Monet harjoittelijat ovat juhlineet täällä synttäreitä. Se on oikein hauska tapa. On kiva kokoontua johonkin ravintolaan isolla porukalla, ja syntymäpäivä on sellaiselle hyvä tekosyy. Juhliin liittyvät lahjat ovat sen sijaan epäilyttävä piirre juhlissa.
Yleensähän lahjojen anto perustuu vastavuoroisuuteen: jos minä annan jollekin lahjan, niin hän antaa minulle lahjan sopivan tilaisuuden tullen. Sukulaisuus- ja kummisuhteet muodostavat tietysti jossain määrin poikkeuksen, mutta jotain vastavuoroisuutta niissäkin yleensä on, edes välikäsien kautta. Esimerkiksi kummi-suhteet voivat mennä ristiin perheiden välillä niin, että kummilapsille annetut lahjat ovat perheiden tasolla tasapainossa, vaikka itse kummilapset eivät lahjoja antaisikaan. Joissain tapauksissa tietysti lahjansaajan onnellisuus on riittävä vastike. Se ei kuitenkaan ole normi vertaisten (sisarusten, kavereiden, yms.) välisissä lahja-suhteissa.
Joskus taas lahja on tavallaan osallistumismaksu juhlista. Jos joku järjestää valmistumisjuhlat, hän saa vastavuoroisesti muilta lahjoja. "Hiljaisia" valmistumisia ei sen sijaan yleisesti lahjoilla noteerata. On olemassa sanaton yhteiskunnallinen sopimus että jos joku satsaa juhliin, on oikeudenmukaista että toiset kompensoivat kuluja antamalla lahjoja. Yleensä lahjan arvokin suhteutetaan juhlien (oletettuun) hintaan.
Näin asiat käytännössä menevät, vaikka toki lahojen antamista olisi mukava pitää täysin pyyteettömänä toimintana. Tästä vastikkeellisuus periaatteen kunnioittamisesta on todiste sekin, että on noloa jos joltain vertaiselta (vaikkapa kaverilta tai veljeltä) saa jouluksi lahjan, kun itse ei tajunnut antaa mitään tai antoi selvästi vähempi arvoisen lahjan. Yleensä järkevät ihmiset löytävät tasapainon ihan luonnostaan, mutta toiset tekevät ihan eksplisiittisiäkin sopimuksia ettei anneta lahjoja ollenkaan tai että lahjan maksimiarvo on joku tietty. Ilman sopimusta on vaara että lahjojen antaminen karkaa käsistä jos kenenkään itsetunnolle ei sovi antaa halvempaa lahjaa kun toinen. Muistelen lukeneeni lehdestä jonkun surullisen tarinan lapsiperheestä jossa isovanhemmat kilpailivat lapsen suosiosta toinen toistaan kalliimmilla lahjoilla. Lopputuloksena menee tuhottomasti rahaa, talo täyttyy roinasta ja vanhempien antamat lahjat kalpenevat rinnalla. Ei ole ongelmattomia asioita nämä lahja-asiat.
Sama ilmiö on tietysti postikorteissa. Niitä lähetetään yleensä niille jotka itse lähettävät kortteja.
En todellakaan vastusta lahjoja, niiden antaminen ja saaminen on kivaa. Se, että lahjat ovat usein käytännössä vastikkeellisia ja että lahjojen antaminen on ilmiö jota voi jotenkin peliteoreettisesti tutkia, ei mitenkään vähennä niiden arvoa. Toisin kun jotkut ekonomistit, minä en pidä lahjojen antamista tehottomana järjestelmänä. Olen kuitenkin sitä mieltä että lahjojen suhteen on syytä näitä perussääntöjä noudattaa. Ei ole kiva antaa lahjaa jos tietää ettei itse saa sille mitään vastinetta. On tutkittu että ihmiset ovat valmiit vaikka maksamaan siitä että korjaavat epäreilun tilanteen. Ultimatum-peli on tästä esimerkki: pelissä kaksi pelaajaa jakavat jonkun rahasumman siten, että ensimmäinen ehdottaa jakosuhdetta, jonka toinen pelaaja voi joko hyväksyä tai hylätä. Jos ehdotuksen hyväksyy, raha jaetaan ehdotuksen mukaisesti. Jos ehdotus hylätään, niin kumpikaan ei saa mitään. Tässä pelissä yleensä epäreilut ehdotuksen hylätään, vaikka taloudellisesti epäreilukin jako on tietysti parempi kun ei mitään. Tulokset pätevät myös suurilla rahoilla pelatessa: Indonesiassa pelaajat kieltäytyivät jopa kahden viikon palkan kokoisesta summasta koska kokivat epäreiluksi että toinen pelaaja saa kaksi kertaa enemmän. Oletan että sama ilmiö pätee lahjoihin. Vaikka kokisi lahjan antamisen itsessään kivaksi, jos kokee että lahja-suhde on epäreilu, niin sen saattaa silti lopettaa.
Näissä harjoittelija porukoissa on tullut tavaksi ostaa yhteinen lahja syntymäpäiväsankarille. Se on tietysti ihan näppärää, mutta ne ovat mielestäni suhteettoman hintaisia. Kun kerätään kahdeltakymmeneltä ihmiseltä neljä euroa lahjaan, niin se on jo kohtuuttoman iso potti rahaa. Etenkin kun lahjan käytännössä valitsee pieni joukko juhlijan lähimpiä kavereita, tai pahimmassa tapauksessa yksi paras kaveri, niin tulee vähän sellainen olo että maksatetaan kavereiden tavaroita muilla. Käytännössähän nämä lahjat ei ole vastavuoroisia, koska me tunnetaan toisemme niin lyhyen aikaa ettei suurin osa ehdi viettää juhlia. Kun nämä juhlat ovat ravintoloissa, niin järjestämisestä ei koidu mitään vaivaa tai kuluja (jokainen tietysti maksaa oman ruokansa). Muodollinen lahja olisi järkeenkäypä, mutta 60 euron käsilaukun tai 80 euron sisäpiirivitsi-tavaraläjän maksattaminen kaikilla vierailla on mielestäni väärin.
Kuukausi sitten henkilöt A ja S järjestivät juhlat viikon sisällä toisistaan, ja valitsivat toistensa lahjat. Kaikki pääsivät osallistumaan kustannuksiin. Haiskahtaa jotenkin epäilyttävältä. Työkaverini suunnitteli jo vale-synttäreitä saadakseen vastikkeettoman lahjan, mutta Facebookista löytyvä todellinen syntymäaika paljasti juonen. Joku on pielessä jos joku yrittää järjestää valesynttäreitä.
Maksan kyllä osuuteni. Neljän euron lisä ravintolalaskun päälle ei ole niin paljoa että sen takia jättäisin juhlat välistä. Mutta järjestelmä on kyllä epäreilu. Ei ole oikein että osalle ostetaan kuuden kymmenen euron laukkuja minun rahoillani kun tiedän etten saa mitään vastinetta rahalle.
9 kommenttia:
Työpaikoilla on aina rahakeräyksiä, jatkuvasti. Aina joku jää äitiyslomalle tai on saanut vauvan, joku jää eläkkeelle tai täyttää vuosia tai mitä vaan. Kaikkiin keräyksiin ei voi osallistua. Minä osallistun yleensä vain sellaisten lahjoihin joiden kanssa olen ollut enemmän tekemisissä, että tiedän esimerkiksi minkä näköisestä ihmisestä on kyse ja että hänkin tuntee minut.
Tuo yhteisen lahjan antaminen on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta nuo sinun mainitsemasi seikat, toisaalta ei varaan oikein viitsisi keksiä ja ostaa itse jotain pikkulahjaa ihmisille, joita ei kaikkia edes tunne kovin hyvin.
Kun ei enää ole työläinen, nuo entiset Pirkon mainitsemat pakko-
keräykset ovat jo melkein unohtuneet. Nyt on vaan jumppaohjaajien ja piirustuksen vetäjien kevät- ja joululahjat. Niissä ei paljon isotella. Yksi viitseliäs kulkee käsi ojossa - silloin kun ei maikka näe - kaks euroo, kaks euroo, ja sitten ostetaan viinipullo ja parit ruusut
- elämä on eläkeläisille helppoa.
Luin uudestaan tämän jutun ja nyt huomasin sen mikä olisi pitänyt huomata heti. "Hiljaiset valmistujaiset". Sinä itse valmistuit kuin salaa johtuen Helsingin yliopiston merkillisestä systeemistä: että voi varkain valmistua, hakea todistuksensa jonain tavallisena tiistaina, joutessaan vaikka ruokatunnilla. Haetaan ja pyritään ja päntätään että päästään opiskelemaan ja kun lopulta valmistutaan, tiedekunnan sihteeri tai vahtimestari tyrkkää todistuksen uudelle maisterille. Se jos mikä on floppi.EIkä sitä hiljaista valmistumista sitten edes vanhemmat juuri noteeranneet...
No, yliopisto ei valmistumista hirveästi juhlista, mutta kyllä minä isovanhemmille ja kavereille järjestin pienet juhlantapaiset joissa saattoi antaa lahjoja. Eli vaikka yliopisto on hiljaa, niin valmistuva voi itse tehdä asiasta pientä meteliä.
Gradun jättö ja varusmiespalveluksesta kotiutuminen ovat mielestäni sisaruksia. Molemmat dominoivat ihmisen sielunelämää pitkään ja jättävät lähtiessään tyhjän aukon.
Kotiutumispäivänä komppaniamme päällystö kokoontui yksiön kokoiseen luokkaan, jossa meidän pienelle joukolle kotiutujia (miehistö kotiutui vasta vuosineljännestä myöhemmin) lyötiin kouraan sotilaspassi ja paiskattiin kättä päälle. Siinä jäi sitten vielä luonnostaan norkoilemaan paikalleen epätodellisen tunteen vallassa. Muutaman sekunnin kuluttua henkilökunta alkoi kuitenkin jo husimaan kotiutujia matkoihinsa. Siinä se sitten oli.
Sama tapahtui gradun kanssa. Minulla oli gradua palauttaessa kaikki opinnot jo pulkassa, joten koko valmistuminen kulminoitui graduun. Viimeiset kirjoitusvirheet korjasin puoli tuntia ennen virastoajan loppumista viimeisenä jättöpäivänä. Kannoin vaadittavat kopiot gradusta opintotoimistoon vielä vastaprintatun lämpiminä. Täti otti kopiot vastaan ja sanoi näkemiin. Teki mieli kaapata gradu takaisin, jotta hetki olisi kestänyt edes vähän pidempään. Siinä se sitten oli.
Minä yritin gradupalautuksen yhteydessä kysellä minkälainen abstraktisivun pitäisi olla. Ohjeiden sanamäärävaatimus ja toive että abstrakti mahtuisi yhdelle arkille oli hankala yhtälö kun piti abstrakti kirjoittaa sekä englanniksi että suomeksi. Minulla oli mukana kaksi versiota, yksisivuinen jossa oli superpieni fontti ja kaksisivuinen jossa oli normaali fonttikoko. Vastaus oli suurinpiirtein "ihan sama, laita nyt vaan ne kaikki paperit siihen kansioon, kirjasto saa sitten pohtia". En nyt vieläkään tiedä minkälainen abstrakti siihen on mennyt.
Just tämä! Opiskelija puurtaa ja yrittää tehdä parhaansa ja vielä sen yli ja lopputulos ettei laitosta vois vähempää kiinnostaa.
80-luvulla lääkäriksi valmistuvat vannoivat Hippokrateen valan. Meitä oli joku 30 kasassa ja paikalle laahautunut proffa ensitöikseen ihmetteli "ai täällä on omaisiakin!". Joku muukin kuin minä oli tuonut vanhempansa ja miehensä paikalle. Minulle oli suuri saavutus saada opinnot päätökseen, opintojen ohessa syntynyt vauvakaan ei valmistumista viivästyttänyt ja vähän kammotti ryhtyä oikeaksi kaikkitietäväksi lääkäriksi. Jotain suuria sanoja, "tervetuloa lääkärien kollegiaaliseen yhteisöön" ja kannustusta olisi kai kaivannut. Joita ei sitten tullut.
Erityisen ihmeellinen on ylioppilasjuhlien ja yliopistosta valmistumisen ero. Lukiosta pääseminen on kuitenkin suurimmalle osalle melko yksinkertainen suoritus, mutta sitä juhlitaan kummien ja kaimojen kanssa kuin viimeistä päivää. "Voi jestas, nyt sinä sitten oot sen valkolakin saanut!" Yliopisto lienee useimmille vaikeampi ja merkittävämpi opintoputki, mutta ilman yhdessä eteneviä vuosikursseja valmistumispäivä latistuu toimiston tädin tuhahteluun. Useamman vuoden opinnot olisi kiva päättää jonkinlaiseen rituaaliin, jonka kautta tuntisi, että nyt tämä pätkä elämästä on ohi. Ainakin meillä humanistisessa publiikkeja on melkein kerran kuukaudessa, ja homma etenee kuivakasti dekaanin lukiessa nimilistaa. Ei kovin hohdokasta. Onneksi laitos sentään muistaa valmistuneitaan ruusulla.
Lähetä kommentti