.6, mittari näyttää 671,2 kuutiometriä.

Eli me ollaan käytetty 4,6 kuutiometriä vettä 25 päivässä. Eli me käytetään vesijohtovettä keskimäärin 92 litraa per henkilö per päivä. Motivan mukaan suomalaiset käyttävät keskimäärin 155 litraa päivässä, josta tosin on 20 litraa pyykinpesu varten. Mutta silti ollaan siis selvästi keskiarvon alapuolella. Tavoitetaso on 130 litraa, eli vaikka ottaa huomioon pyykinpesun, me ollaan 18 litraa tavoitetasonkin alapuolella!

En ole varma, kun Suomessa meillä ei ollut vesimittaria, mutta luulen että olen aina aikaisemmin ollut keskiarvoa suurempi veden kuluttaja. Nautin pitkistä suihkuista aamulla. Mutta tämä vesimittari muistuttaa jatkuvasti vedenkulutuksesta, ja sen takia pidän nykyään suihkua aina puolella teholla.

Periaatteessa me maksetaan vedestä, mutta en tiedä mitä se maksaa enkä ole yhtään laskua vielä nähnyt. Eli en usko että kyseessä on taloudellinen insentiivi. Asioiden mittaaminen itsessään vaikuttaa käytökseen. Samalla tavalla kun askelmittari lisää kävelyä, vedenkulutusmittari vähentää veden käyttöä.

Hieno Öko-teko Saksalta!