Mainspiel ja lasten Frankfurt

Frankfurtissa tunnutaan panostavan lasten hyvinvointiin todella paljon. Aikaisemmassa kirjoituksessa Riikka kirjoitti puistosta jossa on lapsille tarkoitettu suihkulähde vesiliukumäkineen. Puistoissa on muutenkin aika kivan näköiset varustelut, ainakin verrattuna Kallion tarjontaan. Työmatkani varressa on hiekkalaatikkoalue jonka yhteydessä on valtava metallinen putkilo-härveli, johon voi kaataa vettä ja selvitellä mitä putkea pitkin se lopulta valuu alas. En oikein sen toimintatapaan ole tutustunut, mutta se on iso ja sen yhteydessä on vesipiste, niin lapset pääsevät lotraamaan vedellä kunnolla. Samalla varmaan oppivat painovoimasta tai jotain. Ei mitään säälittävää piiperrystä jonkun kymmenen sentin korkuisen muovihärvelin kanssa, vaan suurenmittakaavan toimintaa. Sisäinen insinöörini arvostaa!

Näiden arkisten vehkeiden lisäksi täällä järjestetään tämä otsikon Mainspiel, eli Main-pelit. Parin viikon ajaksi joen rannat täyttyvät erilaisista lasten leikkiasioista, joihin sitten perheet vievät lapsensa jotain pientä maksua vastaan.

Hilpeä yleisilme! Paikalla on paljon eri kokoisia ja näköisiä pomppulinnoja eri ikäisille (ei kuitenkaan täysi-ikäisille). Tuossa vasemmassa kuvassa lapset saavat matkustaa pienessä laatikossa liukuhihnaa alas—ihan niin kuin matkalaukut lentokenttien baggage claimissä! No, ehkä se ei kaikkien mielestä kuulosta houkuttelevalta, mutta minua se jotenkin kiehtoo.

 

Vasemmanpuolisessa rakennetaan tornia limsakoreista samalla kun kiivetään sen päälle. Tämä on ilmeisesti yleinen aktiviteetti joissain team-building tapahtumissa. Oikeanpuolisessa kuvassa, sikäli kun sitä ymmärrän oikein, rakennetaan jättimäistä putkistoa, vähän samaan malliin kuin Pipedream -tietokonepelissä.

Eihän nämä vehkeet mitään kovin kummoisia ole, erikoista on se että nämä ovat aivan kaupungin keskustassa. Paraatipuisto on kahden viikon ajan kaikki päivät jättimäinen lasten leikkipaikka! On Suomessakin varmasti vastaavia palveluita, mutta ne ovat jossain poissa silmistä. Ideaparkeissa tai tivoleissa tai Hakaniemen torin alla jossain luolassa. Ei ole ainakaan osunut silmään. Tuntuu siltä että täällä julkista tilaa kehitetään paljon enemmän lasten ehdoilla kuin Suomessa. Syntyvyystilastoista päätellen se ei lasten määrään vaikuta kovinkaan paljoa, mutta luulen että täällä lapsiperheet asuvat kaupunkimaisemmin kun Suomessa. Kun julkiset puistot ovat siistejä, suuria ja varustettu myös lapsiperheitä silmälläpitäen, oma piha ja trampoliini ei välttämättä ole niin tarpeellinen.

Hissikäyttäytyminen 2: hissisovinismi

Kuten kommentissa mainitsin, eilisestä hissi-kirjoituksesta jäi puolet substanssista pois. Korjaan puutteen nyt pikaisesti.

 

Täällä on yleisenä tapana että naiset poistuvat hissistä ennen miehiä. Miesten osallakin on kai joku arvojärjestys, mutta sitä en vielä ole ymmärtänyt. Eli kun päästään alimpaan kerrokseen, täysi hissi odottaa että nainen puikkelehtii hissin nurkasta ulos ennen kuin miehet poistuvat. Tosi älyttömän oloista toimintaa. En ymmärrä minkä takia tällaisiä tarpeettomia sukupuolirooleja tarvitsee ylläpitää. Tässä nyt ei ole kyse siitä että "voimakkaat miehet" pitävät painavia ovia auki "heiveröisille naisille", kyllä täälläkin hissin ovet avautuvat ihan itsekseen. Jotkut miehet tosin pitävät kättä oven läheisyystunnistimen vieressä jotta se pysyy auki. Naiset eivät tästä hyödy, koska hissistä pääsevät kaikki nopeiten ulos kun oven vieressä olevat lähtevät ensin pois, sukupuoleen katsomatta. Onko taustalla miesten halu nähdä naiset takaapäin heidän poistuessaan hissistä? Vai kuvitteleeko joku että naiset arvostavat oikeutta puikkelehtia hissistä ulos ensimmäisenä? Vai arvostavatko naiset oikeasti jotain niin absurdia?

 

Hyvin outoa.

Heinrich Hoffmann

Frankfurtin katukuvassa on nyt Heinrich Hoffmann paljon esillä. Tämä Frankfurtin oma poika viettää nyt jotain vuosipäivää ja hänen kunniaksi on historiamuseossa näyttely ja ympäri kaupunkia on levitetty kymmenen infotaulua jotka esittelevät Hoffmannin elämän kannalta tärkeitä paikkoja. Minulla ja Riikalle tämä mies oli tietysti täysin vieras. Infotauluista kyllä selvisi missä hän oli asunut ja kenen kanssa, mutta miehen varsinaiset ansiot eivät niistä heti selvinneet.

Riikka katsoikin sitten Wikipediasta, josta selvisi että Heinrich Hoffmann oli pesunkestävä natsi. Heinrich toimi Hitlerin hovivalokuvaajana ja mm. esitteli apulaisensa, Eva Braunin, Hitlerille. Hoffmannilla oli toimipiste Frankfurtissa, mutta jotenkin silti haiskahti oudolta että tätä miestä kovin paljoa juhlittaisiin.

Jossain vaiheessa sitten selvisi että näitä Heinrich Hoffmanneja on useampi. Tämä Frankfurtin Heinrich Hoffmann oli psykiatri, joka siinä ohimennen kirjoitti Jörö-Jukka –kirjan lapsensa iloksi:

Tällainen ärsyttävän taitava heppuli, joka ihan vahingossa vaan kirjoittaa tällaisen merkkiteoksen. Kun kävimme Heinrich Hoffmann näyttelyssä, selvisi että mies kehtasi vielä valittaa vanhoilla päivillään että hänet tunnetaan paremmin kirjailijana kuin psykiatrina, vaikka on niin kovin hyvä psykiatri. Saisi minun mielestäni olla tyytyväinen siihen että on saavuttanut kuolematonta mainetta edes jollain saralla. Joka tapauksessa hyvin eri tyyppi kun ensimmäinen joka löytyi Wikipediasta (tosin hänkin oli kirjoittanut lastenkirjoja, mutta ymmärrettävästi “Jugend um Hitler” ei saavuttanut vastaavaa suosiota).

Hoffmannin kirjassa, sen kuvassa näkyvän Jörö-Jukan lisäksi, käsiteltiin muun muassa:

• poikaa joka kiusasi koiraa, kunnes koira kosti puremalla ja syömällä pojan makkarat
• tyttöä joka polttaa itsensä kuoliaaksi tulitikkuleikin päätteeksi
• poikia joiden rasistinen pilkka kostetaan upottamalla heidät musteeseen
• tyttöä joka imi peukaloaan vastoin äidin ohjeita, kunnes joku satunnainen parturi leikkasi hänen peukut irti jättimäisillä saksilla (!)
• keitosta kieltäytyvää poikaa joka kuolee nälkään
• poikaa joka lentää myrskyssä tuulen mukana tuhoonsa

Hilpeitä aiheita. Nämä Heinrich Hoffmannin, ja oikeastaan ihan vastaavasti Grimmin veljesten, lastentarinat on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. En ole hirveästi moderniin lastenkirjallisuuteen tutustunut, mutta niissä meno tuntuu olevan paljon hilpeämpää. Aku Ankka tai Puhku, pieni punainen hinaaja eivät koskaan kuole väkivaltaista kuolemaa tottelemattomuuden takia. Luetaanko näitä väkivaltaisia tarinoita vieläkin? Minkä ikäisille lapsille? Hoffmann tarkoitti Jörö-Jukkan 3-6 vuotiaille lapsille. Muistan kyllä Jörö-Jukan ja Grimmin sadut omasta lapsuudestani, mutta en ole varma minkä ikäisinä niitä sai kuulla. Ainakin Grimmin sadut olivat pelottavia, se kirjakin oli massiivinen ja uhkaavan näköinen. En niin että lapset pitäisi pumpulissa kasvattaa, mutta ainakin tuo kertomus kiertelevästi parturista joka leikkaa lasten sormet irti vaikuttaa tarpeettoman traagiselta. Parturissa käynti on varmasti lapselle(kin) tarpeeksi ahdistava kokemus ilman että joutuu pelkäämään sormiensa puolesta.

No, mutta joka tapauksessa näyttely oli hieno ja Hoffmannin elämästä kertovat laatat ovat kiinnostavia.

Tämä kuvassa näkyvä Hoffmann-muistomerkki on minun työmatkani varrella joessa. Nämä laukun päällä istuvat sorsat ovat taatusti tyystin tietämättömiä siitä, että tämä taideteos muistuttaa yleisöä Heinrich Hoffmannin tarinasta jossa ajatuksissaan kävelevä poika tippuu veteen ja hukkaa laukkunsa. Siinä tapauksessa poika sentään selvisi hengissä. Tai ainakaan tarina ei kertonut hänen kuolleen.

Hissikäyttäytyminen

Meillä on töissä tapana tervehtiä ihmisiä hississä. Ei pelkästään tuttuja, vaan kaikkia. Sekä heidän tullessa hissiin että lähtiessä. Keskustelu ei sentään ole pakollista, mutta hiljainen “hi” ja “bye” on käytäntönä aina kun joku astuu hissin ovesta sisään tai ulos. Käytäntö tuntuu vieraalta, mutta voi olla että minun käsitykseni hissikäyttäytymisestä on vääristynyt. Minun mielestäni vain hissipojat (esim. Jeeves ja Wooster tv-sarjassa) tervehtivät kaikkia. Luulen että se on muidenkin mielestä outoa, useat sanovat vuorosanansa hiljaa tai katsekontaktia välttäen, jo hissin ulkopuolella.

Oman kerroksen väen, tai edes etäisesti tutunnäköisten, tervehtiminen on tietysti asia erikseen. Siinä on joku oikea järki, mutta tällainen ventovieraiden tervehtiminen on täysin tarpeetonta.

Aiheeseen löyhästi liittyen, Ihmebantun sketsi moikkaamisesta (K-15 materiaalia):

 

Toim. huom.: seuraava blogi-teksti ilmestyy perjantaina kello 12:00 Frankfurtin (13:00 Suomen) aikaa. Laitoin nyt ajastuksella jotta ei tule kerralla liian paljon luettavaa. Ja koska haluan kokeilla miten tämä ajastus-systeemi toimii.

“Liityin” kirkkoon

Unohdin mainita edellisessä Bürgramt kirjoituksessa että liityin siinä yhteydessä kirkkoon. Tai pikemminkin minut pakkoliitettiin kirkkoon. Ilmoittautuessani virastossa virkailijaa kysyi minulta mihin uskontoon kuuluin. Rehellisenä ihmisenä ilmoitin kuuluvani Suomessa luterilaiseen kirkkoon, mutta Saksassa en mihinkään. Hetken aikaa asioita selvitettyään, virkailija ilmoitti että Hessenissä ei ole luterilaista kirkkoon. Näin kun hän valitsi tietokoneella valikosta Hessenin evankelisen seurakunnan uudeksi henkiseksi kodikseni.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä että yhteen kirkkoon kuuluminen on enemmän kun tarpeeksi. Saksalaiseen kirkkoon, jonka yhdessäkään tilaisuudessa minulla ei ole mitään aikomusta käydä ja jonka palveluita en todennäköisesti kielimuurin takia pystyisi edes teoriassa käyttämään, minulla ei ollut mitään aikomusta liittyä. Normaalista virastoasiointityylistäni poiketen protestoin. Ilmoitin kuuluvani seurakuntaan Suomessa, en Hessenissä. Olen tyytyväinen nykytilanteeseen eikä minulla ole mitään halua liittyä löyhästi samantyyppiseen seurakuntaan täällä. Virkailija soitti jonnekin, ilmeisesti Hessenin evankeliseen seurakuntaan, ja puhelun jälkeen ilmoitti tyynesti että jos haluan erota kirkosta, se pitää tehdä eri paikassa. Eroilmoituksen jälkeen joutuisin maksamaan vain kuluvan ja seuraavan kuukauden jäsenmaksut. Vastaus tuntui absurdilta: minua ei kiinnostanut eroaminen vaan liittymättä jättäminen. Jätin kuitenkin asian siihen. En lähtenyt valehtelemaan että en oikeasti kuulu kirkkoon ollenkaan, ymmärsin kysymyksen väärin. Meidän yhteinen kieli oli sen verran huteralla pohjalla että kovin syvällinen keskustelu uskonvapaudesta ei olisi ollut mahdollista, eikä sellaisesta olisi ollut hyötyäkään. Tämä byrokraatti ei tee sääntöjä, vaan noudattaa niitä. Jos minä en ole tyytyväinen, valitusosoite on muualla.

Samalla viikolla tulikin jo evankelisen kirkon lehti postissa. Luonnollisesti saksaksi. Selasin sen läpi, mutta en kokenut suurta valaistumista. Nyt pari päivää sitten tuli kirje seurakunnalta. Ikävä kyllä se on myös saksaksi, niin en sen substanssista tiedä mitään. Jos joku sitä haluaa minulle tulkata, niin se on alla. Tuskin siinäkään mitään tärkeätä on. Ilmeisesti kertovat lähinnä yhteystietojaan.

Ainoa oikeasti oleellinen asia on että en joudu maksamaan tälle seurakunnalle penniäkään. Varmistin EKP:n intrasta että kirkollisvero menee vain verotettavista tuloista. Koska EKP:n maksamat palkat ovat verottomia, en joudu maksamaan kirkollisveroakaan.

Periaatteellisella tasolla tämä on täysin kohtuutonta. Ymmärrän vielä jotenkin että Suomen sisällä muuttaessa siirtyy aina automaattisesi paikalliseen seurakuntaan, mutta tässä minut liitettiin täysin vieraaseen kirkkoon. Vain koska ilmoitin kuuluvani johonkin löyhästi samantyyppiseen kirkkoon jossain muualla! Jos täällä tulee Greenpeace feissari vastaan joka kysyy kiinnostaako minua luonnonsuojelu, pakkoliitettäänkö minut paikallisen Greenpeacen jäseneksi sillä perusteella että maksan Suomessa Roska-Roope tarrasta (siis jos Suomessa sellaisesta maksaisin)? Miten uskonnonvapaus toteutuu kun viranomaiset pakottavat vieraan kirkon jäseneksi? Minkälainen kirkko ylipäätään ottaa vastaan jäseniä jotka liittyvät vastoin omaa tahtoaan?

“Pah”, sanon minä. En kyllä jaksa erotakaan, kun pitäisi ilmeisesti käydä se jossain toimistossa tekemässä eikä siitä nyt konkreettista hyötyä olisi. Täytyy vaan muistaa asia jos joskus tänne tulee oikeisiin töihin.

Taas yksin

Närhi lensi pesästä Suomen kaukaisille rannoille, nyt seuranani on vain pulut. *

Riikka lensi tiistai-iltana pois. Olen siis taas Frankfurtissa yksin.

Minä tulen Suomeen lomalle parin viikon päästä, mutta olen nyt henkisesti totuttelemassa yksineläjän arkeen jota tulen viettämään, lyhyt loma pois lukien, seuraavat kolme kuukautta. Se tuntuu pitkältä ajalta.

Ero aikaisempaan on valtava. Tämä koti tuntuu kovin tyhjältä. Minähän muutin tähän taloon samana päivänä kun Riikka tuli maahan. Pois lukien muuttopäivän ensimmäiset tunnit, en tiedä olenko koskaan ollut täällä yksin. Kerran kävin täällä yksin vaihtamassa vaatteet matkanvarrella puistoon, mutta mitään pidempää aikaa en täällä ole yksin ollut. Etenkin aamulla tyhjässä asunnossa herääminen ja töiden jälkeen tyhjään asuntoon tuleminen tuntuivat pahalta. Yksin syöminen ja ruuanlaitto ei tunnu luontevalta, kun en ole sitä täällä kahdessa kuukaudessa joutunut kertaakaan tekemään.

Yksinäisyys toki lisää vapautta. Riikan ollessa täällä oli joskus kiire lähteä töistä, koska oltiin sovittu joku tapaaminen tai ruoka odotti. Nyt voin lähteä kun työhommat ovat sopivassa vaiheessa, ilman että tarvitsee kelloa sen pahemmin katsella. Tämä on siis se optimistinen tapa ilmaista asia. Totuushan on tietysti se, ettei ole järin mukavaa istua toimistolla tietäen ettei ketään kiinnosta tulenko sieltä koskaan kotiin. Kotona voin toki vaihtaa mukavammat vaatteet päälle ja käyttää omaa tietokonetta, mutta käytännössä ero toimistossa istumiseen on aika pieni. Lähdin tänään töistä silti jo seitsemän aikaan: kyllä routa possun (tai nälkä virkamiehen) kotiin ajaa, mutta silloin kun asuu yhdessä, töistä lähtöä motivoi porkkana eikä keppi.

Nyt minulla on paljon enemmän omaa aikaa. Ehdin kirjoittaa blogiin enemmän (laskin minulla olevan 16 aihetta odottamassa—uskoisin siirtyväni nyt vähintään kirjoitus-per-päivä tahtiin). Suunnitelmissa on Windows 7 –käyttöjärjestelmän asentaminen tähän koneeseen (sen tosin ehkä jätän välistä, en ehkä uskalla riskeerata ainoan tietokoneeni sotkemista). Voisin ruveta kuntoilemaan, esimerkiksi juoksulenkit olisivat varmaan ihan terveitä. Valokuvia pitäisi käydä läpi. Muiden harjoittelijoiden kanssa voisi olla enemmän. On paljon matkoja mitä voisi tehdä, yksin tai muiden harjoittelijoiden kanssa. Esimerkiksi Alpeilla olisi kiva käydä. Kirjoja voisi lukea—minulla on tälläkin hetkellä joku kesken ja kasa pinossa odottamassa. Kännykän firmware pitäisi päivittää. Economist-lehti rupesi sopivasti tulemaan (optimaalisesti myöhästynyt valmistumislahja, kiitos siitä!). Tekemistä on paljon.

Blogi-merkintöjen kirjoittamista odotan oikeasti. Minua on jo pitkään häirinnyt ettei löydy aikaa kirjoittaa niistä valmiiksi mietityistä aiheista. Mutta lähinnä nämä “oman ajan” aktiviteetit ovat täytettä. ‘Terveitä addiktioita’, kuten viime sunnuntain Helsingin Sanomien mielipidesivulla niitä kutsuttiin. Näiden aktiviteettien parissa saan aikani kulumaan kivasti, mutta se ei tarkoita sitä että yksinolo tuntuisi kivalta verrattuna näihin kahteen yhdessä vietettyyn kuukauteen. Muutenhan olisin tehnyt näitä samoja asioita jo silloin kun Riikka oli täällä.

Tietysti se on vain hyvä asia että yksinäisyys tuntuu epämiellyttävältä. Se on merkki siitä että parisuhteessa on jotain järkeä. Olisi hyvin outoa jos nyt hyppisin riemusta kun saan olla hetken rauhassa. Minulla on luonnollisesti ikävä Riikkaa, vaikka en oikeastaan pidä sanasta “ikävä” tässä yhteydessä. Tässä tilanteessa ei oikeasti ole mitään ikävää, päinvastoin se on mukavaa että on joku jota kaipaa. Sanoisin mieluummin että minulla on mukava Riikkaa. Mutta se ei varmaan tarkoita mitään.

Ei ole lainkaan tarkoitus antaa surumielistä kuvaa tilanteesta. Täällä on edelleen paljon jännittävää tehtävää ja koettavaa. Olen onnellinen, en vain niin onnellinen kun olin vielä hetki sitten. Nämä viimeiset Frankfurt kuukaudet ovat olleet elämäni parasta aikaa (kiitos siitä Riikalle, Suomesta sekä Intiasta tulleille vieraille, Frankfurtille ja Berliinille). En usko että ne sille sijalle kovin pitkäksi aikaa jää, elämällä on vielä paljon tarjottavaa, mutta nämä pari seuraavaa yksinäistä kuukautta tuskin kilpailevat samassa sarjassa.

 

* “Närhi” on siis Riikan sukunimi, “kaukaiset rannat” ovat tavallaan viittaus omaan sukunimeeni (se ei tässä yhteydessä oikeastaan toimi koska minä olen täällä enkä Suomessa, mutta sanaleikkien ei tarvitse välttämättä olla loogisia) ja “pulut” ovat tämän Frankfurtin kodin katolla asuvat linnut. Keksin tämän ratki-riemukkaan lauseen tiistai-iltana ja viljelen sitä nyt ympäri internettiä (toistaiseksi twitter, facebook ja blogi) koska kotona ei ole ketään jota voisin huonoilla vitseilläni viihdyttää.

JIMin kanssa puistossa

Ilkka: “Juuli, Matti ja Ilari on nyt täällä. Täällä on oikein mukavaa!”

Matti: “Ei täällä oikeastaan ole niin kummoista. Myönnettäköön, että olut on hyvää, kaupunki on kaunis, kapakat viihtyisiä ja jokaisessa kadunkulmassa on döner- ja jäätelökioski. Mutta toisaalta täällä on niin kuuma, että alan harkitsemaan oman matkatoimiston perustamista. Sen nimi olisi pakastematkat ja se järjestäisi matkoja ainoastaan viileisiin paikkoihin.”

Juuli: “Haluaisin sanoa, että loma.”

Ilari: “Ei mulla ole mitään mielessä.”

Riikka: “Olen onnellisimmillani Grüneburgsparkissa kun kaiuttimista soi Raappana, aurinko paistaa ja roséviini on viileää.”