Junailemaan Alpeille!

Olen jo pitkään pohtinut että Alpeilla olisi kiva käydä kun on täällä vieressä. Eilen tein vihdoin jotain asian eteen.

Lauantain Hesarin Hitaasti matkaan -artikkeli Meno&Paluu –osiosta sai junamatkailun taas kiinnostamaan. Jutussa mainittiin että Tukholmasta pääsee junalla Berliiniin vuorokaudessa. Kotimatkaa suunnitellessa olin pohtinut laivaa Rostockista Suomeen, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Kallis ja arvosteluiden mukaan kauhea laiva, jopa Itämeren standardien mukaan. Minulla on kyllä jo lentoliput varattu, mutta ajatuksena juna matka Tukholmaan tavallaan houkutteli. Ainakaan matkatavaroiden painoa ei tarvitsisi stressata. Minulla oli ylipainoa jo tänne tullessa, eikä tavaroiden määrä ole ainakaan vähentynyt. Jotain voisi ehkä postittaa tai lähettää jonkun täällä käyvän mukana Suomeen, mutta painorajojen kanssa voi silti tulla ongelmia. Etenkin kun en omista vaakaa, niin laukkujen paino selviää vasta kentällä (edellisen kokemuksen jälkeen en ole vakuuttunut että saisin luotettavaa tulosta Arkhimedeen opeilla). Selvittelin asiaa niin pitkälle että selvisi juna-vaihtoehdon olevan lähes kilpailukykyisen hintainen. Junalla Frankfurtista Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja sieltä laivalla Helsinkiin maksaisi noin 150 euroa, kun lentokoneella se on reilun satasen (Ryanairilla vähemmän, mutta matkatavaroiden määrän takia se on poissuljettu vaihtoehto). Jos en olisi lentolippuja varannut niin sitä voisi melkein harkita.

Jonkun aikaa tätä asiaa pyöriteltyäni päässä, tajusin että voisin tyydyttää “hitaan matkailun” himoni matkustamalla Alpeille. Google-haku löysi peräti kaksi Hesarin matkakertomusta aiheesta: Alppien junarata huimaa ja turvottaa tältä vuodelta ja Alppien yli ja Välimeren rantaan vuodelta 2005. Ensimmäinen ei otsikon perusteella vaikuta järin innostuneelta ja toisen otsikko on hiukan liioitteleva (junaradan eteläinen pää on Tiranossa, josta on Välimerelle linnuntietäkin 194 kilometriä—optimistisinkään kiinteistövälittäjä ei tulkitsisi sellaista rantatontiksi). Kertomusten perusteella matka kuulostaa kuitenkin houkuttelevalta:

“Alppien junamatka on laiskan matkustajan unelma. Turistin tarvitsee vain istua alas, ja silmien edessä vilisee upeita maisemia neljän tunnin ajan.”

Tämä Albula/Bernina -junareitti valittiin tänä vuonna Unescon maailman perintökohteeksi. Se on siis arvostetussa joukossa: Unescon maailman perintökohteita on yhteensä vain 890. Junaratoja tuossa joukossa on vain viisi: tämän Albula/Bernina radan lisäksi on Semmeringin rautatie Itävallassa ja kolme rautatietä Intian vuoristossa (Darjeeling, Nilgiri Tamil Nadussa ja Kalka Shimla).

Muutaman tunnin erilaisia vaihtoehtoja pohdittuani sain meno- ja paluuliput ostettua ja alustavan matkasuunnitelman valmiiksi.

Lähden kahden viikon päästä lauantaina aamuyöjunalla Frankfurtista Baselin kautta Churiin, Sveitsin Alpeille. Tarkoitus olisi nukkua junassa Baseliin saakka, mutta pian sen jälkeen alppimaisemat pitävät varmaan hereillä. Churista jatkan St. Moritzia kohti. Alpeilla minulla on aikaa yhteensä 30 tuntia, josta edestakainen matka Churista Italian Tiranoon vielä 8,5 tuntia. Pysähdyksiin jää siis aikaa peräti 21,5 tuntia.

Junavaihtoehtoina minulla on turistien suosima Bernina Express ja tavalliset paikallisjunat. Molemmat kulkevat samoja kiskoja, mutta paikallisjunissa on hiukan pienemmät ikkunat ja heikompi tarjoilu. Toisaalta niiden kanssa on huomattavasti suurempi vapaus pysähdellä kylissä matkanvarrella. Hintaeroa ei juuri ole vaikka pysähtyisi paljonkin, koska paikallisjunilla pääsee matkustamaan rajattomasti kahden vuorokauden ajan halvalla World Heritage Pass –junalipulla. Vähän niin kuin kahden päivän Interrail, paitsi huomattavasti pienemmällä alueella.

Luulen että preferoin paikallisjunien sallimaa vapautta, mutta täytyy vielä selvitellä mitkä kylät sielläpäin on näkemisen arvoisia ja kuinka kauan niissä kannattaa pyöriä. Alustavissa suunnitelmissa on Thusis, St. Moritz, Tirano, Poschiavo, Pontresina ja Sameda. Jos kävisi kaikissa kuudessa, niin viidessä ehtisi olla vajaa pari tuntia ja kuudennessa 12 tuntia. Suunnitelma tosin elää. Nämä kaavailut perustuvat puhtaasti juna-aikatauluihin, en ole vielä yhtään katsonut mitä näissä kylissä on. Bernina Expressin kanssa ehtisin vain St. Moritziin ja Tiranoon, mutta näissä ehtisi tietysti vastaavasti olemaan pidempään. Nukkumapaikka kannattaa varmaankin varata etukäteen, niin ainakin sen verran pitäisi lyödä matkasuunnitelmia jo lukkoon.

Paluu on sunnuntai-iltapäivänä, Zürichin kautta Frankfurtiin, jonne saavun näppärästi varttia yli yksitoista illalla.

Yhteensä junaliput maksavat 156 euroa, eli 7,5 euroa tunti. Mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Evakuointiharjoitus

Kun palasin lounaalta, vahtimestari ilmoitti että jonkun asteinen palohälytys on käynnissä. Toimistoon sai kuitenkin mennä, vaikka hissit olivatkin poissa käytöstä. Ajattelin naiivisti että tilanne on ohi, kun kerran saa mennä sisälle. Kävelin kolmetoista kerrosta portaita ylös. Yllättävän rankkaa puuhaa. Heti kun astuin toimistooni, palohälytys soi. Kaikki ulos, eli samat portaat alas.

Tulipahan urheiltua.

En oikein tiedä mitä siinä harjoiteltiin siinä vaiheessa kun hissit oli sammutettu, mutta taloon sai edelleen kiivetä. Jos itse laatisin palohälytysohjeet, luulen että kieltäisin rakennukseen menon heti ensimmäisen palohälytyksen tultua, riippumatta siitä onko evakuointi vielä käynnissä.

Ruokablogi 2/n: “salaatti”

Hyvän salaatin salaisuus on minimoida salaatin suhde muihin aineksiin. Tässä salaatissa pohjalla on hiukan jotain kaupan salaattisekoitusta (muistaakseni vihreää ja punaista sorttia). Vaikka sitä ei olisi paljon, sen psykologinen vaikutus on tärkeä. Se luo illuusion terveellisestä ruuasta. Loput ainekset ovatkin sitten valittu puhtaasti maun perusteella. Muut ainekset olivat muistaakseni puolikas mozzarellapallo, puolikas kiivi, parmesan-juustoa, ilmakuivattua kinkkua, pekonia, kirsikkatomaatteja ja kananmuna. Kastikkeena pelkkä balsamiko-viinietikka. Tein samanlaisen setin seuraavanakin päivänä.

Ei minun ruuat aina ole tietenkään valokuvan arvoisia. Joku päivä tein ihan tavallista pastaa pekonisen tomaattikastikkeen kanssa. Sellaista en tosin ainakaan ihan heti tee uudestaan. Maku ei ollut kovin erityinen ja sen jäljiltä keittiössä oli pitkään tomaattinen kattila ikävästi haisemassa. Pizza-factoryssa halvin pasta maksaa muistaakseni kolme euroa. Sellaista hintatasoa vastaan on oikeataan ihan turha lähteä kilpailemaan hinnalla. Parin euron säästö ei ole tiskausoperaation arvoista. Kuuteen kestävien työpäivien jälkeen vapaa-aikaa on arkisin muutenkin liian vähän. Jos ei keksi jotain ruokaa mitä oikeasti haluaa tehdä, niin kannattaa suosiolla mennä ravintolaan. Kahden hengen taloudessa tilanne on tietysti jo toinen kasvavien skaalaetujen takia, mutta yhdelle hengelle keskinkertaisen ruuan tekeminen on tuhlausta.

Tällaisen kirjoittaminen tuntuu hiukan narsistiselta (“Ooh kato minua, teen hyvää ruokaa!”), mutta sitähän blogin kirjoittaminen yleensäkin on. Jos omassa blogissa ei voi estotta kehua itseään, niin missä sitten?

Ruokablogi 1/n: ilmakuivattua kinkkua melonin ja parmesaanin kera

Minulla ei ole mitään aikomusta lähteä kilpailemaan internetin ruokaohjeiden klassikon kanssa. Tarkoitus on vain hiukan valaista minkälaista ruokaa olen täällä laittanut, ne muutamat kerrat kun olen itse jotain tehnyt. Pääasiassa olen tosiaan ravintolaruuan varassa. Kun alle kuudella eurolla saa herkullista ja ravitsevaa ruoka aivan kodin nurkalta, niin kynnys tehdä jotain itse on suuri. Säästö on suhteellisen pieni verrattuna siitä aiheutuvat työn määrään: pitää käydä kaupassa, tehdä ruoka ja lopuksi vielä tiskata. Muutaman kerran olen kuitenkin tämän vaivan nähnyt.

Tässä on kahta eri lajia ilmakuivattua kinkkua, hunajamelonia ja parmesaania balsamico-kastikkeen kanssa. Oikein maukas ja paikallisella hintatasolla suhteellisen edullinen ateria. Pelkkänään ei tosin tarpeeksi täyttävä. Jälkiruoka oli tarpeen.

 

Ruokosokerissa glaseerattua banaania jäätelön kera. Sokeri pannulle kunnes se sulaa, nokare voita perään ja pyöräyttelin banaanin puolikkaita siinä kunnes tahna tarttui. Lopuksi survoin pari appelsiini-sulkaa palaa banaanien sisälle. Aivan loistava elämys.

Team building

Syyskuu on EKP:n tilasto-osastolla ilmeisesti team-building sesonkia. Viime viikolla me mentiin koko tilastoväen kanssa laivamatkalle Mainille ja tänään ja huomenna olen jossain hotellissa osaston kanssa pohtimassa tuottavuuden mittaamista ja palkitsemista, tai jotain vastaavaa (tai siis huomenna, kirjoitan tätä maanantaina).

Laivareissu oli mukava. Olen pitkään haaveillut sellaisesta. Olen keräillyt esitteitä, joita Riikka heitti säännöllisin väliajoin roskiin. Ihan hyvä, yksi reissu kyllä riitti. Sää oli oikein loistava, melkein kolmekymmentä astetta ja aurinkoa. Tällä viikolla on ollut jo paljon kylmempi ja sateisempi.

Siirrytään laivaan. Wikinger 1 oli suomalaisia viikinki-laivoja huomattavasti pienempi.

Frankfurtin pilvenpiirtäjät jäävät taakse.

Ilmassa roikkuvan vaijerin avulla liikkuva lossi oli jännittävä tuttavuus. En ainakaan muista nähneeni tällaista aiemmin. Purjeveneilijä ei tuollaista arvosta, mutta joessa ehkä vedenalainen vaijeri ei ole riittävän stabiili?

Matkanvarrella oli runsaasti sulkuja. Vaikka niiden toimintaperiaate olisi kuinka yksinkertainen ja tuttu, niin onhan ne oikeasti aina supermielenkiintoisia.

Matkalla juotiin muutama lasillinen olutta tai viiniä ja syötiin yllättävän heikkolaatuinen buffet-päivällinen. Määränpäässä oli pikainen tutustuminen paikalliseen linnaan (niin pikainen että kaksi osallistujaa ei ehtinyt takaisin laivaan—he pääsivät kuitenkin junalla mukavasti takaisin Frankfurttiin, jopa ennen laivaa). Linna (tai kartano?) oli ihan sympaattinen. Alunperin kai 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin uudelleenrakennettu 1800-luvulla ja tulipalon jäljiltä uudestaan 1980-luvulla. Toisen maailmansodan aikana arvokas irtaimisto vietiin linnasta turvaan. Tämän jäljiltä irtaimisto on Hessenin osavaltion ja linna Taunuksen kaupungin omaisuutta. Jostain mystisestä syystä nämä instanssit eivät ole onnistuneet sopimaan irtaimiston säilyttämisestä linnassa. Joten seinät olivat täynnä suuria kehyksiä, joiden sisällä oli jokin huomattavasti pienempi, hiukan alkuperäistä maalausta muistuttava, teos. Eli siis käytännössä tämä talo on 80-luvulla rakennettu ja sen sisällä oleva irtaimistokin on muualta haalittua. Säälittävin oli ehkä huone jonka vanhoja silkkisiä tapetteja matkaopas kehui kovasti, kunnes joutui toteamaan että nykyään tapetti on ihan tavallista paperia. Jotenkin surullista, mutta toisaalta sympaattista.

1980-luvun tulipalo johtui siitä, että sodan jälkeisen asuntopulan seurauksena talossa asui lapsiperhe yläkerrassa ja alakerrassa toimi postin jakelukeskus. Perheen poika varasti alakerran postista kirjeen (ilmeisesti toivoen siellä olevan rahaa), mutta kun kirjekuoressa ei ollut rahaa, hän pettyneenä poltti sen. Ja talo paloi. Ilmeisesti siis sodanjälkeinen asuntopula jatkui akuuttina 1984 saakka? Tai Saksassakin osataan pitää kiinni saavutetuista eduista. Kaupungin vuokrakämppä linnassa on varmaankin sellainen etu josta ei mielellään luovu.

Oikein mukava reissu. Nyt on tosiaan toinen, siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Tampere ja Ryanair

Suomi-lomani huipentui päivämatkaan Tampereelle. Ryanair lentää Tampereelta “Frankfurttiin”. Lento oli vasta kuudelta, niin sitä ennen ehti hyvin kiertää Tampereella muutaman tunnin.

 

Kun me lähdettiin Riikan kanssa Tampereelle jo aamulla, meillä oli neljä tuntia aika pällistellä kaupunkia. Sinä aikana Tampere antoi itsestään aika hyvän kuvan. Heti aluksi me syötiin lounasta todella sympaattisessa sushi-paikassa. Ruoka oli hyvää ja henkilökunta todella ystävällistä. Mukava yllätys, luulin että Tampereen gastronominen kartta olisi Rollsin, pahan kebabin ja mustan makkaran määrittämä kolmio. Tarjonta on todellisuudessa paljon monipuolisempaa.

Tampereen matkailuelinkeino perustuu ilmeisesti erilaisten ennätysten mainostamiseen. On Suomen korkein näköalatorni, maailman ainoa Lenin-museo, pohjoismaiden suurin sisämaakaupunki, jne. Näsinneula me jätettiin välistä, mutta Lenin-museo piti käydä vilkaisemassa.

Wikipedia kertoo että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen museo on pystynyt suhtautumaan kriittisesti Leniniin ja Neuvostoliittoon. Artikkelissa ei tosin sanota että näin olisi tapahtunut, tämä kriittinen suhtautuminen on selvästi vain teoreettinen mahdollisuus. Kirjoituskoneella kirjoitetut esittelytekstit antoivat sen käsityksen ettei näyttelyä ole ylipäätään erityisemmin uudistettu 60-luvun jälkeen. On jotenkin absurdia että Lenin-museossa mainitaan valkoinen terrori, mutta Leninin murhaamat miljoonat sivuutetaan täysin. Näyttely olisi ehkä pienen uudistuksen tarpeessa.

Museon jälkeen me käppäiltiin tyytyväisinä kaupungilla, kunnes tajusin unohtaneeni takkini museoon. Vaatteiden unohtaminen on selvästi periytyvä ominaisuus: kun vanhempani olivat Frankfurtissa isän takki unohtui matkanvarrelle. Se jäi sille tielle (“sehän oli vanha ja ruma muutenkin”), mutta onneksi minun takki arvioitiin hakemisen arvoiseksi. Takin hakemisen jälkeen me ehdittiin vielä syödä mansikoita (loistavia!) ja herneitä (pääasiassa kuivia ja mauttomia) Tammerkosken varrella.

Oikein mukava päätös täydelliselle lomalle.

Lento Ryanairilla oli jännä kokemus. Tampereen lentokentän uusi terminaali on oikein hienon näköinen, mutta Ryanair lentää sen vieressä olevasta parakista. Uusi terminaali kai ammottaa tyhjyyttään suurimman osan ajasta. Vaikuttaa siltä että Finavian hinnoittelu on tältä osin yhteiskunnallisesti epäoptimia. Varsinainen lento oli mukava. Ryanairilla ei ole paikkalippuja, mutta yksin matkustaessa siitä ei tietenkään ole mitään harmia. Istumapaikkoja on kuitenkin kaikille. Frankfurt-Hahn lentokenttä oli näppärän kompakti. Kuvaavaa on, että koneen arvioitu laskeutumisaika oli 20:10 ja olin matkatavaroideni kanssa odottamassa bussia jo 20:11. Kone oli joitain minuutteja etuajassa, mutta silti harvinaisen nopea kenttä. Kello 20:18 olin mukavasti bussissa, mutta siihen tämä nopea toiminta sitten loppuikin. Lähtö oli vasta 20:41 ja kello oli kymmenen ennen kun pääsin kotiin. Tämä Hahnin lentokenttä on suurin piirtein yhtä lähellä Frankfurttia kun Tampere Helsinkiä. Jos suomalaiset osaisivat markkinoida, olisi Tampereen kenttä nimeltään Helsinki-Pirkkala.

Blogi palautuu lomalta

Blogi on jäänyt vähälle huomille viime viikkoina. Se ei ollut tarkoitus. Kuten mainitsin aiemmin, arkeen paluu on kestänyt yllättävän pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä masentava kun auringonkukalla josta kirjoitin aiemmin:

Se ei tästä lomasta toivu koskaan. Minä sen sijaan olen pikkuhiljaa palautumassa arkeen. Olen saanut pyykit pestyä, astiat tiskattua ja univelan nukuttua pois. Muutaman kerran olen saanut tehtyä ruokaakin. Matkalaukku on purettu, kauluspaidat pesulassa, tyhjät pizza-laatikot siivottu pois lattialta. Tämä rupeaa tuntumaan jo arjelta.

Nyt on tavoitteena kirjoittaa kolme merkintää:

• Suomi-loma ja paluu Ryanairilla
• Team-building
• Ruokablogi

Laitan ne ilmestymään 12 tunnin välein, kello 8 ja 20 Saksan aikaa (9 ja 21 Suomen aikaa). Ettei tule makeaa mahan täydeltä. Ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä kuinka kauan minulla kestää että saan itseni seuraavan kerran kirjoittamaan.