Frankfurtin katukuvassa on nyt Heinrich Hoffmann paljon esillä. Tämä Frankfurtin oma poika viettää nyt jotain vuosipäivää ja hänen kunniaksi on historiamuseossa näyttely ja ympäri kaupunkia on levitetty kymmenen infotaulua jotka esittelevät Hoffmannin elämän kannalta tärkeitä paikkoja. Minulla ja Riikalle tämä mies oli tietysti täysin vieras. Infotauluista kyllä selvisi missä hän oli asunut ja kenen kanssa, mutta miehen varsinaiset ansiot eivät niistä heti selvinneet.
Riikka katsoikin sitten Wikipediasta, josta selvisi että Heinrich Hoffmann oli pesunkestävä natsi. Heinrich toimi Hitlerin hovivalokuvaajana ja mm. esitteli apulaisensa, Eva Braunin, Hitlerille. Hoffmannilla oli toimipiste Frankfurtissa, mutta jotenkin silti haiskahti oudolta että tätä miestä kovin paljoa juhlittaisiin.
Jossain vaiheessa sitten selvisi että näitä Heinrich Hoffmanneja on useampi. Tämä Frankfurtin Heinrich Hoffmann oli psykiatri, joka siinä ohimennen kirjoitti Jörö-Jukka –kirjan lapsensa iloksi:
Tällainen ärsyttävän taitava heppuli, joka ihan vahingossa vaan kirjoittaa tällaisen merkkiteoksen. Kun kävimme Heinrich Hoffmann näyttelyssä, selvisi että mies kehtasi vielä valittaa vanhoilla päivillään että hänet tunnetaan paremmin kirjailijana kuin psykiatrina, vaikka on niin kovin hyvä psykiatri. Saisi minun mielestäni olla tyytyväinen siihen että on saavuttanut kuolematonta mainetta edes jollain saralla. Joka tapauksessa hyvin eri tyyppi kun ensimmäinen joka löytyi Wikipediasta (tosin hänkin oli kirjoittanut lastenkirjoja, mutta ymmärrettävästi “Jugend um Hitler” ei saavuttanut vastaavaa suosiota).
Hoffmannin kirjassa, sen kuvassa näkyvän Jörö-Jukan lisäksi, käsiteltiin muun muassa:
- poikaa joka kiusasi koiraa, kunnes koira kosti puremalla ja syömällä pojan makkarat
- tyttöä joka polttaa itsensä kuoliaaksi tulitikkuleikin päätteeksi
- poikia joiden rasistinen pilkka kostetaan upottamalla heidät musteeseen
- tyttöä joka imi peukaloaan vastoin äidin ohjeita, kunnes joku satunnainen parturi leikkasi hänen peukut irti jättimäisillä saksilla (!)
- keitosta kieltäytyvää poikaa joka kuolee nälkään
- poikaa joka lentää myrskyssä tuulen mukana tuhoonsa
Hilpeitä aiheita. Nämä Heinrich Hoffmannin, ja oikeastaan ihan vastaavasti Grimmin veljesten, lastentarinat on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. En ole hirveästi moderniin lastenkirjallisuuteen tutustunut, mutta niissä meno tuntuu olevan paljon hilpeämpää. Aku Ankka tai Puhku, pieni punainen hinaaja eivät koskaan kuole väkivaltaista kuolemaa tottelemattomuuden takia. Luetaanko näitä väkivaltaisia tarinoita vieläkin? Minkä ikäisille lapsille? Hoffmann tarkoitti Jörö-Jukkan 3-6 vuotiaille lapsille. Muistan kyllä Jörö-Jukan ja Grimmin sadut omasta lapsuudestani, mutta en ole varma minkä ikäisinä niitä sai kuulla. Ainakin Grimmin sadut olivat pelottavia, se kirjakin oli massiivinen ja uhkaavan näköinen. En niin että lapset pitäisi pumpulissa kasvattaa, mutta ainakin tuo kertomus kiertelevästi parturista joka leikkaa lasten sormet irti vaikuttaa tarpeettoman traagiselta. Parturissa käynti on varmasti lapselle(kin) tarpeeksi ahdistava kokemus ilman että joutuu pelkäämään sormiensa puolesta.
No, mutta joka tapauksessa näyttely oli hieno ja Hoffmannin elämästä kertovat laatat ovat kiinnostavia.
Tämä kuvassa näkyvä Hoffmann-muistomerkki on minun työmatkani varrella joessa. Nämä laukun päällä istuvat sorsat ovat taatusti tyystin tietämättömiä siitä, että tämä taideteos muistuttaa yleisöä Heinrich Hoffmannin tarinasta jossa ajatuksissaan kävelevä poika tippuu veteen ja hukkaa laukkunsa. Siinä tapauksessa poika sentään selvisi hengissä. Tai ainakaan tarina ei kertonut hänen kuolleen.
11 kommenttia:
Ensimmäisen luokan opettaja oli vakavasti huolissaan veljestäsi joka oli kirjoittanut tuollaisen kaula-katki parturijutun annettujen kuvien perusteella. Opettajan mukaan kuvan parturi siisti herrasmiehen hiuksia, vaikka minustakin parturi teki murhaa. Jos lapsia säästää kauhujutuilta, he keksivät ne itse. Muistan omasta lapsuudestani kauhunsekaisen innon mainitsemiasi kirjoja. Toisen Heinrich Hoffmannin tuotantoon en ole tutustunut enkä voi kommentoida.
Oliko Antille siinä vaiheessa luettu Jörö-Jukkaa?
Varmasti oli luettu. Meidän lapset kun oli niin kehittyneitä jo hyvin nuorella iällä. Roald Dahlitkin aloitettiin siinä vaiheessa että meidän kaverit kauhisteli kasvatusmetodejamme. Voi olla että joskus meni vähän pieleen.
Toisin sanoen Antin kohdalla lasta ei säästetty kauhujutuilta, niin ei tiedä olisiko hän keksinyt sellaista jos ei olisi päässyt tutustumaan Hoffmannin tuotantoon?
En ota kantaa siihen mikä on sopiva ikä näitä lukea, mutta onhan nämä rajuja tarinoita. Elokuvien ja kirjojen suhteen taitaa ikärajat mennä hiukan eri tavalla? Mutta toisaalta ne varmaan vaikuttavatkin lapseen eri tavalla.
Toisaalta... olimme sikäli moderneja ettemme antaneet teille pyssyjä ja kasvatimme teistä pasifisteja. Suuri osa teidän leikeistä oli sotaa ja roistojen nappaamista. Pyssyt oli tehty legoista tai kepeistä tai tikuista jne. Ostimme sitten kaupasta pyssyjä. Pikkusiskon ensimmäisiä sanoja oli "tikari".
En tiedä missä lapset pitäisi kasvattaa kun ne imevät vaikutteita mistä vain.
Jos muistan oikein, ja jos on kyse samasta sadusta, niin se laukku jäi kellumaan pinnalle kun koppava poika, joka kulki aina nenä pystyssä, ei huomannut jokea vaan putosi siihen. Poika hukkui, vain laukku jäi kellumaan.
Kyse on varmaankin samasta sadusta, mutta alkuperäisessä tämä poika ei wikipedian mukaan kuole:
""Die Geschichte von Hans Guck-in-die-Luft" (The Story of Johnny Head-in-Air) concerns a boy who habitually fails to watch where he's walking. One day he walks into a river; he is soon rescued, but his portfolio drifts away."
Tarinoita on tosin muutettu jonkun verran eri versioissa ja käännöksissä, esimerkiksi näytelmä versiossa kaikki lapset kuolevat. voi olla että sinä muistat jonkun alkuperäistä synkemmän version.
Kyllähän kauhutarinat aina ovat olleet lapsille makeimmat. Jöröjukka nyt oli sentään aika lepsu, ja Maxin ja Moritzin loppu
melko herttainen "pojat joit ei saatu hyviks nyt on jauhettuina jyviks. Niitä syö nuo kelvottomat myllärimme hanhet somat". Toista sentään oli Grimmit, joissa paloiteltuja impyeitä löytyi verisammioista ...
Tiedän että Olarissa (max 7v) katseltiin Roald Dahl-videota, jossa kerrottiin "totuus" suosituista saduista. Latasin nämä kiinnostuksesta viime vuona ja katsoin uudestaan. Ei ne loppujen lopuksi olleet niin karuja kuin muistin, paitsi Tuhkimo, jossa prinssi tietysti katkaisee ilkeiden sisarten kaulat. Ei kyllä ole jäänyt traumoja. Sen sijaan se oikea pienen merenneidon tarina, jossa tämä muuttuu vaahdoksi kun ei saa suudelmaa, oli jostain syystä kovin ikävä.
H C Andersenilla oli todella surullisia satuja Pienen merenneidon lisäksi. Punaiset kengät ja Pieni tulitikkutyttö itkettivät minua. Runomuotoisia juttuja kuten Jöröjukkaa ei lapsena edes tajunnut ja kielikin oli vanhahtavaa. Mutta kauhu ja suru ovat eri asioita.
En usko että on yhtäkään Grimmin veljesten satua, missä kaikki henkilöt olisivat selvinneet hengissä ja yhtenä kappaleena.
Lähetä kommentti