Päivälehden mainoksia

Hesari on julkistanut nettisivuillaan päivälehden ensimmäisen numeron. Varsinainen sisältö ei ole järin kiinnostavaa, mutta sieltä löytyy hienoja mainoksia läjäpäin. Vanhoja mainoksia lukemalla huomaa kyllä konkreettisesti että markkinointikin on edistynyt sadassa vuodessa valtavasti. Tässä muutama esimerkki:

J. E. Cronwall katsoi tarpeelliseksi spesifioida että silliä käsittelee vain (palkatut) henkilöt jotka ovat tottuneita pitelemään silliä. Nykyään tässä osoitteessa on ravintola Amarillo. Sieltä saa hampurilaisia ja nachoja “paljottain” (slogan on “Aidosti isoa ja isosti aitoa”), mutta silliä ei ole listalla.

Tällä Patrialla ei ole mitään tekemistä nykyisen aseteollisuudessa toimivan Patrian kanssa. Osoite maaseudulla on myös sympaattisen epäeksakti. No, kai se on niin että maalla kaikki tuntevat toisensa muutenkin, niin ihan turha sitä on osoitteita lehteen painaa. Viereisestä mainoksesta ilmenee että samassa osoitteessa toimi myös palovakuutus-osakeyhtiö Fennia. Nykyään samalla paikalla toimii SEB Gyllenberg.

Paljottaiskauppa on paljon parempi termi kuin tukkukauppa. Tässä suhteessa kieli on selvästi mennyt taaksepäin. Mainoksena en kyllä ihan tällaista mainosta ymmärrä. Potentiaaliselle asiakkaalle jää täysin epäselväksi mitä, missä ja millä hinnalla Thorn ja Andersson pyrkivät tavaraa paljottain ja vähittäin myymään.

Tällaisesta mainoksesta ei nopeasti silmäilemällä käy ilmi mitään muuta kuin kauppiaan nimi ja osoite. Ehkä 1800-luvulla ihmisillä oli aikaa lukea kaikki mainoksetkin kokonaan, jolloin huomiota herättävillä otsikoilla tai muotoilulla ei ollut väliä? Kun tämän lukee läpi, selviää että Aleksanterinkatu 52 talosta löytyy kankaita, vaatteita, leipää, kahvila, viiniä, viinaa ja ilmeisesti hammaslääkäri. Nykyään samassa osoitteessa toimii Stockmann. Hammaslääkäripalveluita sieltä ei kai enää saa, mutta muuten mainos on edelleen validi.

Päivälehdessä lukee että etusivun mainos maksoi 15 penniä pieneltä riviltä. Tämä mainos näyttäisi olevan kuuden pienen rivin kokoinen, eli mainoksella oli hintaa 60 penniä. Jos tauluja on tosiaan vain kaksi kappaletta myynnissä yhteishintaan 5 markkaa, niin markkinointikustannukset haukkaavat aika suuren osan G. W. Edlundin liikevaihdosta. Tai ehkä metrimuutos-taulut ovat sisäänheittotuote? Mikä oikeastaan on metrimuutos-taulu? Google ei tunnista moista sanaa ollenkaan.

Helsingin kaupungin karttarekisteri: Punavuori

Helsingin kaupunki on siirtänyt arkistoissa makaavia karttoja kansan pällisteltäviksi verkkoon Karttarekisteriin. Palvelu on hauska.

Tutkaillaan ensin Punavuorta:

Arkisto	865 KAUPUNKISUUNNITTELUVIRASTO, ASEMAKAAVAOSASTO
Sarja	5. KAUPUNGINOSA
Kartan nimi	SINEBRYCHOFFIN ALUE
Valmistusvuosi	1928
Laatija	KARL LINDAHL
Lisätietoja	SUUNNITELMA, EI VÄLTTÄMÄTTÄ TOTEUTUNUT

Alla on päällekkäin vanha asemakaavaluonnos ja Google Earthista haettu satelliittikuva alueesta. Klikkaamalla kartan sivuilla olevia linkkejä voi siirtää fokuksen joko asemakaavaluonnokseen tai satelliittikuvaan (toivottavasti tämä java-pelleily toimii lukijoiden selaimilla – TOIM. HUOM.: Ei toiminut ainakaan suoraan blogissa, mutta klikkaamalla tätä alla olevaa kuvaa pääsee uudelle sivulle jossa homman pitäisi toimia).

 

 

Tässä asemakaavaluonnoksessa vuodelta 1928 on kaavoitettu Koffinpuisto täyteen taloja. Lienee Helsingin kannalta onnellinen asia että se säilyi puistona. Alhaalla oikealla oleva puisto on sen sijaan asemakaavaluonnoksessa paljon hienomman näköinen kuin satelliittikuvassa. Toisaalta, voi olla että tuollainen ympyrämuoto ei käytännössä ole kovin järkevä vaikka näyttääkin kivalta ylhäältäpäin.

Suomessa

Olen nyt ollut yli viikon Suomessa.

Lukuisat (ainakin kolme) lukijat ovat vaatineet että jatkan blogin päivittämistä myös Suomesta käsin. Näin minun oli alunperinkin tarkoitus tehdä. Kirjoitan ainakin jonkunlaisen loppuyhteenvedon Frankfurtista (lupasin sellaisen KTTO:n opiskelijalehti Kapitaaliin ja voin julkaista saman täällä). Kirjoittamista olisi kyllä Suomestakin, vaikka ne ei varsinaisesti tämän blogin otsikon alle sopisikaan. En nyt ole kuitenkaan mitään parempaakaan otsikkoa keksinyt niin jatkan ainakin toistaiseksi tämän blogin päivittämistä (jos joku keksii suomalaiselle jatko-osalle otsikon, otan vastaan ehdotuksia).

Suunnitteilla on ainakin seuraavat merkinnät:

• Työ- ja elinkeinotoimiston asiakkaana
• Jouluolutvertailu
• Kausiliputtomana Helsingissä
• Sähköpostit Gmailiin
• Saksalainen olutvertailu
• Turku-reissu
• Säätöä opintotoimiston kanssa

Mitään aikataulua en lupaa. Todennäköisesti keskimääräinen päivitystiheys jää vielä alhaisemmaksi kuin Saksassa.

Lentokentällä

Sain asunnon luovutettua. Sikäli kun ymmärsin vuokraisännän saksaa, saan takuuvuokran takaisin kuhan loppulasku tulee sähköfirmasta. Kahden viikon sisällä ilmeisesti. Lähtiessä Herr Schiller vielä kehui miten hyvin ollaan pidetty ollaan pidetty kasveista huolta. Oikein mukava ukkeli. Vaikka en sen puheesta ymmärrä yleensä mitään, silti hän katsoo tarpeelliseksi harrastaa small talkia. Sympaattista.

Ilmeisesti pyhäinpäivän tai raideremontin takia S-bahnit on tänään sekaisin, mutta pääsin lopulta kentälle. Matkassa meni kuitenkin puolituntia normaalia pidempään kun piti vaihtaa päärautatieasemalla. Hyvä että lähdin ajoissa.

Sain ylipainavan laukkuni lähetettyä ruumaan. Alkuun virkailija uhkaili että joudun maksamaan viidestä ylikilosta ja tyhjentämään käsipakaasiakin pari kiloa. Ilmoitin kuitenkin heittäväni mieluummin viisi kiloa tavaraa roskiin. Ihan niin paljoa en löytänyt turhaa tavaraa, mutta heitin pois viisi tyhjää olutpulloa (sellaista hienoa korkillista jotka soveltuvat erinomaisesti siman tekoon), yksi huonosti istuva pukupaita, yksi pullo piilarinestettä, kaksi pakettia Nicon ruokaa (jotain epämääräistä ja hyvin painavaa—sori, ei olisi kannattanut unohtaa niitä jääkaappiin) ja seinäkalenterin käytetyt sivut (ei ne paina mitään, mutta ajattelin että saan sympatiapisteitä tuhoamalla nekin). Puin kaulahuivin päälle ja siirsin pari kirjaa taskuun. Lopuksi laukut olivat vain pari kiloa yli rajan ja virkailija päästi säälistä läpi.

Ylipainokilot maksavat 10 euroa. Se on niin korkea hinta ettei kukaan sitä halua maksaa eikä virkailijat kehtaa sitä periä. Eihän siinä ole mitään järkeä että lentolippu jolla matkustaa 100 kg mies, 20 kg ruumalaukku ja 8 kg käsimatkatavaraa maksaa yhtä paljon kuin kymmenen lisäkiloa ruumaan. Kun se lentolippu maksaa 100€ ja sillä saa kuljetettua 128 kg tavaraa, luulisi että lisäkilon hinnan kuuluisi olla lähempänä yhtä euroa kuin kymmentä. Tietysti ruumaan meneviä laukkuja joutuu joku siirtelemään, mutta silti: 20 kg ylipainoa maksaa yhtä paljon kuin meno-paluulippu. Jos hinta olisi pienempi mutta rajat tiukasti valvottuja, luulen että kaikki olisivat tyytyväisempiä. Silloin Finnair saisi edes jotain ylipainomaksuja, olisi selvä kannustin keventää kuormaa eikä matkustaja joudu stressaamaan laukun painoa kentälle mennessä. Tietää kuitenkin että lisämaksu ei ole toivottoman suuri.

No, joka tapauksessa selviydyin siitä ja laukku on nyt matkalla kohti konetta.

Näytti siltä että uuden laukun yksi jalka oli mennyt jo rikki. Ei ehkä sittenkään ollut paras ostos, vaikkei normihinnaltaan mikään halpa ollutkaan. Toisaalta, kun tämä on nyt toinen kerta putkeen kun onnistun rikkomaan matkalaukun, voi olla että vika on minussa eikä laukuissa. Ehkä en vaan osaa kuljettaa niitä oikein.

Vielä muutama kuva kansan iloksi:

Kuvassa suojatie Ostendstrassen S-Bahn aseman kohdalla. Suojatien ylitys ei onnistu suoraan, koska välissä on metalliaitoja jotka pakottavat jalankulkijan kääntymään ratikoiden tulosuuntaa kohti. Kai tämä parantaa liikenneturvallisuutta.

Lentokentällä on edelleen vuotava katto tai ilmastointilaite. Ihailin tätä hienoa väliaikaisratkaisua jo kesälomani aikoihin. Ilmeisesti se ei olekaan väliaikaisratkaisu.

Vielä puolitoista tuntia lähtöporttien avautumiseen. Voisi ehkä ottaa vielä viimeisen vehnäoluen saksanmaalla.

Lähtö

Lähden tänään Suomeen. Asunnon luovutus on puolen tunnin päästä. Sen jälkeen käyn syömässä pizzaa viimeistä kertaa Borsalinossa ja lähden kentälle odottelemaan konetta.

Koko viikko on mennyt lähdön valmistelussa. Piti käydä ostamassa matkalaukku, arkistoida työni tulokset, kopioida henkilökohtaiset sähköpostit ja tiedostot pois EKPn koneelta ja etenkin viettää läksiäisiä. Tällä viikolla olen ollut neljissä eri läksiäisissä. Kahdet töissä ja kahdet vapaa-ajalla. Tämä on hyvin suosittu lähtöviikonloppu.

Töissä järjestettiin oikein kiva läksiäistilaisuus. Harjoittelijan lähtiessä on tapana kutsua osasto neuvotteluhuoneeseen, jossa EKP tarjoaa kuohuviiniä ja poislähtijä kakkua tai muuta herkkua. Poislähtijä saa kortin ja kassillisen lahjoja, lähinnä EKP- ja Frankfurt-krääsää. Harjoittelijan ohjaaja kertaa mitä harjoittelija on tehnyt. Hetken aikaa jäykistellään ja kehutaan toinen toisiamme. Sitten kiireiset valuvat töiden äärelle ja loput jäävät tyhjentämään kuohuviinipullot.

Tilastokeskukselta lähtiessä virallista osuutta ei ollut ollenkaan ja juomana oli vain kahvia ja teetä. Ihan kivoja molemmat.

Nyt kone kiinni ja asunnosta ulos.

Maito

Maitoa on täällä yllättävän hankalaa ostaa. Tai siis “maitoa” täällä saa hyvin, yöhön saakka pienistä kioskeistakin, mutta vain täysrasvaista iskukuumennettua maitoa. Halpis-kaupat, Aldi ja Norma, ovat vastaavan rajoittuneita. Olen kyllä yrittänyt sitä UHT-maitoa käyttää, mutta huonolla menestyksellä. Iskukuumennus ja älytön rasvaprosentti tekee maidosta jotenkin outoa. Tavallista maitoa jossa olisi joku säädyllinen rasvaprosentti ei saa kuin muutamista kaupoista. Edes Galleriesta, jonka ruoka-osasto on muuten kilpailee samassa sarjassa Stockmannin Herkun kanssa, ei saa rasvatonta maitoa. Vähärasvaisin oli 1,5 prosenttista. Toistaiseksi Rewe on ainoa josta löytyy rasvatonta maitoa.

Olen etenkin Normaa käyttänyt muuten paljon, se on minulla matkanvarrella töistä, mutta maitokauppaan on pitänyt aina mennä erikseen Reween. Todella hankalaa.

Sen takia minulla ei usein olekaan maitoa kotona ja joudun syömään aamiaiseksi töissä jotain matkanvarrelta ostettua. Esimerkiksi tänään lämmintä kroisanttia ja mustikkamuffinia.

Call-a-Bike

Kävin tosiaan sunnuntaina pyöräilemässä.

Käytin DB:n Call-a-Bike palvelua. Systeemi tuntui aika toimivalta. Katsoin internetistä missä on lähin vapaa pyörä ja suunnistin sinne suuntaan. Pyörän piti löytyä puolen korttelin päästä, lähimmästä isosta risteyksestä. Siinä ei kuitenkaan pyörää näkynyt, mutta minuutin harhailtuani huomasin pyörän seuraavassa risteyksessä. Voi olla että minun netistä katsomani pyörä oli jo otettu, olin katsonut niitä puolituntia ennen lähtöä. Pyöriä saisi toki etsittyä myös kännykällä, eli ajantasaista tietoa saa myös kadulla.

Olin etukäteen jo rekisteröitynyt palveluun, eli periaatteessa pyörän vuokraaminen onnistuisi soittamalla pyörässä lukevaan puhelinnumeroon josta saa aktivointikoodin, joka sitten syötetään pyörän lukitusjärjestelmään. Pari kertaa soitettuani totesin että en osaa navigoida saksan-kielistä puhelinpuuta alkuunkaan. Ymmärsin että pitää painaa 1 jos jotain tai 0 jos jotain muuta, mutta kun muutaman kerran satunnaisia numeroita painettuani pyörä oli edelleen lukossa, alistuin ja soitin asiakaspalvelunumeroon. Se toimikin näppärästi. Ystävällinen ja hyvää englantia puhuva virkailija antoi minulle pyörän avauskoodin ja sain pyörän liikkeelle.

Pyörä oli varsin hyvän tuntuinen, vaikkakin aika painava. Esitteen mukaan 23,4 kg. Minulla ei ole mitään varsinaista käsitystä pyörien keskipainosta, mutta ilmeisesti 15 kg on lähempänä normaalia. Painon huomasi etenkin mäissä ja hiekkateillä. Tavallisissa kaupunkioloissa siitä ei varsinaisesti ole harmia. Takana olevaan istuimen näköiseen asiaan sai repun kiinnitettyä näppärästi pyörässä olevilla kuminauhoilla. Kätevää.

Alla kartta reitistä.

Punainen viiva on kulkemani reitti ja vihreä Grün Gürtel, vihreä rinki, jota pyrin seuraamaan. Karttaa voi zoomata vasemmassa reunassa olevan plussan ja miinuksen avulla ja sitä voi siirellä hiirellä. Punaiset pallukat edustavat ottamiani valokuvia. Niitä voi tarkastella klikkaamalla (kuvat löytyvät myös suoraan tästä Picasa-albumista).

Aloitin kotoa Sachsenhausenista ja kuljin aluksi Main -joen vartta länteen. Tarkoitus oli kulkea Mainia pitkin Nidda -joelle saakka, josta seuraisin Grün Gürtelin reittiä Frankfurt pohjoispuolelta kiertäen takaisin joelle. Kartasta, merkitystä reitistä ja GPS:tä huolimatta luonnollisesti eksyin.

Alkumatkan piti olla todella helppo: piti vain seurata jokea. Onnistuin kuitenkin eksymään. Käännyin Mainilta 90 astetta vasemmalle jostain syystä (tie 40 kohdalla). Tajusin virheeni jossain vaiheessa, mutta löysin Grün Gürtelin tieviitat ja luulin nyt kulkevani reittiä vastapäivään. Se sopi minulle hyvin. Yllätyksekseni saavuin kuitenkin Höchstin edustalle, Niddan ja Mainin risteykseen. Eli olin taas alkuperäisellä reitillä. Ylitin Mainin lossilla (maksoi euron) Höchstiin. Oikein kivan näköinen paikka. Sieltä jatkoin Niddaa pitkin pohjoiseen ja itään, kunnes Rödelheimin kohdalla eksyin ja tein vahingosssa U-käännöksen. Huomasin asian vasta kuin olin taas Höchstissä. Päätin että en lähde enää takaisin, vaan suuntasin Grün Grüdeliä vastapäivään. Eli uudestaan lossilla. Tai ehkä se ei ollut lossi vaan tavallinen yhteysalus. Paatti kääntyi, eikä tuntunut olevan minkään sortin vaijereiden varassa.

Loppumatkalla en enään varsinaisesti eksynyt. Kerran käännyin vähän turhan aikaisin, mutta tajusin sen suhteellisen nopeasti ja selvitin kartasta miten pääsen takaisin reitille. Eli olin sentään kartalla kokoajan, vaikken ehkä oikean viivan päällä.

Tässä vielä linkit Nokian Sports Tracker karttoihin (osa 1 ja osa 2). Niistä näkee nopeus, korkeus ja muita tarpeettomia tietoja. Reitti on jaettu kahteen osaan, kun kännykästä loppui virta kesken ja Sports Tracker sen takia sammui. Jostain syystä Sports Tracker ei osaa yhdistää reittejä eikä .gpx –tiedoston siirtäminenkään oikein toiminut. Ylipäätään Sports Trackerin nettipalvelu tuntuu jotenkin kököltä. Ei tosin tuo GPS Visualizerkaan mikään helppo ollut, mutta sillä sentään sai yhden kartan jossa on reitti ja valokuvat samassa kasassa.

Oikein mukava reitti. Periaatteessa opasteet olivat hyviä (syytän eksymisestä omaa suuntavaistoani) ja reitti hyvin suunniteltu. Autoteitä ei tarvinnut ylittää kuin ihan muutaman kerran, niistäkin varmaan suurin osa eksymisten takia. Suuri osa matkasta oli hyvää asfalttitietä, mutta Frankfurtin eteläpuolella metsässä oli hiekkatietä. Karttaan oli merkitty tien päällysteet erikseen, niin rullaluistelijakin voisi valita sopivan reitin.

Matkanvarrella näkyi paljon muitakin ulkoilijoita. Lähinnä vanhuksia ja lapsiperheitä. Yksi perhe harrasti jousiammuntaa nurmikentällä ja toinen ampui ritsalla joutsenta (tai ainakin järveä jossa uiskenteli yksi joutsen, ehkä ne ei oikeasti tähdännyt siihen). Siirtolapuutarhamökkejä näkyi paljon. Välillä tuli puusaunan tuoksu sieraimiin, ehkä niihin liittyen. Tosin varmaan oikeasti takasta eikä saunasta.

Pyörän palautus onnistui samalla tavalla kuin lainaaminenkin: soitto asiakaspalveluun, ilmoitin niille pyörässä näkyvän lukituskoodin ja pyörän sijainnin. Vuorokauden vuokra oli 9 euroa. Varsinaisesti nämä DB:n Call-a-Biket on tarkoitettu kai työmatkaliikenteeseen tai muihin lyhyisiin siirtymiin. Perushinnoittelu on 8 senttiä minuutti. Eli kymmenen minuutin matka maksaisi 80 senttiä—huomattavasti vähemmän kuin halvin joukkoliikennelippu.

Kokonaisuutena oikein positiivinen kokemus. Verrattuna Porvoon ja Helsingin city-pyöriin tämä oli todella käyttökelpoinen. Mielellään sitä maksaakin jotain siitä hyvästä että pyörä toimii ja on mukava ajaa. Internet-palvelu joka paikallistaa pyörät on myös hyvä, Helsingissähän ei koskaan ole takeita pyörän löytymisestä niin niihin ei voi varsinaisesti luottaa.